Kellarissa on uunipuiksi tuotuja pitkiä kuusihalkoja. Niiden irtonaisen parkin alta pöllähtää purua, kun monet toukat ovat syöneet jälsikerrosta ja puuta. Toukat ovat koteloituneet ja odottavat kuoriutumista. Eipä siis ihme, että jossain vaiheessa kellarissa käyskelee kovakuoriaisia ja lentelee puupistiäisiä.
Muutaman kerran tunnen niskassani hyönteisen ja otan sen lähitarkasteluun. Olen oppinut tunnistamaan tämän kauniin lilan kuoriaisen papintappajaksi. Se ei aiheuta vahinkoa, saati ota minua hengiltä. Hyönteiset kuolevat kellarissa elinmahdollisuuksien puutteeseen tai puuvaraston hämähäkkien taidokkaisiin suppiloverkkoihin. Joitakin siirrän ulos puuvarastoon.
Minä sen sijaan olen aikamoinen kuoriaisten ja muiden eliöiden tappaja. Korkea elintasomme vaatii jatkuvasti uutta ravintoa ja polttoainetta kitaansa, kuin muinainen Moolok. Metsiä keitetään selluksi ja viedään Kiinaan pehmopaperin ja pakkauskartongin valmistukseen.
Suomen metsistä pieni siru palaa takaisin erilaisten kulutustavaroiden kääreinä ja pakkauksina. Joulun jälkeen roskakatoksissa lojuvat pahvipakkaukset ovat murheellinen muistutus siitä, mihin metsiämme – kuoriaisten, tikkojen, tiaisten, jänisten, ilvesten, peurojen ja susien kotimetsiä on päätynyt: vanhoja ja monilajisia on metsistä enää noin 3%.
EU:n asettamana tavoitteena on suojella jopa 30% metsistä ja näin estää lajikatoa. Tavoite tuntuu metsänomistajien ja metsätalouden näkökulmasta suurelta. Talousmetsiäkin on mahdollista kasvattaa monimuotoisuutta silmällä pitäen, kuten jatkuvan kasvatuksen kautta. Taimikon hoidossa ja ensiharvennuksessa metsään tulisi jättää kuusen, männyn ja koivun lisäksi myös pihlajia, katajia, leppiä, ja erityisesti haapoja, jotka tarjoavat elinmahdollisuuksia hyvin monille lajeille, kuten jäkälille, kuoriaisille ja kolopesijöille. Yksilajinen ja tasaikäinen puupelto ei ole metsä sen varsinaisessa merkityksessä eri lajien elinympäristönä. Siksi vanhojen luonnonmetsien suojelua tulee lisätä.
_ _ _
Kävin ennen joulua katsomassa Marko Röhrin Tunturin tarinan. Lapissa yli 40 vuotta sitten eläneenä maisemat ja eläimet olivat tuttuja. Tilanne on sen jälkeen muuttunut ja Lapissakin monet erämaa-alueet ovat uhattuina, kun vanhoja suojelun arvoisia männiköitä himoitaan sahoille tai sellutehtaisiin.
Tunturin tarinan kuvaus yleensä ja eläinten esittäminen erityisesti ovat korkeaa kansainvälistä tasoa, kuten Metsän ja Järven tarinassa. Ne saavat suomalaisen katsomaan omaa luontoaan toivottavasti uusin, arvostavin silmin. Elokuvat lisäävät tietoisuutta siitä, mitä olemme menettämässä, jos luontokato jatkuu edelleen. Samalla tavoin lauantai-iltojen Avara luonto -ohjelmat ovat tehneet meidät tietoisiksi vuorigorillojen, sarvikuonojen, tiikereiden, valaiden, Australian suuren Valliriutan tai vaikkapa pölyttäjähyönteisten ahdingosta. Näemmekö myös lähelle ja suomalaisen luonnon köyhtymisen?
_ _ _
Tätä kirjoittaessani katson ulos lintujen ruokintapaikalle. Tali- ja sinitiaiset nokkivat rasvapötköä. Toiset vievät auringonkukansiemenen tai maapähkinän puolikkaan oksalle nokittavaksi. Maassa on kaksi punatulkkuparia nokkimassa siemeniä. Kyyhkyspari odottelee vuoroaan. Käpytikka asettuu nakutusasentoon ja ryhtyy syömään rasvapötköä.
Närhi rääkäisee kuusesta ja tulee kohta hakemaan maapähkinän – jonain päivänä närhiä on ollut kerralla neljä. Eilen kävi mustarastas. Orava roikkuu oksalla ja tavoittelee rasvapötköä, toinen kiipeilee kierreportailla ja syö siemeniä porrasaskelmalta. Kolmas orava tulee paikalle ja häätää edellisen pois. Ne ovat hyvässä karvassa ja pulleiksi itsensä syöneitä. Jäljistä ja papanoista päätellen jänikset tulevat iltaisin syömään maahan varisseita siemeniä.
Viime viikolla mustapäisten tiaisten jälkeen rasvapötkölle lensi kaksi valkeapäätä, pyrstötiaispari. Tänä vuonna ei ole näkynyt urpiaisia eikä ainakaan vielä vihervarpusia tai viherpeippoja. Niitä on aiempina vuosina ollut paljonkin. Keväämmällä on tullut yleensä järripeippoja muuttomatkallaan pohjoiseen ja joskus leppälintu, joka asettui viereiseen pönttöön taloksi. Tuleeko tänä vuonna? Kaikki hyviä ystäviä vuosien varrelta.
Kiitos. Puhutteleva blogi. Alkupuoli realistisuudessaan oli hieman masentavaa tekstiä, mutta loppupuosan kerronta pihalinnuista ja oravista toi toivoa. Ehkä sittenkin voimme tehdä paljonkin maapallomme luonnon pelastamiseksi.
Meillä on isoja urpiaisyhdyskuntia. Ennen ei ole ollut näin paljon. Tuttu tikkakin palasi nakuttamaan. Peurat käyvät myös lintujen ruokintapaikalla.
Mukava kuulla, että urpiaisia on siellä liikkeellä.