Suomessa vallanjako ja poliittisten toimielimien tehtävät on määritelty tarkkaan. Tämä on äänestäjän kannalta erittäin hyvä asia. Demokratiahan tarkoittaa nimenomaan sitä, että kansalaiset voivat vaihtaa edustajansa, mikäli nämä harhautuvat toimintavaltuuksiensa ulkopuolelle. Vaaleja pidetään säännöllisesti ja on syytä tarkkailla, mitä eri henkilöt (ja toimielimet) tekevät vaalien välisenä aikana. Nimittäin kunnan/kaupunginvaltuustosta ja hallituksesta puhuttaessa äänestäjä valitsee häntä parhaiten edustavan henkilön (ja poliittisen puolueen) hoitamaan hänelle tärkeitä paikallisia asioita.
Alustavan tutkimukseni perusteella äänestäjä on kiinnostunut koulutuksesta, liikenteen toimivuudesta, julkisten palvelujen toimivuudesta, terveydenhuollosta ja kaupungin varojen käytöstä oikealla tavalla. Kuntaliiton mukaan kunnanvaltuusto on nimenomaan ”kunnan asukkaiden valitsema kunnan ylin toimielin. Valtuusto käyttää kunnan päätösvaltaa, jollei ole toisin säädetty. Kunnan ylin poliittinen päätösvalta kuuluu valtuustolle.”
Mistä kaupunginvaltuusto on käytännössä vastuussa? Valtuustolla on kokonaisvastuu kunnan toiminnasta ja taloudesta eli juuri niistä asioista, jotka jo mainitsin. Edelleen Kuntaliitto määrittelee: ”Valtuuston tulee edistää kuntalaisten suoraa osallistumista kunnan toimintaan ja päätöksentekoon. Valtuutettujen, kuten muidenkin luottamustehtäviin valittavien vaalikelpoisuudesta, asemasta ja toimivallasta säädetään kuntalaissa.” Tuo laki puolestaan ohjeistaa asiaa näin: ”Kuntalaki painottaa valtuuston roolia kunnan strategisena johtajana, jossa on tärkeää tulevaisuuteen suuntautunut, kunnan toiminnan pitkäntähtäimen tavoitteiden ja päämäärien hahmottaminen ja linjaaminen.” Helsingin kohdalla kaupunkipäättäjien toimintaa voi seurata helpoimmin Helsingin kaupungin verkkosivujen kautta. Joskus joku kaupunginhallituksen aloite aiheuttaa jopa kohua. Se on esimerkiksi huomiota herättävällä tavalla asetettujen tehtävien ulkopuolella.
Tällainen tapaus oli äskettäinen aloite, jossa kaupunginhallitus erittäin täpärässä äänestyksessä päätti palauttaa virkamieskäsittelyyn aloitteen, joka ”selvittää sitä, tekeekö kaupunki yhteistyötä Israelin miehityksestä hyötyvien osapuolien kanssa.” Asiasta voitaisiin keskustella laajemminkin, sillä aloite täyttää monella tapaa hallitusten välisen IHRA:n (International Holocaust Remembrance Alliance) antisemitismiin liittyvän määritelmän. Lienee paikallaan tutkia sitä, mitä muita maita ja poliittisia tilanteita kohtaan tällaisia aloitteita on tehty. Onko Helsinki käynyt läpi ja asettanut jo boikottiin kaikki ne lukuisat maat, joissa poljetaan kansalaisoikeuksia? Näin ei tietenkään ole tapahtunut. Se on tavallaan hyvä asia, sillä meidän äänestäjien on tiedettävä, että aikaamme ja verovarojamme ei tuhlata. Haluamme toki tietää, että kaupungin virkamiehet -puhumattakaan valitsemistamme edustajista-, hoitavat niitä asioita, jotka ovat meidän jokapäiväisiä ongelmiamme.
Esimerkiksi Helsingissä on auttajan mukaan noin 3500 koditonta yksinelävää ja noin 280 koditonta perhettä. Televisiossa näytetyn dokumentin mukaan monet kulkevat yön aikana paikasta paikkaan lämpöä ja suojaa etsien. Helsingin sosiaaliviraston mukaan luku on korkeampi, jopa 5000 – 6000 koditonta. Jätevesitutkimus osoittaa, että amfetamiinia käytetään enemmän kuin koskaan juuri pääkaupunkiseudulla. Diakonissalaitoksen mukaan ruokajonot ovat tuplaantuneet korona-aikana. Nuorison väkivalta ja jengien lisääntyminen on kaikkien tiedossa. Herätys! Kaupunkipäättäjät ja virkamiehet käyttävät kallisarvoista aikaansa oikein? Todellako? Onko Israelin boikotoimiseen tähtäävä aloite äänestäjiltä peräisin? Millä tavalla se hyödyttää arkielämäämme?
Perustuslain mukaan Suomessa ulkopolitiikkaa harjoittaa tasavallan presidentti yhdessä valtioneuvoston kanssa. Vaikka surukseni näyttää siltä, että kallisarvoista perustuslakiamme kunnioitetaan yhä vähemmän – silti – herää kysymys: mistä lähtien kaupunkilaisten valitsemat kaupunkiasioiden päättäjät harjoittavat itsenäistä ulkopolitiikkaa?
Kaupunginvaltuusto harjoittaa itsenistä ulkopolitiikkaa esimerkiksi silloin, kun se päättää valita/olla valitsematta jonkin toisen maan kaupungin sisar/veljes/ystävyyskaupungiksi.
Edustuksellinen demokratia perustuu ajatukseen, että valittujen edustajien ideologinen jakauma vastta äänestäjäkunnan keskuudessa vallitsevaa mielipidejakaumaa. Nykyoloissa on kuitenkin ongelmana se, että poliittisessa ilmapiirissä on kolme eri ulottuvuutta: 1)Perinteinen oikeisto-vasemmisto-jako, joka perustuu lähinnä talouspoliittisiin näkemyksiin. 2)Identiteettipoliittinen jako, jonka erottavia tekijöitä ovat keskeisimmin käsitys ihmisen sukupuolisuudesta ja suhtautuminen etniseen moninaisuuteen. 3)Suhtautuminen politiikan menettelytapoihin, jossa vastakkain ovat laillisuutta, edustuksellisen demokratian ensisijaisuutta ja parlamentarismia arvostava kanta ja sen vastakohtana suoraa toimintaa, kansalaistottelemuutta ja ääritapauksissa väkivaltaakin ihannoiva tai ainakin ymmärtävä kanta. Näiden erilaisista yhdistelmistä syntyy varsin monia erilaisia ideologisia profiileja, jolloin äänestäjän ei aina ole helppoa löytää juuri niitä ehdokkaita, jotka ajattelisivat joka suhteessa samansuuntaisesti kuin äänestäjä itse.
Varmasti näin kuten Yrjö Sahama kirjoittaa.
Uudet valitut usein äänestykseen päässeinä ovat selvittäneet seulan missä katsotaan kelpoisuutta lojaaliuden ylläpitämisessä omalle ryhmälle.
Näin demokratia intohimoissa kadottaa yhden sananvapauden askeleen, ja miten käy eteenpäin, ratkaisevatko päätettävien asioiden juuret vai intohimot.
Tuskinpa sukupuolikysymykset valtuustojen tärkeimmillä asialistoilla ovat. Näillä palstoilla kylläkin, uskovaisten yläpäähän kun ei juuri mikään muun näytä mahtuvan kuin alapää.
S. Heinola ottaa aina hanakasti kantaa ”alapään” asioihin. No, Heinolalla on tietysti oma tulokulmansa alapään asioihin?
Alapään asioilla kuitenkin on kovasti merkitystä kun Oikean Uskon asioista keskustellaan.
Lutherhan kiinnitti asiaan hyvin huomiota, ja totesi parin saavan osan siunauksesta jo kihlautuessaan.
Arvattava kommentti. Vain siltä osin kun asioista puhutaan selvästi vasten parempaa tietoa. Blogeja minulta on aiheesta vain yksi.
Seppo Heinolan kommentti sai minut huomaamaan, että tuosta identiteettipolitiikan osiosta jäi puuttumaan suhtautuminen ruokavalioon, joka on näkynyt jakolinjana Helsingin kunnallisolitiikassa viime aikoina.
Hyvä ja tärkeä asia, kiitosta kirjoittajalle.
Yksi keskeinen ja tärkeä asia usein unohtuu luottamusihminen kausien alkaessa valituille oli kyse seurakunnista tai kunnallisesta päätöksenteosta, ja asia on luottamusihminen koulutus.
Valittujen joukossa usein on vanhoja tekijöitä jotka uudet valitut mielellään ohjaavat jo valittuun systeemiin oli kyse itse asioista tai niiden intohimoista.
Ei ole merkitystä maksaako pienemmässä seurakunnassa koulutusilta 500.aa euroa plus matkakulut, tai kaupunkitasolla 2000.ta euroa lisättynä matkakuluilla, oleellista on koulutuksen tulevan systeemin ulkopuolelta kertomaan valitun oikeuksista sanoa mielipiteensä, olla eri mieltä, ja oikeudesta saada mielipiteensä kirjatuksi. Edelliseen sopiva on juristi.
Käytännössä koulutus tarkoittaa suomenkielen suomentamista.
Ryhmäytymisellä valituissa on haasteensa ja usein liikaa kyselevä joutuu paitsioon sopimattomasta käyttäytymisestä.
No, väärän napin painamista voi hyvin selittää sillä ettei haitarikaan aikanaan näppeihin hyvin tarttunut. Kun oma ryhmä vaati valittua ilmoittamaan väärän napin painamisesta puheenjohtajalle ei siihen tarvitse suostua.
Annetaan näin äänestäjien ratkaista seuraavalla kertaa. Ryhmästä erottamistakin voidaan ehdottaa mutta mitä haittaa.
Blogistin napakka kysymys kuuluu: ”mistä lähtien kaupunkilaisten valitsemat kaupunkiasioiden päättäjät harjoittavat itsenäistä ulkopolitiikkaa?”
Minun nähdäkseni kuntapäättäjillä ei ole kovin hyviä edellytyksiä harjoittaa itsenäistä ulkopolitiikkaa, kuten blogisti kuntapäättäjien varsinaiseen vastuualueeseen viitaten hyvin havainnollistaa. – Kun kuntapäättäjät sitten ryhtyvät tekemään ulkopolitiikkaa, joka ei ole heidän varsinaista osaamisaluettaan, tällöin on suuri vaara mennä ns. tunne edellä. Siksi olen henkilökohtaisesti sitä mieltä, että esim. maamme ulkosuhteisiin liittyvä Israel-politiikka olisi hyvä jättää pääsääntöisesti kunnallisen päätöksenteon ulkopuolelle.