”Palkka-armeijasta takaisin reserviläisten armeijaksi”

[Jari Jolkkonen: Puhe Kirkonrakentajien foorumin seminaarissa] Kuopion hiippakunnan vaakunassa on kolme kukkulaa. Itse näen niissä Kolin, Puijon ja Vuokatin vaarat ja niiden avarat maisemat. Samalla ne symboloivat hiippakunnan kolmea päämaakuntaa: Pohjois-Karjalaa, Pohjois-Savoa ja Kainuuta. Tahdon toivottaa Hengen uudistusta tähyilevän väen kolme kukkulan hiippakuntaan!

Jokainen näillä kukkuloilla kiipeillyt tietää, että korkealta vaaralta näkee kauemmas. Uudessa testamentissakin on useita viittauksia siihen, että Vapahtaja nousi vuorelle. Jokainen Jerusalemin viereisellä Öljymäellä käynyt voi aavistaa, miksi tuo paikka oli Jeesukselle ja hänen oppilailleen niin rakas. Maisema mykistää. Vuorelta näkee kauas.

Minua on pyydetty esittämään näky uudistustavasta kansankirkosta. Olen hyvin tietoinen tällaisen näkyilyn riskeistä – silloinkin kun Ä-pilkut ovat näkyilyssä mukana. Voidaan sanoa, että ”ei ole varaa, visiointi on ajanhukkaa, keskenään riitelevien solistien seurakunnassa ajatus yhteisestä näystä on epärealistinen” ja niin edelleen. Näistä riskeistä tietoisina on hyvä joskus nousta vuoren päälle ja yrittää katsoa kauemmas: mitä näkyy, mihin olemme menossa ja ennen kaikkea mihin tahdomme olla menossa?

Usein kansankirkko-ajatusta on kritisoitu eri syistä, esimerkiksi sen alttiudesta nationalismille tai hengelliselle velttoudelle. Tätä kritiikkiä pitää kuunnella. Mielestäni kansankirkko voi silti olla yhä yhteinen ja toimiva työnäky. Tämä kuitenkin edellyttää, että se määritellään riittävän selkeästi ja johdonmukaisesti – muuten se jää hyödyttömäksi ja mihin tahansa venyväksi kumikäsitteeksi. Visio kansankirkosta on myös päivitettävä asianmukaisesti, sillä nykysuomalaisilla ei ole enää kosketusta toisen maailmansodan juoksuhautojen maailmaan, jossa vanha kansankirkkonäky pitkälti syntyi.

Rohkenenkin esittää keskustelua varten 12 teesiä uudistuvasta kansankirkosta. Aloitan sillä, mitä se ei voi olla.

1. Kansankirkko ei voi olla nationalismin linnake. Kansankirkon kiusauksena on samaistua kansaan niin paljon, että se menettää kriittisen etäisyytensä esivaltaan tai kansaan, unohtaa tunnustuksensa ja alistuu ahtaalle kansallismielisyydelle. Meillä on tästä kipeä ja äärimmäinen esimerkki 1930-luvun Saksassa. Tuolloin luterilaisetkin jakaantuivat kahtia: oli Deutsche Christen, Saksalaiset kristityt ja oli Bekenntniskirche, Tunnustuskirkko. Deutsche Christen samaistui kansaan, kuten nimikin sanoo, ja taipui siksi tukemaan kansallissosialistien ahtaan kansallismielisiä päämääriä. Bekenttniskirche tahtoi rakentaa yhteisen uskon ja tunnustuksen varaan, kuten nimikin sanoo, ja sen pohjalta asettui vastustamaan Hitlerin pyrkimyksiä. Tunnustuskirkko jäi vähemmistöön omana aikanaan, mutta myöhemmin historian tuomio on ollut ankara juuri tuolloiselle kansankirkolle. Ja syystä. Olkoon se varoittavana esimerkkinä meille myös tänään.

Nykyisin monet toivovat kirkolta kansallisen identiteetin vahvistamista. Meillä on lupa olla isänmaanrakkaita ja tuntea ylpeyttä suomalaisuudesta. Kansankirkko ei kuitenkaan voi antaa tukeaan sellaiseen projektiin, jonka taustalla on vierasmaalaisiin kohdistuva epäluulo (ksenofobia) ja joka tavoitteena on pystyttää muurit muukalaisille. Maahanmuuttopolitiikan yksityiskohtia on lupa arvostella, mutta rasismi on ja pysyy syntinä – myös kansankirkossa.

2. Kansankirkko ei voi olla valtiokirkollisuuden linnake. Tällä hetkellä valtion ja kirkon välinen suhde toimii ja on järjestetty asiallisesti. Sekä kirkossa että sen ulkopuolella on kuitenkin hämmästyttävän paljon vääriä käsityksiä kirkon ja valtion välisistä suhteista. Valtiokirkolla tarkoitetaan historiallisesti ja oikeudellisesti järjestelmää, jossa valtion ja kirkon hallinto ja oikeus ovat sisäkkäisiä. Tarkemmin sanoen kirkko on osa valtion hallintoa ja oikeutta. Esimerkiksi Norjassa papit ovat valtion palkkaamia virkamiehiä ja seurakunnan budjetti on yksi alaluku kunnan talousarviossa. Tanskassa kirkon asioista päättää kirkkoministeri ja maan hallitus, sillä piispoilla tai kirkolla ei ole omaa päätöksentekoelintä.

Tällaista valtionkirkkojärjestelmää ei enää Suomessa ole. Enkä tiedä ketään, joka sellaista haluaa. Valtio ja kirkko erotettiin hallinnollisesti toisistaan 1870, kun Schaumannin kirkkolaissa kirkko sai oman päätöksentekoelimen. Se antoi kirkolle oikeuden päättää itse omista asioistaan ja tämä itsenäisyys on vuosien saatossa vahvistunut. Vaikeutena ei ole enää se, että valtio pyrkii ohjailemaan kirkon päätöksentekoa, vaan se, että kirkossa ei aina olla riittävän tietoisia sen omasta autonomiasta. Itsenäisyys ei tietenkään estä yhteistyötä. Kansankirkolle ei ole tärkeää valta, vaan vapaus – vapaus uskoa, elää ja palvella kaikkia ihmisiä oman uskonsa pohjalta ja ilman poliittista ohjailua. Nykyisin meillä on kaikki elementit elää ja toimia tämän vapauden pohjalta, kunhan vain itse tahdomme niin.

3. Kansankirkko ei voi olla hengellisen velttouden linnake. Kansankirkon yhtenä kiusauksena on laitostuminen ja hengellinen väljähtyminen, 300-luvulla eläneen erämaaisä Johannes Cassianuksen sanoin ”hengen velttous”, sosiologian kielellä ”sisäinen maallistuminen”. Kirkko saatetaan latistaa mielikuvissa jonkinlaiseksi valtion virastoksi tai Kelan haarakonttoriksi. Jos näin on, olemme itse siihen syypäitä. Tarvitaan jatkuvasti sen muistuttamista, että ”kirkko olkoon kirkko”, kuten Oxfordin lähetyskongressi 1937 iskevästi asian ilmaisi. Kirkko ei ole virasto, vaan rakkaudessa elävä yhteisö. Se ei ole palveluiden tuottamista, vaan elävän Jumalan palvomista varten. Emme ole organisaatio, vaan elävä organismi, Raamatun kielellä Kristuksen ruumis (Ef. 1.23 ja 5:23) ja Jumalan vaeltava kansa (1. Piet. 2:10), siis hengellinen yhteisö, jonka tehtävänä on ”julistaa Jumalan sanaa, jakaa sakramentteja ja toimia muutenkin kristillisen sanoman levittämiseksi ja lähimmäisenrakkauden toteuttamiseksi”, kuten kirkkolain tehtäväpykälä (KL 1:2 §) määrittelee. Hengen velttoutta vastaan tarvitaan Hengen uudistus kirkossamme –kaltaisia tulen sytyttämisen yhteisöjä.

4. Uudistuva kansankirkko on avaran armon kirkko. Kirkkomme nimessä oleva sana ”evankeliumi” muistuttaa siitä, että kirkon uskon ja elämän ytimessä on vapaaksi tekevä sanoma Jumalan armosta ja rakkaudesta Kristuksessa. Tämä armo kuuluu kaikille. Kansankirkkoon mahtuvat sekä rohkeasti tunnustavat että arasti tunnustelevat. Puhekielessä ”evankeliumilla” saatetaan joskus tarkoittaa yleistä hyväksytyksi tulemisen kokemusta. ”Toivuin työuupumuksesta, kun opin hyväksymään itseni ja rajallisuuteni.” Tällainen kokemus on epäilemättä yksilölle merkityksellinen ja kertoo yhteiskunnan kohtuuttomista odotuksista. Molemmat voivat raivata tietä ”Kristuksen evankeliumille”.

”Kristuksen evankeliumi” on kuitenkin paljon rikkaampi ja syvempi kuin pelkkä yleinen itsensä armahtelun periaate. Se ankkuroituu käsitykseen historiasta, Jumalan luomistyöstä, Kristuksen persoonasta ja Hengen vaikutuksesta. Siihen kuuluu vakaumus, että Jumala on hyvä ja armollinen, hän on luonut jokaisen omaksi kuvakseen, hän tahtoo vapauttaa meidät kaiken pahan vallasta, Kristuksen tähden hän antaa meille synnit anteeksi, kutsuu pelastavaan yhteyteensä, kantaa, johdattaa ja lohduttaa myös vaikeuksissa ja myös tahtoo lahjoittaa iankaikkisen elämän. Tämä armo kuuluu kaikille ja siksi se on tarjolla aina, kaikkialla ja kaikille – semper, ubique et ab omnibus (Vincentius Lerinumilainen noin 400 jKr).

Tämä ei kuitenkaan riitä. Kysyvälle ja etsivälle on voitava vastata myös siihen, miten minä voin päästä osalliseksi tuosta armosta – muuten ihminen jää epävarmaksi ja ulkopuoliseksi. Siksi kansankirkossa on erittäin ratkaisevaa terve ja täyteläinen sakramenttiteologia. Juuri kasteessa tapahtuu ensimmäinen ja perustava hyväksyminen ja yhteyteen ottaminen, kun Jumala ottaa kastetun yhteyteensä ja lahjoittaa hänelle Henkensä. Juuri lapsikaste osoittaa kirkkaasti, että Jumala ottaa pelastavaan yhteyteensä yksin armosta, ilman mitään ansioita, tekoihin tuijottamatta, ominaisuuksiin katsomatta. Ehtoollisjumalanpalveluksessa jokainen kirkon jäsen saa vahvistusta uskolleen ja ”ottaa vastaan Kristuksen”, niin kuin ehtoollisen päätössanoissa dramaattisesti sanotaan. Kaste on paitsi lahja myös tehtävä. Siitä päästäänkin yhteiseen pappeuteen, kansankirkon ytimeen.

5. Uudistuva kansankirkko luottaa yhteiseen pappeuteen aiempaa vahvemmin. Maanpuolustuskieltä käyttääkseni se kehittyy palkka-armeijasta takaisin reserviläisten armeijaksi. Meillä ei ole enää varaa vastata uusiin haasteisiin perustamalla uusia virkoja. Olen kuitenkin varma, että tämä ei ole pelkästään pahasta, sillä se pakottaa meidät löytämään uudestaan varjoon jääneen aarteen: kasteeseen perustuvan yhteisen pappeuden. Yhteinen pappeus antaa meille tehtävän elää hengellistä elämää ja kantaa vapaaehtoisina vastuuta seurakunnan liturgisista ja diakonisista tehtävistä. Naapurihiippakunnassa Haapajärven seurakunnassa ja täällä Puijon seurakunnassa suuri vapaaehtoisten joukko vastaa jumalanpalvelusten suunnittelusta ja toteutuksesta. Kuopion seurakunnat aloittavat lokakuussa lähimmäispalvelun peruskurssin diakonian ja sielunhoidon tehtäviin. Vapaaehtoisten miesten kanssa lähdemme pian rakentamaan Inkerin kirkolle toimitiloja. Esimerkkejä olisi monia.

Mistä sitten syttyy tuli, joka sytyttää tahdon ja innon kantaa vastuuta seurakunnasta ja toisista ihmisistä?

6. Uudistuva kansankirkko on hengellisesti elävä, vahva ja vireä. Oikeastaan tämä on uudistuvan kansankirkon kohtalon kysymys. Kuten tiedämme, monet eivät ole enää kirkon jäseniä pelkistä perinnesyistä, vaan kirkon jäsenyys on kehittymässä yhä tietoisemmaksi valinnaksi. Siihen päätyvät ne, joille hengelliset asiat merkitsevät jotakin, vaikka vain pientä asiaa, mutta jotakin silti. Kirkon jäsenyyteen sitoutuvat ne, joilla jokin kosketuskohta kirkon hengelliseen ytimeen, vaikka vain arka toivon ja kaipauksen toivo.

Juuri tämä on tärkeää tänään Hengen uudistus kirkossamme -seminaarissa. Perinteisesti vanhojen herätysliikkeiden piirissä on elänyt se liekki, joka sytyttää uskon, tekee sen minulle merkitykselliseksi ja saa sitoutumaan seurakuntaan. Nyt niiden rinnalle on tullut myös Hengen uudistus kirkossamme -verkosto. Sen tarkoituksena on tukea sellaista kokemuksellista hengellisyyttä, joka sytyttää innon, auttaa sitoutumaan kirkon uskoon ja elämään ja johtaa elämään todeksi uskoa lähimmäistä rakastaen.

Kokemus on uskolle piristysruiske, vauhtipiikki. Ilman kokemusta usko voi jäädä ulkokohtaiseksi tai kaventua pelkäksi aivouskoksi. Usko tarvitsee kokemusta, jotta kirkon yhteinen usko voisi tulla merkitykselliseksi ja eläväksi ”minulle”. Kokemus johtaa parhaimmillaan ”uskoon, joka vaikuttaa rakkauden kautta” (Gal. 5:6). Tämä on se tuli, jota kirkkomme rukoilee Jumalalta ja johon panostusta se odottaa myös Hengen uudistus -yhteisöltä.

Toisaalta persoonallinen usko ei voi olla uskoa mihin tahansa. Ilman sisältöä yksilön usko joutuu eksyksiin. Tästä päästäänkin kirkon yhteiseen uskon eli tunnustuksen merkitykseen.

7. Uudistuva kansankirkko pitää rohkeasti kiinni uskostaan ja tunnustuksestaan. Mistä me tiedämme, kuka Jumala on? Mistä me tiedämme, että hän on hyvä ja armollinen? Mistä tiedämme, että hän ottaa meidät yhteyteensä kasteessa? Mistä tiedämme, mikä on hänen tahtonsa? Vastaus on selvä: kirkon yhteisestä tunnustuksesta, siis siitä yhteisestä uskosta, joka perustuu Raamattuun, on tiivistetty ekumeenisiin uskontunnustuksiin ja jota luterilaiset tunnustuskirjat selittävät ja valaisevat.

Siksi uudistava kansankirkko on liturginen ja karismaattinen. Joillekin nämä käsitteet ovat vastakohtia, mutta minulle ne kuuluvat yhteen. Liturgia on hengellisen elämä keskus, koska siellä toimivat kaikki karismat eli armolahjat. Silloin kun liturgia on ymmärretty ja toimitettu oikein, se myös puhuttelee koko ihmistä ja kaikkia aisteja, ymmärrystä, tahtoa ja sydäntä.

 8. Uudistuva kansankirkko ymmärtää aiempaa paremmin olevansa kansojen kirkko. Kansankirkon kiusauksena on, kuten edellä sanottu, alistuminen vääränlaisen kansallismielisyyden rengiksi. 1800-luvun itsenäistymiskaipausten ja 1900-luvun sotien valossa on ymmärrettävää, miksi Suomessa kirkko osallistui kansallisen projektin vahvistamiseen. Kansainvälistymisen ja monikulttuuristumisen aikakaudella on kuitenkin mentävä eteenpäin. Siksi uudistuvan kansankirkon tulee kasvaa kansankirkosta kansojen kirkoksi. Tähän sillä on hyvät teologiset edellytykset. Vanha testamentti kertoo pakkosiirtolaisuuteen joutuneista israelilaisista ja juuri siksi vaatii suhtautumaan suopeasti muukalaisiin. Jeesus ylitti kansalliset ja uskonnolliset raja-aidat asettamalla laupiaan samarialaisen oikean lähimmäisyyden esikuvaksi ja roomalaisen sotilaan vahvan uskon esimerkiksi – molemmat olivat tuon ajan juutalaisten näkökulmasta vierasmaalaisia ja vääräuskoisia. Paavali muistutti, että Kristuksessa ei ole juutalaista ja kreikkalaista, vaan kaikki häneen kastetut ovat yhtä. Uskontunnustuksessa kirkosta ei puhuta suomalaisena, vaan katolisena, siis yleismaailmallisena, ajan ja paikan rajat ylittävänä kansojen yhteisönä.

9. Uudistuva kansankirkko puhuu ja toimii yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden puolesta. Kirkon ulkopuolelta esitetään joskus toivomuksia, että uskonto rajoitettaisiin yksityiselämään piiriin, siis koteihin ja temppeleihin. Kansankirkon missioon kuuluu, että se kohdistuu koko ihmiseen ja kaikkiin kansalaisiin, ei vain sieluun tai vain kirkon ydinjäseniin. Siksi uudistuvassakin kansankirkossa osallistutaan hyvän ja oikeudenmukaisen yhteiskunnan rakentamiseen yhdessä viranomaisten, kansalaisjärjestöjen ja elinkeinoelämän kanssa. Syrjäytynyttä nuorta tai yksinäistä vanhusta autetaan parhaiten yhteistyössä. Tärkeää on puolustaa myös positiivista uskonnonvapautta, siis kaikkien kirkkojen ja uskontojen oikeutta olla, elää, näkyä ja toimia julkisessa tilassa.

10. Uudistuva kansankirkko on diakoninen ja missionaarinen. Kirkon sisäpuolelta taas kuulee joskus ehdotuksia, että kirkon pitäisi keskittyä ”omaan asiaansa”, pysyä erossa maailmanparantamisesta ja luovuttaa auttamistyö kunnan viranomaisille. Toisten mielestä taas pitäisi luopua perinteisestä lähetystyöstä ja keskittyä vain humanitaariseen työhön, siis rahan ja ruoan jakamiseen.

Molempien äänien taustalla on liian kapeasti ymmärretty evankeliumi. Kyllä diakonia kuuluu siihen evankeliumiin, jota Kristus itse julisti ja josta hän itse antoi esimerkin (esim. Matt.  25). Siksi auttamistyö ei ole jokin vapaavalintainen asia, vaan kohtalo, joka kuuluu sekä kirkon jäsenen että koko seurakunnan luovuttamattomiin tehtäviin. Niin seisoo myös kirkkolaissamme. ”Seurakunnan ja sen jäsenten tulee harjoittaa diakoniaa, jonka tarkoituksena on kristilliseen rakkauteen perustuva avun antaminen erityisesti niille, joiden hätä on suurin ja joita ei muulla tavoin auteta” (KJ 4:3§)

Sama koskee myös lähetystehtävää. Kristuksen antama lähetystehtävä ”kastakaa ja opettakaa” on yhä voimassa. Sellainen apologeettinen strategia, jossa imagosyistä keskitytään vain aineellisen auttamiseen tai maallistuneen sielun voittamiseksi luovutaan julistuksesta, on itsetuhoinen. Jos ihmiset vieraantuvat kristillisestä uskosta, silloin oikea ratkaisu ei ole vaieta evankeliumista, hävetä ristiä tai liudentaa kristillinen usko osaksi yleistä mielipidettä. Päinvastoin, juuri silloin on entistä rohkeammin tuotava esille, mitä kristillinen usko on ja mitä se merkitsee elämässämme. Se mitä sanotaan diakonista, sanotaan kirkkolaissa myös lähetyksestä: ”Seurakunnan ja sen jäsenten tulee edistää lähetystyötä, jonka tarkoituksena on evankeliumin levittäminen niiden keskuuteen, jotka eivät ole kristittyjä” (KJ 4:4§). Tänään lähetyskenttä on myös täällä, meidän keskellämme. Tänään lähetystyön suunta ei ole vain täältä sinne, vaan yhä vahvemmin sieltä tänne. Monien afrikkalaisten ja aasialaisten kirkkojen mielestä suomalaiset ovat vakavasti evankelioimisen tarpeessa.

11. Uudistuva kansankirkko on rakenteellisesti joustava ja hallinnollisesti kevyt. Vanha kansankirkko ei ole tullut tunnetuksi hallinnollisesta ketteryydestä ja keveydestä. On tutkittava ennakkoluulottomasti kaikkia hallinnon keventämiseen liittyviä vaihtoehtoja. Pitäisikö kirkkolain osuutta supistaa Ruotsin tavoin? Pitäisikö siirtyä virkasuhteista työsuhteisiin yliopistolaitoksen ja ortodoksisen kirkon tavoin? Tarvitaanko kaikkia keskushallinnon elimiä (KK, PK, KKH, KiT, KUN)? Mitä hallinnollisia tehtäviä voitaisiin siirtää pois seurakunnalta esimerkiksi seurakuntayhtymälle tai Kirkon palvelukeskukselle, niin että seurakunta voisi keskittyä hengelliseen perustehtäväänsä?

Ajatus hallinnon keventämisestä ei ole ehkä niin helppo, kuin usein kuvittelemme. Merkitseehän se usein ratkaisujen keskittämistä aiempaa harvempien käsiin. Uskon kuitenkin, että hallinnon keventäminen ei ole demokratian uhka. Keventäminen on pakko, koska verotulot vähenevät. Se on myös mahdollisuus, koska suurin osa seurakuntalaisista tahtoo osallistua byrokratian sijasta seurakunnan hengelliseen ja diakoniseen toimintaan.

12. Uudistuvassa kansankirkossa voi päästä taivaaseen. Kansankirkko ei voi luopua siitä näystä, että aikojen lopussa Jumala luo uudet taivaan ja uuden maan, jossa Jumala pyyhkii kaikki kyyneleemme ja jossa me kiitämme häntä (Ilm. 21:3-4). Tämän näyn toinen nimi on toivo. Olennaista on uudistaa kansankirkkoa niin, että sen yhteydessä mahdollisimman moni ihminen voi päästä Jumalan luo taivaan iloon ja juhlapöytään.

– Jari Jolkkonen –

Kirjoittaja on Kuopion hiippakunnan piispa. Kirjoitus on Kirkonrakentajien seminaarissa Kuopiossa 12.9. pidetty puhe. (Otsikko K24:n toimituksen)