Viime viikonloppuna saimme liittyä koulunsa päättäneiden iloon. Päästötodistus on tärkeä välietappi, mutta matkaa on vielä jäljellä opiskelupaikan saamiseen ja aikanaan työelämään. Sinnikkyyttä ja rohkeutta siis edelleen matkalle eteenpäin!
Suomalaisugrilaisten kielten professori Janne Saarikivi kirjoitti Hesarissa (5.6.) valmistuneille puheen, jossa tulee esille korona-ajan eristyneisyys ja etäopiskelu ilman penkkareita.
Saarikivi värittää nuorten tien kuitenkin kovin yksinäiseksi ja tummaksi. Hänelle elämä ”ei ole ongelma, joka voisi ratketa, vaan kesken kaiken alkava ja jäävä kysymys. Se on arvoitus ja ilotulitus keskellä outoa olemisen pimeää. … Elämä itsessään on viilto vasten olemattomuutta, halkeama todellisuuden tyhjyyteen, arvokas silloinkin kun se on täynnä keskeneräisyyttä ja ahdistusta.”
Toisaalta Saarikivi myös rohkaisee: ”Tiedän, että jos näkisin sen kohdan, murtuman ja haavan, rakastaisin sinua, en siksi että täytät jonkin odotuksen, vaan koska olet erilainen kuin kukaan toinen. Koska ilman sinua maailma olisi vähäisempi ja pienempi. Samalla unohtaisin vihan ja halveksunnan, jolla katson toisiaan apinoivien ja kopioivien, toisiltaan tuota tai tätä vaativien nuorten, aikuisten ja instituutioiden maailmaa.”
– – –
Luulen tunnistavani sen ajattelun, johon Saarikivi liittyy: hän haluaa vapauttaa nuoria yhdenmukaisuuden ja odotuksiin vastaamisen paineesta. Hänelle jokainen on erilainen, ainutkertainen ja siksi arvokas.
Samalla kirjoittaja tulee sysänneeksi itsestään ja tulevaisuudestaan epävarman nuoren kosmiseen yksinäisyyteen: nuori on kuin elokuvassa Mars-planeetalle unohdettu näyttelijä Matt Damonin roolihenkilö. Tai toisaalta yli-ihminen, jonka kyvyistä elämä ja tulevaisuus riippuvat? Ilman tätä yli-ihmistä, luuloteltua ihmisjumalaa, maailma on pimeä ja kuollut. Avaruuden kylmyydessä on vain ahdas viilto tai repeämä, jossa elämä voi kuin sattumalta hetken sykkiä ennen sammumistaan. Juuri tuona hetkenä avaruusalus nousee Stanley Kubrikin Avaruusseikkailu 2001 -elokuvassa kuun pimeän puolen takaa häikäisevän kirkkaaseen auringon valoon Straussin Also sprach Zarathustra -orkesteriteoksen soidessa ihmisen apoteoosia.
– – –
Nuori ohjataan valitsemaan oma elämänsä ja tekemään omat ratkaisunsa ilman valmiina olevaa ajatusta oikeasta tai väärästä, hyvästä tai pahasta. Tunnistan tässä eksistentilistisen filosofian ajatuksen maailmaan heitetystä ihmisestä, jonka oma kokemus on kaiken keskus.
Viimeisessä Reseptio-lehdessä (1/2021, s. 86-95, 96-101) Igor Viktorovits Aksjonov kirjoittaa Transhumanismista, joka lupaa ihmiselle rajattoman vapauden ja mahdollisuuden vaikuttaa maailmaan sekä vapauden biologisista rajoista. Samalla se johtaa vastuun heikkenemiseen.
Aksjonov huomauttaa, että Transhumanismi muistuttaa Friedrich Nietschen ideoita. Tämä julisti 1800-luvun lopussa, että Jumala on kuollut. Ja jos Jumala on kuollut, kuka voi ja pystyy ottamaan hänen paikkansa? Vain ihmisjumala, eli yli-ihminen.
– – –
Jumalan kuoleman ajatuksesta seuraa, että maailmankaikkeudesta puuttuu hyvyyden voima, joka rakkaudessaan ylläpitää elämää ja ohjaa myös ihmisiä oikeaan, noudattamaan hyvää ja välttämään pahaa. Jumalan kuoleman ajatuksesta seuraa, ettei ihmisellä ole ulkopuolista moraalista auktoriteettia, jolle ihminen on vastuussa ja joka saa ihmisen pyrkimään hyvään ilman omaa hyötymistarkoitusta.
Tilanteittain vaihteleva tarkoituksenmukaisuus ja ihmisen arvovalintojen suhteellistuminen johtavat oikean ja väärän, hyvän ja pahan välisen rajan häilymiseen. Esimerkiksi julkisessa keskustelussa voidaan toisaalta puhua nollatoleranssista huumeisiin ja toisaalta maalata näkymiä kannabistalouden myönteisistä vaikutuksista. Samoin voidaan puhua maametalleja hyödyntävistä jättimäisistä akkutehtaista ja liikenteen sähköistämisen tuomasta pelastuksesta sekä toisaalta luonnon liikakäytön aiheuttamasta lajikadosta ja luonnon tuhosta.
– – –
Saarikiven päättäjäispuheessa on sen tummista sävyistä huolimatta myös valoa: ”…Siksi iloitse tästä päivästä. Elämä ei välttämättä ole matka kohti parempaa, mutta aina se on ihme, kiitollisuuden aihe, kaikki mitä meillä on.” Nämä ajatukset eivät tunnu sopivan Transhumanismiin ja Jumalan kuolemaan. Ihme nimittäin edellyttää jotain tapahtuvan ohi ja yli luonnon normaalien kausaliteettien. Kiitollisuus taas tuntuu edellyttävän kiitollisuuden kohteen, jonkun, joka on hyvän tapahtumisen taustalla.
Viimeistään Hän tulee esille päättäjäisjuhlan virressä Jo joutui armas aika: ”Taas linnut laulujansa visertää kaniisti, myös eikö Herran kansa Luojaansa kiittäisi. Mun sieluni sä liitä myös äänes kuorohon ja armon Herraa kiitä, kun laupias hän on.”
– – –
Suomen tulevaisuus lepää koulutuksen ja sivistyksen varassa. Koulutetut ihmiset vievät kehitystä eteenpäin löytäen samalla ratkaisuja ympäristöuhkiin. Ihmiset ovat tämän maan tärkein voimavara. Teitä valmistuvia tarvitaan. Toivotan teille valoisaa tulevaisuutta.
