Pääsiäisestä

Tuossa olen tuttavilleni lähetellyt tätä tekstiä pääsiäistervehdyksenä. Osa heistä on kysynyt, aionko julkaista sen. Olen vastannut, että professori Jaakko Hintikalta opin tämän: matematiikan ja filosofian laitoksen ero on se, että edellisellä ei tarvita kuin kynä ja paperia ynnä roskakori, ja jälkimmäisellä ei edes roskakoria, koska kaikki, mikä kirjoitetaan, julkaistaan.

Ajattelin myös siten, että henkilökohtainen tervehdys on arvokas. Mutta ehkä kukaan ei menetä tuollaista kokemusta, jos nyt kuitenkin pääsiäisen kunniaksi julkaisen seuraavan:

Niin kauas kuin muistini kantaa, ovat Arvi Lind ja hänen seuraajansa astuneet kuvaruutujemme ääreen kertoen iloviestin: Pääsiäisen menoliikenne on sujunut rauhallisesti.

Lähetyksen lopulla on seurannut ”kevennys”. Kerrotaan, että ortodoksit viettävät pääsiäistä. Sitten tulee kuvaa nenästään maalatuista huivipäisistä lapsista, jotka virpovat ja joskus jopa hetken kuva kulta-asuisesta olennosta, joka hoilaa jotakin kirkkoslangiksi.

Liturgiseksi jatkumoksi ja kansalliseksi perinteeksi muodostuneen infotuotteen muoto on tuntunut usein jotenkin elannonleimaiselta. Mutta seikkaperäisemmin tutkiessa sillä voi havaita syvällisen juutalaisen taustan.

Vanha ja nykyinen exodus

Pääsiäinen merkitsee alun perin menoliikennettä. Se ei tosin sujunut rauhallisesti. Edellyttihän se muun muassa faraon joukkojen hukkumisen auenneeseen mereen. Siihen liittyi erämaan kuivuus ja kansan napina. Mutta siihen liittyi myös vaellus kohti Luvattua Maata.

Vanhan testamentin tutkijat ovat esittäneet, että lähtö Egyptistä tapahtui eri ryhmissä pidemmän ajan kuluessa. Mutta aikaa tuosta lienee kulunut noin 3- 5000 vuotta.

Pääsiäisen menoliikenne on vuosituhansien jälkeen liittymistä tähän vaellukseen. Siinä kaahataan ekologisesti tuotetusta taajama-asunnosta parvekkeen tomaattiviljelmineen niin lujaa kuin hybriditoyotasta irtoaa ja jonossa mahdollista kohti puuta polttamalla tuotetun lämmön hyväilyä.

Matkan määränä ovat unelmien ja muistojen kentät, mutta exodushan se on: pois Egyptin herkkupadoilta mummon muurinpohjaletuille. Pois urbaanin elämänmuodon hypestä kohti kakkosasuntoa ja mummonmökkiä, sen rantasaunan laiturilta avautuvaa jäidenlähtöä ja kaukaisia ulapoita, keväisten puiden aukenemista sinisten hetkien saarelmassa.

Matkaa ei ehkä säestä egyptiläisen temppelimusiikin syke ja symbaalin helinä, mutta kuitenkin nykyihmisen ymmärtämä autoradiosta pamahtava pelti ja Jari Sillanpään Kaduilla tuulee.

Näin Suomen Yleisradion pentateukkinen narratiivi toistaa ajan myllyjen pyörteissä läpi voittokulkunsa marssineena samaa, ikivanhaa juutalaista, vanhan liiton perussymbolia, kertomusta matkasta vehreämmille, maidon ja hunajan maille. Sela.

Hepreankielinen pääsiäisen nimi on pesah. Se tarkoittaa ohi kulkemista. Yleisradio osallistuu mainiolla tavalla ohi kulkemiseen. Mutta herää kysymys, että kun kansalaisista yli 65 % kuuluu luterilaiseen kirkkoon, miksi heidän pääsiäisensä vieton raportointi on ohitettu? Vai onko ehken niin, että he eivät vietä sitä?

Tuskin.

Ei ainakaan heidän uskontoansa koskevien tilastojen perusteella. Kyseessä on keskeisimpien virastojen ja tutkimuslaitosten mukaan heidän katsantokantansa keskeisin juhla.

Jerusalemin pääsiäinen

Ensimmäinen Arvi Lindin ja Oy Yle Ab:n stoorin kyseenalaistanut longplayjournalisti oli nimeltänsä Meliton Sardislainen. Hän kirjoitti vuoden 170 paikkeilla tekstin, jonka mukaisesti yllä kuvattu jatkuu, mutta on muuttunut. Hän arvosteli voimaperäisesti edellä kuvattua pääsiäisen viettämistä. Siitä häntä on syytettykin ja mainittu peräti samankaltaiseksi juutalaistenvihaajaksi ja holokaustin tuottajaksi kuin Matteus ja myöhemmin Martin Luther.

Mileton edusti näkökantaa, että Pääsiäinen on uudenlaisen uhrilampaan juhlatilaisuus. Tämä uusi oli astunut vanhan tilalle, sitä jatkaen, mutta toisenlaisen merkityksen antaen. Hän kirjoitti: ”Näin on pääsiäisen mysteerio uusi ja vanha, iankaikkinen ja hetkellinen, katoavainen ja katoamaton, kuolevainen ja kuolematon: vanha mitä tulee lakiin , uusi, mitä tulee Sanaan, hetkellinen esikuvana, iankaikkinen armona, katoavainen lampaan teurastamisena, katoamaton Herran elämänä, kuolevainen maahan hautaamisena, kuolematon kuolleista nousemisena.”

Kuinka tuota juhlittiin? Yle ab kertoo noidista ja uspenskeista ja voi olla jollakin tavalla asian hajullakin. Mutta lähteemme ovat heikot. Vasta monta vuosisataa myöhemmin kun jotakin oli tapahtunut, on juhlan vietosta historiallisia lähteitä.

Jossain 400-luvulla Kyrillos Jerusalemilainen tai häneen nimiinsä laitettu kirjoittaja sekä Egyptiläisen naisen matkakertomus kirjaavat, millaista oli pääsiäisen vietto Jerusalemissa.
Ajatelkaamme tästä päivästä 400 vuotta taaksepäin, ollaan 1600-luvulla. Tai ajatelkaamme sama määrä eteenpäin, ollaan 2400-luvulla. Mitä voimme tietää noista ajoista nykyisin? Sellainen on suhteemme historiallisten lähteiden näkökulmasta alkuperäiseen pääsiäisen viettoon.

Mutta noista äskettäisistä ja tuoreista Kyrilloksen tiedonannoista päätellen kuvaksi muodostuu sellainen, että myös Jerusalemissa kyse oli rauhallisesta menoliikenteestä: pääsiäisliturgia merkitsi vaellusta muistitiedon varassa eläneisiin konkreettisiin paikkoihin, joissa Jeesus oli viimeisinä päivinään vaikuttanut: aterian ylähuoneeseen, temppeliin, Öljymäelle, Golgatalle, kalliohaudalle.

Luterilainen pääsiäinen

Luterilainen kirkko järjestää pääsiäisen aikana erilaisia palveluksia. Hiljaiseksi tai piinaviikoksi sanotulla pääsiäistä edeltävällä viikolla järjestetään niin sanottuja ahtisaarnoja. Sana ahti tulee latinan sanasta actus, joka merkitsee tapahtumaa. Ahtisaarnapalveluksissa käydään läpi jokaisen pääsiäistä edeltävän viikon vaiheita Jeesuksen elämässä kavaltamisesta tuomioon ja ristiinnaulitsemiseen.

Aiemmin luterilainen ”pitkäperjantaikristillisyys” on kirkossakäyntitiheyden perusteella vaihtunut ”kiirastorstaikristillisyydeksi”. Kiira viittaa noitiin ja on muuta kansanperinnettä. Kristillisessä perinteessä on kyse Jeesuksen viimeisestä ateriasta, jonka kaikille tunnettu kuva on Leonardo da Vincin fresko Milanon Santa Marie delle Graziessa.

Pitkäperjantain piinaava pimeys ja loputon ristin tuska on saanut rinnalleen viimeisen illallisen haikeuden. Luterilainen tapakristillisyys värjäytyy sen valossa hyvästijätöksi. Sekularisoituva yhteiskunta, jossa ihminen on, kuten kristillinen ehtoollisopetuskin opettaa, sitä mitä hän syö, kohottautuu yhteisellä ateriallaan lausumaan: adieu. Se, ikään kuin itselleen käänteisesti, tarkoittaa: Jumalalle, Jumalan haltuun.

Viikolla luterilaiset kirkot täyttyvät suuremmoisen musiikin kuunteilijoista. Bachin passiot tai Mozartin Requiem kokoavat kansan kuin pääsiäisyön runsaskätiseen liturgiaan, jossa kuninkaalliset portit aukenevat ja itse Taivas on maan päällä. Ei siis ihan vain silkkaa rauhallista menoliikennettä vaan huikeaa draamaa ja kaikkien tunteiden syvimpiä aukenemisia kuin jäidenlähdön aikaisessa Vuoksessa.

Ortodoksinen pääsiäinen

Ortodoksisessa perinteessä korostuu 40 päivän paasto. Kalenteriaan aamuisin pläräävä jumalanpalvelija huomioi, milloin on kala sallittu ja milloin öljy. Unohtaako hän joskus sen, että paaston varsinainen tarkoitus on kuitenkin se, että annetaan tilaa muille kuin itsekkäille tarpeille?

Suurella viikolla luostariveljet ja pappisseminaarilaiset seisovat tuntikaupalla aamu- hetki ja ehtoopalveluksissa niin, että pääsiäisyön juhlassa heitä kannetaan pyörtyneinä ulos – juuri kun koittaisi 40 päivän juhla.

Jeesus ratsastaa aasilla Jerusalemiin. Historian kuluessa aasit ovat kasvaneet ja Jeesus pienentynyt. Mutta edelleen valmistaa pieni ihminen virpovitsansa ja koskettaa sillä olkapäitä sanoen: Jumala sinua siunatkoon. Näin hän tekee siinä trollien maailmassa, jossa luontaistalouteen keskittynyt ja perustarpeisiin tyytynyt oikonomia eli taloudenhoito on muuttanut virpomisenkin kulttuurin turhuutena ja laukkuryssien vaelluksena ennen koetuksi johdannaistaloudeksi ja rikkaudenhankintaidoksi, khrematistike.

Ortodoksinen pääsiäisyön palvelus alkaa jo illalla. Puoliyön palveluksen jälkeen toimitetaan ristisaatto, joka yltyy varsinaiseksi pääsiäisyön palvelukseksi. Sen yhtenä toistuvana tekstinä resitoidaan Johannes Khyrostomoksen saarna:

”Tuonela kukistui kohdatessaan sinut alhaalla. Se kukistui ja niin se kohtasi loppunsa. Se kukistui ja se saatettiin häpeään. Se ja niin se kuoletettiin. Se kukistui ja niin se menetti valtansa. Se kukistui ja pantiin kahteisiin. Se otti ruumiin, mutta kohtasi Jumalan. Se otti maan tomua, mutta kohtasi taivaan. Se otti, mitä näki mutta kukistui siihen, mitä ei nähnyt. Kuolema, missä on sinun otasi? Tuonela, missä on sinun voittosi? Kristus nousi kuolleista ja hävitti voimasi. Kristus nousi kuolleista ja pahuuden henget tuhoutuivat. Kristus nousi kuolleista ja elämä hallitsee. Kristus nousi kuolleista, eikä kukaan kuollut ole haudassa.” Tämä kokonaan laulettu palvelus kulminoi ihmiskunnan kaipauksen ja sen täyttymisen elämän ihmeeseen ja enkelin tervehdykseen: Kristus nousi kuolleista, totisesti nousi, Kristus är uppständen, Hristos voskrese, Hristos anesti, Cristus ist auferstanden, Christ is risen, Christus resurrexit, Al-Massiah Quaam…

Kristikunnan suurin juhla

Tervehdykseen vastataan ja ylösnousemustropari, joka on nykyisin myös luterilaisen kirkon virsikirjassa ja  elävässä perinteessä, toistuu ja toistuu.