Pääsiäinen – uusi toivo kaikille luoduille

Pääsiäinen kristillisenä juhlana ja kirkkovuoden keskuksena kytkeytyy tunnetusti juutalaiseen pääsiäisjuhlan viettoon Egyptin orjuudesta vapautumisen muistoksi. Orjuudesta vapautuminen teki mahdolliseksi matkanteon kohti luvattua maata. Vastaavasti Jeesuksen ihmiseksi tulo, ristiinnaulitseminen ja ylösnousemus tekivät mahdolliseksi vapautuksen synnin, kuoleman ja Pahan vallasta. Pyhän Hengen työn kautta sanassa, sakramenteissa ja rukouksessa Kristuksen seuraajat pääsevät jo nyt osalliseksi ylösnousemuselämästä, vaikka kaiken uudeksi luominen saavuttaakin täyttymyksen vasta aikojen lopulla. Usko ja toivo ovat aikojen saatossa kuitenkin tehneet mahdolliseksi rakkauden lain mukaisen elämän edistämisen jo täällä maan päällä, vaikka se samalla onkin rujo ja langennut maailma.

Eurooppalainen ja globaali kulttuuri on vaikkapa lasten, naisten, muukalaisten, köyhien, heikkojen ja sairaiden sekä myös eläinten ja luomakunnan sekä kaikkien ihmisten kunnioittavassa arvostamisessa voinut ammentaa juutalais-kristillisestä perinnöstä. Myös muista uskonnoista voidaan löytää laupeudentyötä tukevia aineksia. Pelastus Jumalan armosta opettaa parhaimmillaan ja elävänä todellisuutena sekä tervettä nöyryyttä että rohkaisee toimintaan omana itsenä omalla paikalla, omassa kutsumuksessa ainutkertaisena persoonana. Lähetystyön myötä monet ovat vaikkapa saaneet tilaisuuden lukea ja kirjoittaa omalla kielellä raamatunkäännösten synnyttämän kirjallisen kulttuurin kautta. Tämä on tukenut suullisena perinteenä säilyneen kulttuurisen muistin säilyttämistä – myöhempien taltiovälineiden lisäksi.

Yksilön arvon korostaminen yhdessä yhteisöllisten arvojen kanssa ovat olleet tärkeitä demokraattisten oikeusvaltioiden rakentamisessa. Pohjoismaisten hyvinvointivaltioiden taustalla puolestaan on ollut keskeisenä teologisena taustatekijänä Jumalan kaikille tarkoitetun lahjoitetun rakkauden ja huolenpidon ajatus. Pohjavireenä on ollut keskeisesti kristillinen eetos, vaikka myös esimerkiksi filosofisilla aatevirtauksilla on ollut oma merkityksensä – useimmiten nekin ovat näillä seuduin kuitenkin ammentaneet kristillisestä kulttuuriperinnöstä. Kristillisen uskon lahjoittama ansiottoman armon, rakkauden ja huolenpidon kokemus synnyttävät kiitollisuutta, joka on merkittävä elinvoimaisuuden ja tulevaisuudenuskon lähde.

Pääsiäinen syntien sovituksen ja turmiovaltojen voiton sekä aineellisen todellisuuden ja ihmisen persoonan tuhoutumattoman arvon vahvistavana juhlana kytkeytyy myös toivoon rauhan ja sovinnon saavuttamisesta ihmisten kesken sekä huolenpidon ja tuhovaltojen voittamisen ulottamiseen myös luontoon ja eläimiin. Kolossalaiskirjeen mukaan ”Kaikki on luotu hänen [Pojan, Kristuksen] kauttaan ja häntä varten. Hän on ollut olemassa ennen kaikkea muuta, ja hän pitää kaiken koossa… Jumala näki hyväksi antaa kaiken täyteyden asua hänessä sekä hänen välityksellään tehdä sovinnon ja hänen ristinsä verellä vahvistaa rauhan kaiken kanssa, mitä on maan päällä ja taivaissa… Teidän on vain pysyttävä lujina… horjumatta pois siitä toivosta, jonka teidän kuulemanne evankeliumi antaa. Tämä evankeliumi on julistettu kaikille luoduille taivaan alla…”

On hyvä havaita, että Jeesuksen Kristuksen ruumiillinen ylösnousemus, tosin hengellisessä ruumiissa, merkitsee luodun, fyysisen ja ruumiillisen todellisuuden arvon alleviivaamista. Kristillisen uskon sanoma on tässä mielessä sakramentaalinen tai ikonisen läpikuultava: kuten Jeesuksessa Jumala tuli ihmiseksi ja Pyhä Henki toimii sanan ja sakramenttien kautta, kristillinen sanoma on kokonaisvaltainen, ei vain kuultava vaan myös maistettava, haistettava, kuultava ja liikkeen kautta koettava. Sanan kuuleminen ja ymmärtäminen on tärkeää. Ihmiselle on annettu järki ja ymmärrys. Silti ihmisen elämän kannalta järki ilman muuta kokonaisuutta ja yhteyttä sekä toisiin ihmisiin että luomakuntaan jää torsoksi. Jumalan kuvan kaltaisuus merkitsee vastuuta pitää huolta luodusta ja käyttää saatuja lahjoja luovasti, Luojan ja Lunastajan Hengessä.

Eivät siis vain joulu ja helluntai ole ihmeiden, jumalihmisyyden, pimeyden voittamisen, nurkkakuntaisuudesta avartumisen, maata koskettavan pyhän ja lupausten täyttymisen juhlaa. Pääsiäinen on tummaan taustaan kätkeytyvän ilon ja ratkaisevan voiton juhla, samalla kun se kertoo elämään kuuluvasta kärsimyksestä, kuolemasta ja pelosta. Viimeinen sana on kuitenkin toivo, rohkeus, ilo ja kiitollisuus, joka siivittää lähtemään liikkeelle.

Dietrich Bonhoeffer (1906-45), joka alleviivasi luterilaiseenkin perinteeseen kuuluvaa aineellisen ja ruumiillisen todellisuuden arvostamista sekä yksilön ja yhteisön yhdistävän eetoksen merkitystä yksittäisen kristityn ja kirkon elämässä tavalla, joka on hyvin ajankohtainen meidän päivinämme, kirjoitti pääsiäisenä 1940:
”Ylösnousemuksesta tiedämme, että Jumala ei ole hylännyt maata, vaan valloittanut sen takaisin. Hänellä on sille uusi tulevaisuus; hän on antanut sille uuden lupauksen. Sama maa, jonka Jumala loi, kantoi Jumalan Poikaa ja hänen ristiään. Tällä maapallolla Ylösnoussut ilmestyi omilleen, ja tälle maapallolle Kristus tulee viimeisenä päivänä takaisin. Joka uskoen hyväksyy Kristuksen ylösnousemuksen, se ei voi enää olla maailmasta pakeneva. Hän ei kuitenkaan voi myöskään langeta maailmaan, sillä hän on tunnistanut keskellä vanhaa luomakuntaa Jumalan uuden luomakunnan.”

Lisää Bonhoefferin syvällisiä, iskeviä ja oivaltavia tekstejä kristillisestä teologiasta ja spiritualiteetista voi lukea suomentamastani ja toimittamastani kirjasta Pyhän yön valo: https://sacrum.fi/pyhan-yon-valo