Oppimiskäsityksestä ja aikuistyöstä

Kokkikouluni syyslukukausi alkaa olla puolivälissä. Juuri tänään uskalsin ensimmäistä kertaa ajatella tai tunnustaa oppineeni jotain. Sehän taas johti pohdintoihin siitä, mistä moinen ajatus päähän pälkähtikään ja mitä piti sitä ennen tapahtua. Ja kun on tähänastisen leipänsä tienannut pääsääntöisesti oppimisen ja kasvamisen maailmassa niin siitähän alkoikin sitten senpäiväinen päänsisäinen keskustelu oppimisen yleisistä lainalaisuuksista. Juuri niistä, joita nyt ollaan opetusministeriön johdolla siirtämässä tapahtumaan itseohjautuvasti ja iPadeilla. Uskallan profetoida, että kumpikin tavoite on tuomittu epäonnistumaan.

Mitä siis piti tapahtua, että opin? Mistä oppiminen alkaa? Tärkeimmäksi tekijäksi tunnistin jo aiemmista oppimisistani tutun, mutta aina raskaan kaavan: sen tunnustamisesta, että ei osaa. Pitää opetella, suostua ohjattavaksi, suostua olemaan huono, hölmö ja hidas. Samat kaavat kävin läpi luokanopettajakoulutuksen pianotunneilla ja teologisen klassisissa kielissä. Tulkoon vaikka se yksi miinus, mutta läpihän tämä on rämmittävä. En olekaan luonnonlahjakkuus, jo äitini kohdussa Jumalan valitsema nero pianisti/klassinen filologi/huippukokki. Tarvitsen opetusta, harjoitusta, toistoa, toistoa, toistoa. Sitä tylsää ja tavallista. Jossain vaiheessa sitten saatan havahtua siihen, että se ei enää olekaan hidasta, vaikeaa tai ahdistavaa. En merkkaa sisäiseen kalenteriini pääkalloja ja sääriluita ristissä jokaisen soittotunnin/kreikan luennon/veitsenkäsittelyharjoituksen kohdalle. Alan oivaltaa ja nauttia.

Siinä mennään kuitenkin perä edellä puuhun, jos aletaan lähteä edellyttämään oivallusta, nauttimista ja luovuutta, Ensin pitää olla ne perusasiat hallussa. Ensin pitää suostua ohjattavaksi, suostua epäonnistumaan.

Oman erityisluokanopettajakokemukseni valossa uskallan väittää, että monen sosioemotionaalisesti ongelmaisen lapsen vaikeudet alkavat juuri tästä: et voi itse määritellä leveliäsi. Ihmiset eivät joustakaan raivokohtauksiasi peläten eivätkä asiat ratkea huutamalla, potkimalla eivätkä edes kiroilemalla. Kyse on useista peleistä, joiden säännöt pitää hallita. Siitä, että on olemassa kirjaimia ja nuotteja asioiden merkitsemiseksi. Useilla eri tavoilla yhdistelemällä ne tuottavat merkityksiä. Vain siten voi alkaa luoda uutta. Ei Sibeliuskaan aloittanut Finlandiaa säveltämällä eikä Shakespeare kirjoittanut Hamletia koulupoikana Stratfordissa. Eikä mikään Opetusministeriön linjaus muuta ihmisen aivoja toimimaan eri tavoin kuin mitä oppiminen ja kehitys ovat vaatineet vuosituhansien ajan. Ei, vaikka tekniikkauskoon hurahtaneet virkamiehet kuinka kiukuttelisivat ja vaatisivat.

Alun perin meinasin, että seuraavaksi bloggaisin seurakunnan aikuistyöstä. Sekin kun kuulemma on kriisissä, tai kuten on tapana asia kaunistella ”uusien haasteiden edessä”. Onneksi täällä on jo tullut aiheesta monta hyvää kirjoitusta, joissa kerrotaan asia niin kuin se on: seurakunta ei suostu oppimaan pois järjestäjän roolistaan, vaan hakee ihmisiä yleisöksi työntekijöiden palkkansa eteen järjestämiin tilaisuuksiin. Aikuisille ei anneta tilaisuutta olla aikuisia.

Sanonnan mukaan pitäisi ottaa ”lusikka kauniiseen käteen”. Kokkiopiskelijana voin kertoa, että veitsi se on, joka tuskaa tuottaa. Ainakin kaltaiselleni motoriselta oppimiseltaan heikolle yksilölle. Aivot kyllä taipuisivat moneen, mutta sormet eivät vain usko, miten se Cmaj7-sointu nyt otettiinkaan kvinttikäännöksenä tai miksi veitsen terän tulee osoittaa ylöspäin lihan fileoinnissa. Tästäkö se on seurakunnassakin kyse? Ei uskota, ei uskalleta, ei luoteta. Ei uskalleta laskeutua sellaiseen todellisuuteen, jossa ollaan heikkoja ja osaamattomia. Tehdään vain hirveästi sijaistoimintoja, että saataisiin pidettyä yllä kaikkea sitä, mikä on ollut ennenkin. Muutos pelottaa. Olisi ollut paljon helpompaa todeta, että minä nyt vain kerta kaikkiaan satun olemaan sellainen ihminen, joka ei opi soittamaan pianoa/lukemaan hepreaa/leikkaamaan ulkofilettä. Me nyt vain satumme elämään sellaisia aikoja, jolloin ihmisiä ei kiinnosta kirkon tarjoama toiminta.

Eikö armo ole juuri sitä, että saa lähteä alusta? Saa sanoa olevansa heikko, hidas ja huono oppimaan. Ihailemme Raamatun Moosesta, Samuelia, Daavidia, neitsyt Mariaa, Paavalia ynnä muita kirjan henkilöitä heidän rohkeudestaan vastata ”kyllä” Jumalan kutsuun auttamaan, muuttumaan, kulumaan ja väsymään. Raamatun hahmoista pisimmälle tämä on viety Iisakin kertomuksissa: syntymästä isän uhrattavaksi joutumiseen, palvelijan hankkiman vaimon puolisoksi ottamiseen ja vielä vanhanakin huijatuksi tulemiseen mahtuvat tuon kantaisän elämänvaiheet. Ihailemme näitä hahmoja samalla, kun vetäydymme omaan turvallisuusharhaamme vaatimalla ja laatimalla pitkän tähtäimen suunnitelmia, toimintastrategioita ja projekteja. Täytämme kalenterimme kokouksilla ja työryhmillä, ettemme ennättäisi kohtaamaan tai muuttumaan. Ettemme lähtisi maasta, suvusta ja isämme kodista siihen paikkaan, jonka Jumala on meille varannut.

Entäs jos seurakunta lakkaisi olemasta järjestävä taho ja alkaisi olla mahdollistava taho? Olisiko tämä liian vaikea oppimistehtävä suorituskeskeisille, työntekijävetoisille seurakunnille?