Paljon kommentoidussa uutisessa keskisuomalainen biologian opettaja on jättänyt lukiolaisille biologian 1.kurssiin kuuluvan evoluutio-opin itsenäisen opiskelun varaan oman kreationistisen vakaumuksensa vuoksi. Itse asiassa koko juttu ei kerro juurikaan siitä, miten opettaja itse asiaan siellä tuntitilanteessa suhtautuu.
Pahimmassa skenaariossa hän tuomitsee koko evoluution harhaopiksi ja mitätöi asian jollain tylyllä ”lukekaa kirjasta itse jos tuollainen harhaoppi kiinnostaa” – kommentilla. Parhaassa tapauksessa hän on läsnä itsenäisessä opiskelussa ohjaten, tukien ja keskusteluun kannustaen. Ei luulisi olevan vaikeaa akateemisen luonnontieteellisen koulutuksen saaneelle opettajalle perehtyä sen verran evoluutioon, että osaa mahdollisiin kysymyksiin vastata neutraalisti toimimatta omaa vakaumustaan vastaan: ”Evoluutioteorian mukaan asia menee näin… ”.
Näin ainakin meitä 1990-luvun alussa Joensuun OKL:ssa opetettiin uskonnontunnilla vastaamaan. Ei niin, että ”Jeesus on Jumalan poika” tai ”Ei se Jeesus mikään Jumalan poika ollut” vaan ”Kristinoppi/kristillinen kirkko opettaa, että Jeesus on Jumalan poika”.
Kaikki tiede ja tieteellinen ajatteluhan on jo olemukseltaan syvästi ja perustavasti immanenttia. Ei systemaattisen teologian tutkimuskaan pääse Jumalan olemusta tai sakramenttien vaikuttavuutta tutkimaan: ”Tilastojen mukaan n.67 % ehtoollista nauttineista pääsee taivaaseen”, vaan tiede tutkii ajattelua näiden kysymysten äärellä. Sitä, mitä ihmiset ovat ajatelleet, miten he ovat näihin johtopäätöksiin tulleet ja millaisessa muodossa ne näyttäytyvät nyt.
Tuon uutisen keskusteluketjussa viitattiin tutkimustulokseen, jonka mukaan 27% suomalaisista uskoo kristinuskon mukaiseen Jumalaan. Hmm. Ennen kuin tuon relevanssia voisi arvioida, haluaisin ainakin minä tietää ne ehdot ja sisällöt, joita ”kristinuskon mukainen Jumala” pitää sisällään. Pitääkö se esim. sisällään oletuksen uskoa maailman syntyneen 6*24 tunnin ajanjaksona? Millainen pitää uskoa Jeesuksen syntyperän, elämänvaiheiden ja merkityksen olevan kelvatakseen tuon tutkimuksen edellyttämään ”kristinuskon mukaiseen” Jumala-uskoon?
Tällaista kriittistä ja keskustelua herättävää asennetta on tarkoitus opettaa koulussa. Ei siinä ole mitään pahaa, päinvastoin, jos opettaja käyttää itsenäistä (mutta tuettua) opiskelumenetelmää vaikeidenkin aiheiden kohdalla.
Meillä oli muuten eksegetiikan syventävissä opinnoissa professorilla sama opetusmenetelmä: jätti meidät pohtimaan 1.Kor:n naiskohtia pienryhmissä. Parikseni sattui täältäkin tuttu Ryösön Manu. En Manun mielipidettä tiedä, mutta ainakin minä nautin noista keskusteluista. Kaipaan sellaista.
Se on vaikea tietysti hahmottaa, että voi nähdä ihminen myös itsensä niin vajavaisena, että luottaa vain yhdellä Jumalalla totuuden olevan. Uskohan on nimenomaan sitä luottamusta, että voi jättää asiat suurempiin käsiin ja olla siinä johon on asetettu. Voi tehdä vain omat valinnat ja viedä toisen valinnan paikalle, mutta valita ei voi toisen puolesta, vaikka ajattelisin valinnoilla seurauksia olevan. Se, että pyrkii itseään suurempiin kenkiin, ei oikeasti ratkaise mitään. Suurempi ristiriita ainakin minulle tulee siitä, jos en uskoisi Jumalaan. Mutta näin ei minulla aina ole ollut.
Mihin ristiriitaan minun elämänkatsomukseni perustuu? Enhän minä väitä, että on olemassa jokin totuus ja se menee näin_________. Se joka väittää, että jotain on joutuu painimaan sen kanssa, että joku toinen väittää asian olevankin toisin. Mitä minä väitän olevan, joka onkin ristiriidassa muiden väitteiden kanssa?
Eli, että usko on subjektiivinen kokemus? Mutta eihän tämä millään selitä täysin päinvastaisia käsityksiä Jumalan tahdosta. Eihän ihmisten todellisuudet ole täysin päinvastaisia vaan niissä on vain pieniä eroja, joiden takana on täsmälleen samanlaisia ihmisen poikia. Eivät uskontojen erot ole mitenkään pieniä.
Tästä tuli mieleen, että ihmisenä huomasin olevani ajatusteni kanssa paljon lähempänä kerran tapaamaani ulkomaalaista, itseäni 10 vuotta vanhempaa, mustaihoista, homoseksuaalia yökerhotanssijaa kuin samalla luokalla ollutta helluntaiseurakuntaan kuuluvaa nuorta. Pointtina se, että ihmisen todellisuuden lähtökohdat ovat aika samat, joten uskonjärjestelmien mukana luodut ristiriitaiset näkemykset totuudesta eivät selity millään kulttuurierolla.
Vertaat jatkuvasti uskontojen keskenäisiä ristiriitoja johonkin vaatetuksen tai elinympäristön eroon. Tuntuu siltä kuin elämänkatsomuksesi perusta olisi varsin yhdentekevä pieni kulttuurinen asia.
Juuri se uskon subjektivisuushan selittää erilaiset käsitykset. Tietenkin kasvatukseni, kasvuympäristöni ja myös aivojeni kemiallinen rakenne selittävät sitä, että koen luterilaisen tavan sanoittaa sanoittamatonta läheisemmäksi ja omaksi verrattuna vaikkapa hindulaiseen.
Ihmisten sosiaaliseen elämään, jollaista myös uskonyhteisöissä oleminen on, nyt vain kertakaikkiaan kuuluu kompromissien tekemistä, semanttista keskustelua ja asioiden uudelleenarviointeja. Ei uskonelämä ole tästä mikään poikkeus. Meillä on edelleen vain ihmisen, ei Jumalan, näkökulmaa.
Eikä se, että vertaan kahta asiaa toisiinsa, tee niistä samanarvoisia. Jos sanon, että joku ihminen on ”kaunis kuin kukka”, en tarkoita että hän olisi kaikilta ominaisuuksiltaan minulle samanarvoinen kuin joku kedon sinivuokko.
Jäi nyt vielä puuttumaan tuosta vastauksesta se ristiriita, jolle minun elämänkatsomukseni perustuu. Voitko vielä kertoa mikä se oli?
Niinpä, miksi kukaan siis pitäisi yhtään näiden subjektiivisien uskojen ristiriitaisista käsityksistä yleismaailmallisena totuutena tai perusteena omalle elämänkatsomukselleen?
Mutta pitäähän vertauksen toimia aika monellakin tasolla. Muuten se ei selvennä vaan hämmentää. On outoa, että vertaat elämänkatsomuksen pyrkimystä yksiselitteiseen kauneuteen(eleganssi) siihen, että olisi tylsää pitää samanlaisia vaatteita.
Älä lue, mitä en kirjoittanut. Kirjoitin, että olisi tylsää, jos kaikki pitäisivät samanlaisia vaatteita. Aivan samoin jäisi täälläkin moni mielenkiintoisuus keskustelematta, jos kaikki jakaisivat saman maailmankatsomuksen.
Ristiriita ateismin ja teismin sekä uskonnottomuuden ja uskon välillä on ilmeinen. Kristittyjä yhdistää hinduihin, sintolaisiin, taolaisiin ja osaan buddhalaisistakin ajatus transkendenssin persoonan tai persoonien olemassaolosta sekä juutalaisuuteen ja islamiin ajatus siitä, että niitä persoonia on vain yksi. Ajatus siitä, että mitään ”korkeampaa voimaa” ei ole, on kaikille näille yhteisesti vastainen. Lisäksi moneen näistä kuuluu se ajatus, että heidän tehtävänään tuon uskon haltijana on sen levittäminen, siitä kertominen ja kannattajien hankkiminen. Sen kieltäminen on ristiriidassa uskonnon harjoittajien omien intressien kanssa.
Kirjoitit myös, että ”miksi kukaan siis pitäisi yhtään näiden subjektiivisien uskojen ristiriitaisista käsityksistä yleismaailmallisena totuutena tai perusteena omalle elämänkatsomukselleen?” Onko siis olemassa elämänkatsomusta, joka ei olisi subjektiivinen ja/tai ristiriitainen? Esimerkiksi kysymys Jumalan olemassaolosta on lähtökohtaisesti ristiriitainen, koska sekä siihen uskova että uskomaton liittää siihen määreitä, jotka eivät kuitenkaan kata kaikkia maailman jumalakäsityksiä.
Eli, nämä sinun vertaukset ovat irrallisia mistään varsinaisesta argumentista. Tottakai on se olisi tylsää mutta mitä virkaa sillä oli tässä?
Eihän se logiikka voi millään mennä näin. Jos siis joku väittää olevan jotain yliluonnollista ja toinen sanoo, että se yliluonnollinen onkin hieman erilainen luonteeltaan, niin eihän se tyyppi, joka ei väitä mitään yliluonnollisesta olevan voi millään osallistua tähän ristiriitaan. Ei hän voi tarjota määreitä asiasta, jota hän ei väitä millään tavalla olevan. Yrität nyt kääntää asian niin, että ateistillakin olisi jonkinlainen vastuu jumaluuden määrittämisessä. Eihän se niin voi olla.
Eikä se perustelu voi olla niin, että usko yliluonnolliseen yhdistää yliluonnolliseen uskovia, jos kerran totuudeksi kutsutut yliluonnolliset uskot ovat ristiriidassa keskenään. Eihän se voi olla niin, että Jeesus on Jumalan poika ja samalla ei ole. Ei tuota eroa voi selittää pois sillä, että no onhan ne molemmat kuitenkin uskoja jonkinlaiseen yliluonnolliseen.
Ei ateismi voi olla ristiriidassa Jumalan määritelmien kanssa, koska se ei millään tavalla määrittele Jumalaa. En osaa enää yksinkertaisemmin tuota ilmaista, luulisi sen kuitenkin olevan aika selvä pointti.
Varmasti jollain tasolla on tottakin tuo, että ateismi ei määrittele jumalaa/Jumalaa/jumaluutta. Käytännössä olen vain useimmin olen kuullut ateismia perusteltavan ”Mä en usko mihinkään Jumalaan, joka…”
Ei ole loogista olla ateisti ja samalla määritellä Jumala johon ei usko. Henkilö joka antaisi Jumalalle ehdon, jotta uskoisi siihen, ei ole ateisti.
Tuota minä en kyllä yhtään ymmärrä. Jos sanoo, ajattelee tai on jopa varma siitä että jotain ei ole olemassa, on osattava määritellä edes itselleen että mitä tarkkaan ottaen ei ole olemassa, tai mihin tarkkaan ottaen ei usko.
Kuitenkin ateistit käyttävät käsitettä ”Jumala” ikäänkuin olisi itsestäänselvää mitä se tarkoittaa, eikä edes tule mieleen että joku voisi tarkoittaa sillä jotain mitä itse ei ole tullut edes ajatelleeksi. Tämän vuoksi käsite vaatii tarkennusta. Siitä on pakko puhua, jos yleensä haluaa keskustella.
Mikä sitten on ihminen, joka sanoo, että ”jos Jumala olisi olemassa, maailmassa ei olisi kärsimystä”?