.. mitä piti yrittää.
Ootko muistanu, Iiris,
meidän piti elää
tätä yhteiskuntaa suurempaa elämää
viimeiseen asti.
Näin lauloi Miljoonasade 1980-luvulla. Sehän taidettiin valita suomalaisten onnellisimmaksi vuosikymmeneksi. Ehkä se sitä olikin. Olkoon loppuun kaluttu truismi, mutta kyllä se enemmän yhtenäiskulttuurilta maistui. Meillä lukiossa taisi opiskella elämänkatsomustietoa juuri se kolme, mikä ryhmän perustamiseen vaadittiin. Uskontoa opiskeltiin viisi pakollista kurssia, eikä se tuntunut yhtään liialta ainakaan tällaisesta teologiafriikistä. Isosporukoihin oli tunkua, vaikkei palkkaa saanut. Itse asiassa joistain varhaisnuorten leireistä jopa maksoimme pienen korvauksen, koska halukkaita isosia oli enemmän kuin määrärahoja. Vain erityisryhmien leirillä työskentelystä sai pienen korvauksen. Ehkä se on vaikuttanut nykyiseen ammatinvalintaani – ennätin olla isosena viimeisellä apukoululaisten rippikoululeirilläkin.
Jääköön leppoisahko 1980-luvun nostalgointi 2010-luvun puolivälin tilanteessa, jossa kirkkoa luonnehditaan ’haastetuksi’. Ehkä luonnehdintaan on enemmän perusteita kuin silloin kultaisella 1980-luvulla, jolloin silloinkin puheissa oli huolestuttava kirkonvastainen kehitys. Erona vaan taisi olla se, että silloin oli vielä rahaa. Ratkaisu kaikkiin ongelmiin olikin perustaa uusi virka milloin mitäkin kirkon erityisalaa tai rakennettavaa asuinaluetta hoitamaan. Nyt siihen ei enää ole varaa.
Onko se tuota lihavien vuosien hybristä, jossa edelleen eletään, kun ei uskalleta perustella kirkkoon kuulumista ja sen tarpeellisuutta kirkon perustehtävällä ja ydinsanomalla? Puhutaan hautausmaiden hoidoista, kulttuurillisesti arvokkaista rakennuksista, väestökirjanpidosta, sählykerhoista ja vanhusten päivätoimintakeskuksista, ettei vain vahingossakaan tultaisi maininneeksi Jumalaa.
Selvyyden vuoksi sanottakoon, että totta kai niin hautausmaat kuin kulttuurihistorialliset kohteetkin on hoidettava ja väestökirjanpidosta huolehdittava. Ne, samoin kuin sählykerhot ja vanhusten päivätoiminta ovat tärkeitä asioita, mutta ovatko ne seurakunnan ytimessä? Ovatko ne olemassa itseään varten, kuten Laodikean seurakunta, joka oli ”rikas, rikastunut eikä enää mitään tarvitse”? Ovatko seurakunnan nykytoiminnot olemassa palvelemaan, kutsumaan ja haastamaan ihmisiä dialogiin itsensä ja Jumalan kanssa elämän suurista kysymyksistä; kuolemasta, totuudesta, armosta, rakkaudesta, oikeasta ja väärästä, vai ovatko ne olemassa vain, että sitä hommaa varten nyt tuli lihavina vuosina perustetuksi virka ja hommatuksi kiinteistö?
Mitä kirkko pelkää? Totuudesta kiinnostuneita ihmisiä? Pistetään nyt varmuuden vuoksi kielto agnostikkoilloille, etteivät ihmiset vain tulisi kirkkoon pohtimaan suuria kysymyksiään? Pohtikoot niitä keskenään ja tulkoot katsomaan sitä, mitä kirkko heille suvaitsee tarjota.
Oikeista, tosista ja suurista asioista puhuminen ei vaadi suuria tiloja, virkamiespalavereita tai keskitettyä taloushallintoa. Se sujuu ilman kipaa tai iit@a. Se vaatii asiansa osaavia ihmisiä, joilla on tietoja, taitoja ja kuuntelevat korvat. Se vaatii rohkeutta sanoa, että tässä käsitellään elämän suuria kysymyksiä; sellaisia, joiden vastaamiseen eivät kunnallisen sosiaali- ja terveystoimen rahkeet riitä. Ihan ensimmäiseksi pitäisi lopettaa ajattelu seurakunnasta yhtenä kilpailijana ihmisten vapaa-ajasta. Tilastointi on eräs pahimpia asioita ohjaamaan työn suuntautumista toimintakeskeiseen tapahtumakulttuuriin. Olen aivan varma, että tätä kohtaamista suurten kysymysten äärellä tapahtuu niin alakoululaisten sählykerhoissa kuin vanhusten päivätoimintakeskuksissakin. Seurakuntamestarit ja virastotyöntekijät ovat kertoneet kohtaamisista hautausmaan käytävillä ja viraston luukuilla, joissa ihminen on tullut kohdatuksi ja autetuksi. Miksi tästä ei uskalleta puhua, vaan nillitetään lillukanvarsissa? Mitä kirkko pelkää?
Jossain uskonnollisen/hengellisen kehityksen vaiheessa kuuluu asiaan tuomita – asenteella ja vastoin parempaa tietoa – Vanhan Testamentin jumalakuva julmana ja kostonhaluisena. Sen sijaan kuuluu asiaan hehkuttaa Uuden Testamentin lempeää Jeesusta. Kumpikin stereotyyppinen kuva toivottavasti osoittautuu myöhemmin yksipuoliseksi, jos malttaa ja uskaltautuu syvemmälle Raamatun maailmaan. Se VT:ssä esiintyvä ihmisen – ei Jumalan – pahuus, avuttomuus elämän mysteerien edessä etsimässä ja saamassa vastauksia tulisi olla selkeänä kuvana myös tulevaisuutta haastettuna mietittäessä. On oltava rohkeutta mennä ”maastoon tiettömään” ja luotettava sekä ihmisen kykyyn ihmetellä elämää että Tehtävänantajaan.
Kiitos mielenkiintoisesta kirjoituksesta. Silti, ensimmäinen mieleen tullut ajatus on ”preaching to the choir” (anteeksi laiskuus, en keksi/muista yhtä nasevaa suomenkielistä ilmaisua).
Pari ajatusta tämä herätti. Eka, aika triviaali tosin, on ”kulttuurihistorialliset kohteet”. Onhan tuo nyt ihan superhassu perustelu suomalaisten kirkkojen lämpimänä pitämiselle. Vähänkin lukeneet ja/tai matkustaneet ihmiset tietävät, että merkittävät (kiinnostavat) rakennukset voivat olla aika hemmetin huonossa kunnossa, ja silti turisteja riittää. Vaikea uskoa, että Takahikiän kirkon lahoaminen olisi vakava menetys kenellekään, noin kulttuurillisesti.
Ja sitten toinen: ”elämän suuret kysymykset”. Kuolema – daa, kaikki kuolevat. Totuus, rakkaus, oikea, väärä – joo, kivahan niitä on pohtia, mutta sitä voi tehdä muutkin kuin kristityt. Armo – niin, kaikkihan me tietenkin ajatellaan että täällä ollaan jonkin jumalallisen armon varassa. Tai sitten ei.
Tuota ”preaching to the choir”-efektiä pelkäsin itsekin kirjoittaessani, mutta sitten ajattelin, että menkööt.
Kulttuurihistoriallisesta perimästä vain sen verran, että Rooman asukas ei voi erota Roomasta ja silti asua siellä, vaikka olisikin eri mieltä Colosseumin kohtalosta.
Elämän suuret kysymykset: kaikki niitä pohtivat, mutta onko sosiaalityöntekijällä tai neuvolan terveydenhoitajalla ammatillisia ja henkisiä valmiuksia saati resursseja keskustella niistä tuntikausia sellaisen kanssa, joka niistä haluaisi jutella eikä omasta lähipiiristä juttuseuraa löydy. Emerituspiispa Wille Riekkinen sanoi meille Raamatun hermeneutiikan luennolla, että teologin tehtävä on olla valmistautunut keskusteluun uskosta, Jumalasta, totuudesta jne. ilman, että vastassa kysyjälle on vain vaivautunut hiljaisuus.
”Sisko tahtoisin jäädä,
mutta moottoritie on kuuma,
kaupunkien valot mulle huutaa.”
Kesällä 1987 Helsingin kadut olivat kuumia. Suomessa elettiin viimeisiä aikoja lintukodossa. Holkeri joi kahvia ja Hantta Krause kirjoitti kotimaisen kirjallisuuden klassikon: ”Kaupunki on minun.” Siltä se tuntui.
Elias kirjoittaa kirkon tarpeellisuutta pohtiessaan, miksei uskalleta mainita kuin vahingossa Jumalan nimeä. Juuri tämä tuli mieleeni lukiessani Kirkon kellarista löytyvää Seppo Simolan toissapäiväistä kirjoitusta.
Absurdia: kirkko pelkkää, että sitä pidettäisiin ”jonain uskovien paikkana.”
Riippumatta siitä, kuka tämän sodan aloitti, se pitää saada loppumaan. Eikä ketään saa murhata sen tähden eikä ajaa kotisijoiltaan, että hän on muslimi.
On kauheaa ajatellakin, että itseään kristittynä pitävät ihmiset syyllistyvät etniseen puhdistukseen.
Eiköhän se ole paljolti niin, että me jokainen hoidamme inhimilliset tarpeemme jokainen tavallamme. Silloinkin on ilmiö ollut olemassa, kun yhteiskunta kriminalisoi ja myöhemmin diagnosoi. Se on ollut siis olemassa kaikissa olosuhteissa vaikutuksista välittämättä.
Jos Suomi on kristillinen maa, niinkuin olemme olettaneet, niin silloin joku yhteinen perusta yhteiselolle pitäisi olla. Me varmasti tiedämme, että Jumalalla ei ole syntiongelmaa, koska Hän on kaikkivaltias ja on antanut pojassaan ratkaisun kaikkeen yhdessäoloon.
Riski on siinä, että me julistamme jonkin asian eisyntiseksi, niin samalla me kiellämme armon toiminnan sillä alueella. Jos joku ei ole syntiä, ei siinä armoakaan tarvita.
Aivan niin, me hoidamme tarpeemme tavallamme. Mutta tässä keskustelussa on kyse siitä että tietyt piirit, Raamattuun vedoten , haluavat estää homoseksuaaleja hoitamasta omaa seksuaalisuuttaan omalla tavallaan.
Miksi pitäisi tarvita armoa asiassa joka ei ole synti? Tuota logiikka en ymmärrä,. Samakuin jos minun pitäisi olla iloinen, jos/kun minut on armahdettu rikoksesta jota en ole tehnyt.
Eihän ihmiset siinä tapauksessa estä, vaan Jumalan sana. Se miten kukin sen tiedon käyttää, on hänen oma päätöksensä ja valuntansa. Kristillisen seurakunnnan julistustehtävä on voimassa ja jatkuu, mutta yksilö itse tekee ratkaisunsa elämän suhteen. Nykyinen suuntaus on, että julistuksen tulee myös vaieta, vaikka syytteillä.
Nykyään homot ja biseksuaalit lähentelevät entistä avoimemmin ketä tahansa, myös täysin heteroja. Hyväksymmekö tämän kehityksen?
Ei kai armo ole kiinni ihmisten syntikäsityksestä ? Kumpikaan ei ole ihmisen päätettävissä. Ihmisillä (uskovilla) näkyy olevan pakottava tarve käyttää valtaa muihin ihmisiin. Sitäpaitsi, mitä kenenkin sukupuolielämä kenellekään toiselle kuuluu ? Vain silloin, jos se on rikollista.
Oikeudenkäynnissä ei ole kysymys uskonnollisista asioista, vaan tuomio tulee, jos tulee lain mukaan. Joten puolustajankin tulee olla lainoppinut, ei teologi.
Charlotta Lindfors: ”Ihmisillä (uskovilla) näkyy olevan pakottava tarve käyttää valtaa muihin ihmisiin.”
Olen samaa mieltä omien kokemusteni perusteella. Joskus on tullut mieleen, että onko tällä (”vallankäyttötarpeella”) joku evolutiivinen syy, sillä ”farisealaisuus” on vanha ilmiö. Nyt kun homoseksuaalisuhteet eivät enää ole rikos ”sivistysmaissa”,niin kuitenkin löytyy innokkaita ”kivittäjiä” jopa eduskunnasta. Yksi selitys asialle tietenkin on fundamentalistinen raamattu-usko.
Pohjimmiltaan syy saattaa olla huonoissa itsetunnoissa, joita pönkitetään
moisin päälle päsmäröinnein.
Markku Hirn, sinusta siis kuulostaa mahdottomalta se ajatus, että homoseksuaali voisi joskus myöhemmin vielä rakastua naiseen. Tiedetään esim. Yhdysvalloista tapaus, että eräs lesboliikkeen johtaja, joka kuulemma oli joka yö sängyssä eri naisen kanssa, myöhemmin oli onnellisesti naimisissa miehen kanssa.
Tiedän myös erään suomalaisen miehen, joka aikaisemmin oli vain miesten kanssa, myöhemmin löysi naisen itselleen.
Tai nyt täytyy vielä tarkistaa asia. Voin ehkä muistaa hiukan väärin. Ainakin hän ei enää myöhemmin halunnut harjoittaa homoutta.
Mika Rantanen. Homoseksuaaliset naiset rakastuvat säännönmukaisesti naiseen. Mutta koska myös homoseksuaalisilla on biseksuaalinen osa niin kuin heteroillakin, niin saattaa aivan hyvin ajoittajn joku miehinen homoseksuaali rakastua naiseen.
Kyse on ollut tod. näk. biseksuaalista jollaisia olemme latentisti enemmän tai vähemmän kaikki. Kun miehilläkin on näes nännit…kun miehen sukupuolikromosomi Y:kinon vain mutatoitunut naisen X.
”Kyse on ollut tod. näk. biseksuaalista jollaisia olemme latentisti enemmän tai vähemmän kaikki.”
-Tämä on minusta hyvinkin uskottavaa. Siitä vain ei hirveästi puhuta, vaan jaetaan ihmiset ”homoihin” ja ”heteroihin”.
Mielestäni Markku Hirnin esiin nostamaa kysymystä ei ratkaista sillä, että on olemassa ainakin yksi homoseksuaali mies ja yksi homoseksuaali nainen, jotka ovat eläneet heteroseksuaalisessa suhteessa.
Edellä mainittu voi olla totta, mutta ei ratkaise kysymystä sen suuren homoseksuaalien joukon osalta, jolle edellä mainittu ei ole vaihtoehto.
Mikko Nieminen, heitä voi olla yllättävän paljonkin. Tosin minulle ei tullut nyt mieleen kuin nämä kaksi tapausta.
Vaikka heitä olisi 5, 10 tai 50, sillä ei isossa kuvassa ole mitään merkitystä.
Mikko Nieminen, etkö halua antaa ihmisarvoa niille, jotka toimivat niin kuin esimerkeissäni toin esille? Minä ainakin halua antaa ihmisarvon homoseksuaaleille, koska he ovat tietenkin ihmisinä Jumalan luomia ja lunastamia niin kuin kaikki muutkin.
Kommentissa pitäisi lukea: haluan
Tottakai haluan antaa heille ihmisarvon. Ja samalla haluaisin myös ratkaista blogistin esiin nostaman kysymyksen myös heidän osalta, jotka eivät käyttäyty kuvaamallasi tavalla.
Tämä kommentti piti alun perin laittaa tähän.
Nykyään homot ja biseksuaalit lähentelevät entistä avoimemmin ketä tahansa, myös täysin heteroja. Hyväksymmekö tämän kehityksen?
Yksityisiä ajatuksiani seksuaalietiikasta: Kristillisen ihanteen mukaisia seksuaalisuuden totetustapoja on kaksi: 1)yhden miehen ja yhden naisen julkisesti vahvistettu, elinikäinen ja uskollisuusvelvoitteen sisältävä avioliitto, 2)selibaatti. Toisessa ääripäässä on sitten yhteiskunnallisessa laissakin kielletyt seksuaalisuuden toteutumuodot: raiskaus, insesti ja alaikäiseen sekaantuminen. Nämä ovt tietysti myös uskonnollisessa mielessä vakavia tekosyntejä. Väliin jää melkoinen kirjo seksuaalisuuden ilmenemismuotoja, jotka yhteiskunnallinen laki sallii, mutta monia niistä tulisi kristityn kuitenkin pyrkiä välttämään. Laajahko konsensus vallitsee uskovien keskuudessa ainakin siitä, että aviorikosta, prostituutiota ja pornografiaa tulisi välttää. Melko erilaisiakin näkemyksiä näyttää olevan seuraavista: eronneen uudelleen avioituminen, ”yhden yön” suhteet, avoliitto, masturbaatio ja pysyvä homoseksuaalinen parisuhde. Kirkollisen riitelyn kohteena on selkeimmin viimemainittu. En pidä oikeana tulkita semmoista suhdetta kristillisen avioliiton veroiseksi, ja siksi en pidä oikeana myöskään tämmöisten parien kirkollista vihkimistä. Yhteiskunnallisen tarkoituksenmukaisuuden näkökulmasta homoparien siviilivihkiminen tosin voi olla vähiten huono heidän vaihtoehdoistaan, selibaattihan on monille ylivoimaisen vaikea elämäntapa. Olisi hyvä myös avioeron jälkeen uudelleen avioituvan parin miettiä vakavasti, onko oikein pyytää kirkollista vihkimistä semmoisessa tapauksessa, jossa jompikumpi tai molemmatkin ovat itse syypäitä edellisen avioliiton särkymiseen. Kirkollinen vihkiminenhän on erityisjumalanpalvelus aviosäätyyn astumisen hetkellä.
Synnin ja armon vuorovaikutus näyttäisi olevan hukassa jonkin verran. Tiedämme, että monet toimintomme ovat myötä syntyneitä eikä esimerkiksi veden juomisesta yleensä syyllistytä. Kuitenkin asiassa, jota nyt käsitellään, syntyy moninaista vaivaa jopa syyllisyyttä. Näitä syyllistyviä varten on hyvä olla käsite: Anteeksiantamus.
Kuitenkin asiassa, jota nyt käsitellään, syntyy moninaista vaivaa jopa syyllisyyttä.
Miksi tunnetaan! Koska asia on demonisoitu. Jos kasvatus lähtisi jo lapsesta ko erilaisuuden hyväksymiseen ei syyllisyyttä tarvitsi tuntea. Wanha äitini tunsi kovaa syyllisyyttä jopa vasenkätisyydestään kun hänet oli lapsena pakotettu oikeakätiseksi, joksi ei koskaan oikeasti tullut, mutta ei myöskään oppinut kirjoittamaan paremmalla kädellään ja käsiala jäi koko iäksi kankeaakin kankeammaksi ja rajoitti hänen mahdollisuuksiaan kirjalliseen kommunkointiin. Eikä uskaltanut jatkaa koulunkäyntiään yli kansakoulun.
Ketkä tuntevat moninaista vaivaa ja syyllisyyttä? Ja miksi?
Varsinkin taka-aikoina äidit ja isät saattoivat tuntea syyllisyyttä kasvattajina. Mitä olen tehnyt väärin? Miten homolapseni selviytyy koulussa, työssä, elämässään?
Ja miksi? Sosiaalisen ympäristön ennakkoluuloisuuden ja sydämettömyyden vuoksi.
Elämme onneksi avoimempaa ja avarakatseisempaa aikaa.
Akanvirta on kuitenkin voimistumassa. Globaalisti, Euroopassa, meilläkin.
Hirn: ” Mutta tässä keskustelussa on kyse siitä että tietyt piirit, Raamattuun vedoten , haluavat estää homoseksuaaleja hoitamasta omaa seksuaalisuuttaan omalla tavallaan.”
Ei ole kyse siitä, että haluttaisiin estää. Pitäisi olla jokaiselle selvää, ettei estäminen ole mahdollista. Ketä voi edes tietää tai arvailla mitä kenenkin yksityiselämässä tapahtuu tai on tapahtumatta. Ei ainakaan minua. Kyse on siitä mitä kirkko opettaa. Perustaako se opetuksensa Raamattuun, vai myötäileekö opetuksissaan kunkin aikakauden yleisiä mielipiteitä.
Timo,
Totta kai kirkko perustaa opetuksensa Raamattuun.
Minusta se on täysin selvää. Kyse on vain siitä, miten sitä tulkitaan.
En ymmärrä, miksi konservatiivit yrittävät edes asettaa tätä kyseenalaiseksi. Tästä kyseenalaistamisestahan lähes kaikki kirkon ja konservatiivien erimielisyydet juontavat.
Semmoinen raamatun tulkinta, joka päätyy suosittelemaan semmoista käyttäytymistä, jota raamatun tekstissä luonnehditaan paheksuttavaksi, ei voi olla oikea.
Jeesuksen käytöstäkin paheksuttiin aikansa oikeauskoisten Jumalan puolustajien toimesta.
Kumman puolella kirkon kuuluu olla, Jeesuksen vai noiden ”oikeauskoisten”?
Eikä läheskään kaikki semmoinenkaan jota Raamattu suosittelee kuten velhonaisten ja niskuroivien lasten tappaminen.
Seppo Heinola, ne Mooseksen lain kohdat eivät enää koske kristittyjä, vaan kuuluvat vanhaan liittoon.
Siis: Ketä voi kiinnostaa edes tietää tai arvailla mitä kenenkin yksityiselämässä tapahtuu tai on tapahtumatta. Ei ainakaan minua.
Timo Nokelainen, sallitaan vaan kaikenlaiset perversiot, joita yksityiselämässä tehdään omissa makuuhuoneissa, joista kukaan muu ei saa koskaan tietää mitään?