Istun puistonpenkillä. Suljen silmäni ja olen keskiaikaisessa katedraalissa. Olen kilvoittelija, pyhiinvaeltaja, etsijä, harrasrukoilija, mietiskelijä, katuva syntinen, oppinut teologi, kärsivä lähimmäinen ja niin edelleen. Olen monessa roolissa yhdessä hetkessä.
Avaan silmääni ja kuulen, kuinka selkäni takana turistit nousevat bussiin. He ovat käyneet Temppeliaukion kirkossa. Minkälaisia rooleja tai mielikuvia turisteille heräsi Kalliokirkossa (Rock Church)?
*
Luen mökilläni Yövilässä Susanna Clarken romaani Piranesi. Luen sitä toista kertaa, pieninä paloina maistellen ja nauttien. Kirja kuvaa rinnakkaistodellisuutta, jonne mennään eräänlaisen rituaalin avulla (selviää vasta loppupuolella).
Clarken kuvaama rinnakkaistodellisuus on valtava talo lukusine huoneineen ja suurine patsaineen. Talossa on vain yksi asukas, Piranesi, vaikka hänestä tuntuu, ettei se ole hänen oikea nimensä.. Hän on tutkija ja raportoi Toiselle, pomolleen, joka bvain piipahtelee paikalla. Talo on yllätyksiä täynnä ja jotenkin omalakinen, kaunis ja pelottava, elämän ja todellisuuden eräänlainen vertauuskuva.
En voi välttää ajatusta, että usko ja hengellinen elämä on myös eräänlainen rinnakkaistodellisuus. Elän siellä roolieni avulla ja ansiosta.
Rinnakkaistodellisuus ei ole kupla, jossa seurakunnissa, pienryhmissä, lahkoissa, herätysliikkeissä tai muissa teologisesti paalutetuissa yhteisöissä eletään.
Ymmärrän rinnakkaistodellisuudella yksityistä toista maailmaa, huokoista todellisuuttaa. Raja tämän ja rinnakkaisen todellisuuden välillä on ohut, joskus se kuultaa läpi, mutta voi myös olla täysin läpitunkematon. Usko voi vaikuttaa näkyvään elämään tai voi olla vaikuttamatta, riippuu yksilöstä ja hänen taustastaan.
Hengellinen tie on rinnakkaistodellisuus elämämme vaelluksella.
*
Teetkö eron hengellisyyden ja muun elämän välillä?
Onko hengellisyys sinulle turva- tai pakopaikka, linnoitus pahaa maailmaa vastaan, vai mikä?
Hengellinen tie. Niin. Vaellus ristin alla ahdistetussa ja ikävöivässä uskossa samanaikaisesti tämän maailman reaalitodellisuudessa. Syvyydestä pakopaikkana kolmiyhteinen Jumala.
Mutta eivätkö juuri tuo nuo kielikuvat ristin alla olemisesta, ahdistetusta ja ikävöivästä uskota ole ikään kuin rooli, hengellisen tien rooliasu? Eikä siinä mitään pahaa, se on psyyken toiminta, uskon dramaturgia ja sielun ylöspano.
Voisiko ajatella niin, että kysymyksessä on positiivinen muuttuminen, toisenlaiseksi tuleminen. Jumala kuvan eheyttäminen, joka on enemmän kuin ihmisen alkukuva. Kristinuskoa voi teoreettisesti opiskella, sitoutumatta vakavasti sen moraalisiin säädöksiin. Se todellisuus missä elämme, on syntiinlankeemuksen jälkeen epätodellisuus, rinnakkaistodellisuus, valhe, josta voimme päästä irti. Kirkon ohjausperinteessä on välineet tämän asian tavoittamiseksi.
Sami Paajanen, olet jäljillä. mikäli ymmärsin oikein. Yksilön oma muuttuminen on sivistyksen (myös uskonnollisen) dynamiikkaa, kasvamista, kehittymistä. Puhe Kristuksen kaltaiseksi tulemisesta tai Jeesuksen seuraamisesta ovat kielikuvia, jotka synnyttävät mielikuvia, joiden sisällä hengellinen ajattelu/elämä tapahtuu. Yksilötasolla ainakin. Yhteisön kokemukset pinotaan teologisiin nippuihin, joita tunnustuksiksi kutsutaan.
Olli Seppälä, kiitos vastauksesta. Nuo mainitsemani asiat voidaan toki ymmärtää ikäänkuin kielikuvina ja kristityn rooliasuna. Kuitenkin tuota asiaa voidaan lähestyä myös siitä näkökulmasta, että tuo ”rooliasu” on ikäänkuin puettu päälle pyytämättä. Uskon ja sielun draama kuoleman edessä muuttuu kielikuvasta todelliseksi syvyydeksi. Ristin Johanneksen pimeäksi yöksi. Uskon riisumiseksi. Luterilaisittain ristinteologiaksi; Jumalan kohtaamispaikaksi, kuten myös monesti on tapahtunut Suomen kirkkohistoriassa.
Pohdin tuota kielikuvan ja mielikuvan välistä eroa. Miksi ei kielikuva voisi vastata todellisuutta, tai sanoittaa sitä? Monet kielikuvat kuvaavat aivan oikein, aidosti todellisuutta ja sanoittavat mielikuviamme. Kristityn tehtävä on ensimmäiseksi tunnistaa väärät mielikuvat ja korvata ne. Hengellisessä kilvoitus elämässä kaikki mielikuvat ovat perinteisesti käsitetty vahingolliseksi sielun voimaksi joita ei tule tavoitella. Vaikealta näyttää.
Yksilötasoa suurempi taso on ykseys jota kirkko sanoittaa dogmeissa, tunnustuksissaan, liturgiassa, säännöissä jne… kristitty ei ole yksilöajattelija, vaan yhteinen kokemustaso määrää suunnan. Joten taidamme ajatella samansuuntaisesti?
Eettisen vahvaksi Ihminen voi kasvaa vaikkei kristinuskosta olisi kuullut yhtään papin syntisaarnaa vaan suvun traditio on omaan perheeseen saakka antanut lahjat hyvään elämisen malliin niin itsestä huolehtimisessa kuin katsoa vierelläkulkevien tarpeet samanarvoisina omien kanssa.
Moraalikysymykset eri vivahteineen syntyvät kun edellinen ei onnistu, ja eihän se onnistu kuin harvoin.
Yksilön kokemukset mainitsemassani voidaan kyllä huomata haasteena yrittää ymmärtää miten kristityt, opetusta saaneena, käyttäytyvät aina konfirmaatioon asti, ja jälkeenkinpäin aikuisiksi tultuaan.
Saamamme oppi kristinuskon haasteissa ei katso Meidän kasvamistamme kokonaisiksi Ihmisyydessämme vaan haluaa Meistä kelvottomuudessamme kirkkolaitoksen seuraajia ajasta iäisyyteen jolloin kelvollisuutemme ylläpitäjiä ovat alituinen omanarvontunnottomuus, perisyntisyytemme, sanomaton moite ettemme Ehtoollisyhteyttä halua katsoa syntisinäkään, ja viimekädessä vain Oikean Uskon omistamisen voivan vapauttaa Meidät kirkon antamista kahleista.
No, viimeinen ei ollut kovin hyvä koska eihän se vapauta, vaan Ihminen joutuu ja saa kysellä asiaa kerrasta toiseen Lutherinkin rippikäsitykseen katsoen.
Mainitsemaanne rinnakaistodellisuuksien asiaan uskon hyvinkin; aika ja aine materiassa kuin Ihmisessä kuuluvat yhteen.
Nuorempana luin yhden japanilaisen, nimeä en muista, kokooman missä Hän katsoi edelliseen mahdollisuutta.
Mutta ei edellinenkään ole asia jos toinen seuraussuhde Kristinuskomme validiivisuudesta ymmärtää ja opettaa kuten tehdään.
Toki voi keskustella omaako kristityksi Itsensä huomaava kristityn persoonan mikä ajassa viestittää kanssakulkijoille sanomaa omistautumisessa Hyvään Asiaan. Tässä ei ole moitteen sijaa, hyvä kun vaikutus on hyvä.
Itse olen kirkkomme jäsen, Jumalaamme Uskova, vaikka kirjoitankin turhan usein poikkipuoleisesti.
Tahdon myös siunata kirkkomme työtä kaikkine haasteineen, sen paimenia, Piispoja, ja Arkkipiispaa.
Persoona sanasta voisi työssä keskustella enemmän, onhan sen yksi merkitys naamio.
Papit työssänsä eivät naamiota voi pitää, saati säilyttää. Asian vakavuus tekee epäilevämmänkin Nuoren nöyräksi lyhyessä ajassa. Sitten Meille on hyvä asia ottaa vastaan siittä mihin Pappimme on kelpoisena otettu vastuutansa hoitamaan.
Pekka Väisänen, pappi jos joku on myös rooli. Hänellä on vuorosanat näytelmässä nimeltä Liturgia ja kirkolliset toimitukset. Lisäksi moni pappi puhuu kuin autopilotilla. Toki papilla on myös yksityinen kilvoitus, mutta viime kädessä sekin on alisteinen kirkon valtuuttamalle roolille. Pappi on myös ammattikristitty, joka potee/tutkii/esittää tosi kristityn roolia muitten puolesta.
Näinkin saa huomata, mutta ei rooliansa pelkästään katsoen eläkkeelle selviä.
Näin jossakin ajassa syntyy vakaumuksen kaltainen synenergia mikä todistaa Ihmisen saamasta valtuutuksesta omassa työssänsä katsoa mihin lupauksensa on saanut.
Tiedättekö pappia tympäytyneenä työhönsä joka valtuutuksensa asiana hoitaa ja katsoa aina Ihmisen eksistenssiä voipuneea olisi luopunut haasteestaan.
Itse olen todistanut prosentin merkitsevän paljon kun näkökyvystä asia pienenä tulleeseen hematoomaan silmäluomessa.
Papin ja seurakuntaisen kohtaaminen vaikka neljäsosa prosentista vaikuttavuudessa voi olla uuden alku eteenpäin.
Pientä vaikuttavuutta ei saa aliarvioida.
”pappi jos joku on myös rooli”
Joku minua mättää tuossa määritelmässä. Minulle sana rooli tarkoittaa jotain, jonka voi välillä pukea päälleen ja vastaavasti taas ottaa pois päältään. Kymmenet vuodet papin vaimona, anoppina ja ystävänä ovat opettaneet katsomaan pappeutta hyvin läheltä. Se on aidompaa kuin ehkä uskotaankaan. Ei turhia luuloja itsestään, vaan välillä avutontakin luottamusta Jumalan armoon ja apuun. Toisaalta uskon kyllä senkin, että jokainen pappi välillä tarvitsee roolia jaksaakseen ja pystyäkseen toimimaan vaikeissa tilanteissa.
Lähetystyöntekijänä olen itsekin pääosan elämästäni ollut ammattiuskovainen. Hengellisyydestäni en niin tiedä, mutta Jumalan armoon ja apuun on ollut pakko turvautua päivittäin. Työalueella luulot omista kyvyistä kyllä sortuivat jo ensimmäisiin avuttomiin kontakteihin huonolla kielitaidolla. Ja sittenkin, jostain kummasta syystä työssään ja kontakteissaan sai nähdä Jumalan toimivan. Niin varmaan näkee pappikin, ainakin silloin tällöin.
Toki roolikin voi olla aito. Pappi on ammattirooli, jonka esittäjä on ihminen, kuinkas muuten. Esiintyessään pappina, esiintyy roolissa johon on valtuutus ja odotukset. Vapaa-aikanaan harva (järjissään oleva) on pappi koko ajan – esim. asioidessaan kaupassa.
Mutta varsinainen ajatukseni on, että rooli tarkoittaa käytännössä monta roolia. Ne voivat olla samanaikaisia tai ajoittaisia: milloin olet mielikuvissani innostunut hengestä, milloin diakoniasta, milloin Kristuksen kärsimyksistä, milloin Jumalan valoisasta rakkaudesta, milloin herätyssaarnan tuimuudesta, milloin meditaatiosta jne. Toki kaikki mielikuvat (roolit) voivat olla päällä samaan aikaan, mutta lienee epätodennäköistä.
Olli,
”Ymmärrän rinnakkaistodellisuudella yksityistä toista maailmaa, huokoista todellisuuttaa. Raja tämän ja rinnakkaisen todellisuuden välillä on ohut, joskus se kuultaa läpi, mutta voi myös olla täysin läpitunkematon. Usko voi vaikuttaa näkyvään elämään tai voi olla vaikuttamatta, riippuu yksilöstä ja hänen taustastaan.
Hengellinen tie on rinnakkaistodellisuus elämämme vaelluksella.”
Kun ihminen luotiin, I Moos 1:26 hän oli eläimen kaltainen, kunnes Jumala puhalsi hebr/ aphach kr/emphusao oman henkensä IMoos 2:7, mikä jokaisessa yksilössä elää ikuisuuden verran.
Hengellinen raamatullisessa merkityksessä on Jumalan Hengestä syntynyttä. Tämän Jeesus selkeytti Nikodemukselle ”.. joka ei synny uudesti, ylhäältä (Pyhästä Hengestä), ei voi nähdä Jumalan valtakuntaa.”
Uskova, Hengestä syntynyt ei elä harson takana, vaan näkymätön, iankaikkinen hänessä on hänen todellinen minänsä eli ominta omaa. Tästä todellisuudesta ihminen poistuu tietoisesti, hylkäämällä tarjotun pelastuksen tai vastaanotettuaan sen palaa takaisin ”harson” taakse.
Siitä lähtien kun tulin Isän tykö Jeesuksen pelastettavaksi, olen elänyt todellisuudessa, joka on minussa 24 tuntia vuorokaudessa. Sitten vuoden -56 uskoontuloni on ”harso” heilunut ja sen takaa on ”seireenit” houkutelleet kuplaan. Jumala on ollut uskollinen ja antanut Voiman jokaiselle päivälle, seurata Jeesusta.