Kun olin lapsi ja nuori, kuolema oli vieras ja pelottava ajatus ja asia, sitä ei halunnut ajatella ja siihen liittyi aina ajatus kadotuksesta ja helvetistä. Rukoilin usein Jumalaa, että saisin elää mahdollisimman pitkän elämän, jotta ehtisin nähdä ja kokea erinäisiä asioita. Mutta eritoten piti yrittää elää niin, että kuoleman kohdatessa olisi valmis siihen, eli omatunto olisi puhdas ja synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä.
Kokemus veljeni kuolinvuoteella olemisesta hälvensi pelkoani kuolemaa ja kaikkea yliluonnollista kohtaan. Samoihin aikoihin alkoivat myös toiveeni omastakin kuolemasta, kun olin yksinkertaisesti niin väsynyt elämään.
En ole nytkään vapaa kuolemisen ajatuksista. Miksi? Asiani ovat hyvin, en ole masentunut eikä mikään iso paha peikko tummenna tulevaisuuteni taivasta mitenkään. Joitakin pieniä huolipilvihattaroita näkyilee tietty, kuten se, miten pärjään taloudellisesti vanhana, kun en ole paljoa eläkettä kerryttänyt lukuisilla äitiyslomillani ja kun vuokratkin ovat niin korkeita tai että jos alan sairastelemaan kovasti, olenko vaivoiksi läheisilleni.
Taas eilen illalla kun asettelin pääni tyynylle, tuli sellainen ajatus mieleeni, että ”en pistä hanttiin rakas Jumala, jos kuolen ensi yönä”. Olen saanut kokea elämässäni omasta mielestäni ihan kaikkea kokemisen arvoista ja myös sellaista, mitä en olisi halunnut kokea. Mitään ei jäisi tavallaan puuttumaan, jos kuolisin nyt. Olisin valmis. Toisin kuin pikkuveljeni, jonka kohdalla koin, että hänet laitettiiin väkisin mullan alle ja hänellä olisi ollut vielä paljon koettavaa elämässään.
Pieniä esimerkkejä veljeni elämänhaluista. Hänellä oli näkökin jo niin huono jossakin vaiheessa sairasteluaan, että hänen piti peittää toinen silmänsä, jottei nähnyt kaikkea kahtena. Noh, hän rakasti Keltaista Pörssiä ja siellä myytäviä tuotteita. Kerran hän osti joiltakin tamperelaismiehiltä auton puhelimen välityksellä ja tilasi miehet auton kanssa sairaalaan osastolle, jossa häntä hoidettiin. Noh, hoitaja ajoi innokkaat autokauppiaat kovasti sairaan miehen luota pois.
Olipa kerran Keltaisessa Pörssissä ilmoitus Hämeentiellä jossakin ompelukoneliikkeessä myytävistä edullisista ompelukoneista. Veljeni luki toisella silmällä ilmoitusta ja ehdotti miehelleni: ”käyppä ostamassa tuolta minulle ompelukone, annan rahat mukaan”. Mieheni ihan syystä kummastellen kysyi häneltä: ”mitä sinä ompelukoneella teet?” Veljeni vastasi hieman tuohtuneena: ”jos oot noin tyhmä mies, ettet tiedä mitä ompelukoneella tehdään, niin hyppää Porvoonjokkeen!” Eli omenapuun istuttamisen sijasta ennen kuolemaa, kuten jossakin joku viisas on kehottanut, veljeni olisi halunnut ostaa ompelukoneen, vaikka hän ei ollut eläissään osoittanut minkäänmoista kiinnostusta moista harrastusta kohtaan.
En silti varsinaisesti koe, etteikö minulla olisi elämänhaluja. On minulla; kaikkea mukavaa tiedossa ja lasteni ja lastenlasteni elämänvaiheiden seuraaminen ynnä paljon muutakin mukavaa. Ja on minulla arvokasta tehtävääkin, kun on alaikäisiä lapsia huollettavana. Koen siis suurta tarpeellisuuttakin elämässäni. Onko siis väärin tai jotenkin huono asia, jos olisi valmis päästämään elämänlangasta irti? En pistäisi niin sanotusti hanttiin jos noutajat saapuisivat.
Hauskaakin elämässäni on, paljon hauskoja hetkiä, jolloin nauran ihan katketakseni. Mietin eilen kun katsoin jotain hupailuohjelmaa (Posse?), jossa Aku Hirviniemi, Duudsonit ja muutamat muut källäilivät ja vitsailivat, että tekisin niin mielelläni tuollaista työtä ja että miksi hupailuporukassa ei ollut yhtään naista. Koin suurta yhteenkuuluvaisuutta tuon porukan kanssa. Voisi oikein työkseen miettiä källejä ja kaikkia hauskoja juttuja, sellaisia, mitä mietin ihan jatkuvasti. Joskus toteutankin niitä ja joskus yllytän läheisiäni källäilemään.
Hauskuus kuuluu elämään, perheen keskelle ja parisuhteeseen, se on oleellinen osa elämääni, mutta niin myös ajatukset kuolemasta. Jotenkin kuitenkin koen, että kuolema on jonkinlainen tabu ajattelun ja puheen alueilla, ettei sitä sopisi tehdä kuin silloin kun se on ajankohtaista. Onko näin?
Noh, eilen oli äitini kuolinvuosipäivä, ehkä siksi nämä ajatukset ovat näin päällimmäisenä mielessäni. Samalla myös källäily, koska äitini oli kova källäilemään. Nyt källien pariin, kunnes kuolema erottaa meidät källäilyistä.
Mielenkiintoista on myös tämä Kotimaa24:n otsikointi. Siihen nostetaan epäilty nimenomaan Israelin mahdollisesta syyllistymisestä mahdollisiin sotarikoksiin? Paljon aiheellisempaa olisi kertoa siitä, että Hamas on todettu jo useita kertoja syylliseksi sotarikoksiin:
– Hamas pystyttää krh-herittimiään ja rakettien laukaisualustoja koulujen ja sairaaloitten viereen – sotarikos
– Hamas ampuu umpimähkään Israelin asutuskeskuksiin – sotarikos
– Hamas varastoi aseita ja ammuksia kouluihin – msotarikos
Mutta eihän otsikkoon laiteta koskaan mitään ikävää palestiinalaisesta osapuolesta. media on päättänyt että Israel on pahis, ja sitä ja vain sitä näkökulmaa pakkosyötetään, tehostaen lapsiuhrien kuvilla viestiä.
Tosiasiassalähi-idässä on sota sivistyksen ja ihmisoikeuksien ja toisaalta keskiaikaisen julman ja ihmisoikeuksia polkevan pakkovallan välillä, mikä haluaa alistaa koko maailman islamille.
wallentin kommentoi:
”Se, että joku tekee sinuun kohdistuvan rikoksen, ei oikeuta sinua tekemään rikosta. Ei koston, eikä minkään muunkaan syyn oikeuttamana.”
Tarkoittaako tämä sitä, että Israelin on otettava vastaan kaikki se romu mitä rajan takaa tulee ja suostuttava Israelin valtion hävittämiseen?
Tätä kaikkea Hamas & Co haluavat tehdä ja nyt kysynkin -onko tämä oikeutettua?
Ihan kuin minä olisin kirjoittanut, Vuokko! Minäkin lähtisin täältä kovin mielelläni. Sanon usein Jumalalle nukkumaan käydessäni, että ”jos yöllä tulet noutamaan, niin tästä löydät”. Eli minäkään en pistäisi hanttiin, jos Jumala kutsuisi minut jo kotiin.
Myös tulevaisuuden kantilta funtsaan ihan samantapaisia asioita. Riittääkö raha ja mitä jos joudun sairastamaan monta vuotta. Toisaalta elämässä on myös kivoja asioita ja yritän sanoa itselleni, että täällä eletään vain päivä kerrallan. Silti ajatus kuolemasta ja täältä pois pääsemisestä on koko ajan taustalla. On ikävä taivaan kotiin.
Minusta kuolema on vain hyvä asia. Eikai sen toivomisessa mitään väärääkään ole.
Kun ihminen riisutaan niin, että kyky nauttia ja kärsiä on loppuun kulutettu, silloin kuoleman enkeli tulee ystävänä. Parasta siinä on, jos on aito taivaskaipuu. Elämän antaminen Jeesukselle auttaa siinä, että on nvalmis lähtemään, mutta myös valmis elämään jokaisen päivän mitä on annettu. Aiemmin muistan, että jumalanpalveluksissa Jumalaa kutsuttiin Elämän ja Kuoleman Herraksi
Minusta kuolema voi olla toivottu ystävä vaikka ei olisikaan taivaskaipuuta. Riittää että on kaipuu pois täältä.