[Timo Eskola:] Miksi herätysliikejärjestöt perustivat oman teologisen instituutin 25 vuotta sitten? Selityksiä löytynee monia, ja perusteet varmasti vaihtelevat näkökulmasta riippuen. Perustajien oma käsitys on aina ollut suuria periaatteita ajatellen sama: STI on syntynyt ennen kaikkea raamattukiistan ja teologian sisällön tähden. Herätysliikkeet eivät enää luottaneet siihen raamatuntutkimukseen ja teologian tulkintaan, jonka mukaan yliopistossa koulutettiin tulevia pastoreita.
Teologista työtä tarvitaan kirkon tähden. Kirkossamme on ollut ennen ja yhä vaikuttaa eri suuntauksia ja puolueita, jotka kiistelevät siitä, mitä suomalaisille kristityille tai jälkikristityille tulisi julistaa. Miten Raamattua tulisi tulkita? Minkälainen teologia palvelee parhaiten ihmisiä luterilaisen perinteemme hengessä? Herätysliiketeologia haluaa antaa tähän panoksensa ja tukea teologiaa opiskelevia nuoria.
Instituutin historian aikana omat teologimme, niin eri työntekijät kuin ystäväteologimmekin, ovat työstäneet teologisia arvioita ja kannanottoja moneen yksityiskohtaan kirkon keskustelussa. STI on esiintynyt korkealla profiililla, kun on keskusteltu esimerkiksi eksegetiikan metodeista, vanhurskauttamisesta, äärikarismaattisuudesta, virkakysymyksestä tai rekisteröidyistä parisuhteista. Sen lisäksi on huomattava, että kirkossamme käytävän raamattukiistan taustalta löytyy merkittävä erimielisyys itse teologian luonteesta. Miten ihminen kohtaa Jumalan? Onko Jumalalla ylipäätään enää mitään viestiä tälle maailmalle?
Todellinen kiista evankeliumista
Luterilainen teologia on jo vuosikymmenten ajan – Saksassa jo vuosisatojen ajan – saanut kilpailijakseen radikalismin teologian. Se on lähes täydellisesti luterilaisen teologian vastakohta, aivan hämmentävällä tarkkuudella. Teologisen radikalismin ensimmäisen teesin mukaan ihminen ei ole langennut. Käsitys synnistä hylätään ja sen tilalle tulee yleishumanistinen kasvatusihanne. Tämä periaate voidaan löytää yhä tänään Suomessa jopa monista teologisen tiedekunnan tenttikirjoista.
Koska tuon käsityksen mukaan mikään ei estä ihmistä rakentamasta johdonmukaisesti omaa jumalakuvaansa, Jumala voidaan radikalismin mukaan löytää ihmisen omien päätelmien avulla. Sitä eivät estä synti tai lankeemus. Suomalaisessa keskustelussa onkin jouduttu törmäämään mitä erilaisimpiin jumalakuva-kirjoihin, joissa ilmoitus ja inkarnaation todellisuus on kiistetty.
Jumalan ja maailman välillä ei radikalismin aatteiden mukaan ole minkäänlaista konfliktia. Lankeemuksen ei ajatella erottavan ihmistä Jumalasta, saatikka asettavan ihmistä Jumalan tuomion alle. Mihin ihminen tällaisen sanoman keskellä tarvitsisi sovitusta?
Klassinen kristinusko kriisissä
Tällä hetkellä näyttää siltä, että kirkon teologien liberaali siipi on aloittanut taistelun niitä tahoja vastaan, jotka sanovat edustavansa klassista kristinuskoa. Liberaali tulkinta vaatii perinteisen teologian hylkäämistä ja moniarvoista teologiaa. Kärkevimpien puheenvuorojen mukaan kukaan ei voi enää sanoa toiselle, mitä kristinuskon pitäisi opettaa. Tämä koskee jopa Jeesuksen sovituskuolemaa, synnin todellisuutta ja ylösnousemuksen ruumiillisuutta.
Samaan aikaan kuitenkin itse termi ”klassinen kristinusko” suututtaa keskustelijoita. Jopa eräät kirkon johtajat ovat osallistuneet kiistaan ja vaatineet, että kirkon tunnustukselliset piirit eivät saa omia tätä termiä itselleen. Myös uudistajat haluavat edustaa klassista kristinuskoa.
Mitä kristinuskon sitten pitäisi nykyään olla? Yleisellä tasolla on tietenkin helppo sanoa, että yksinkertainen usko Jeesukseen ja Raamatun opettamaan evankeliumiin on klassista uskoa. Mutta mitä kaikkea siihen pitäisi sisällyttää?
Varhaiset uskontunnustukset ovat hyvä lähtökohta. Sen jälkeen ei sisällön osalta aina päästä kovin pitkälle eri kirkkokuntien kesken. Esimerkiksi yksimielisyys kasteesta ei näytä kuuluvan yleiseen klassisen kristinuskon määrittelyyn. Baptistit ja helluntailaiset varmasti ajattelevat kannattavansa klassista kristinuskoa, vaikka eivät hyväksykään suurten kirkkojen kastekäsitystä.
Monet sisällyttävät klassiseen kristinuskoon myös käsityksen kirkon pysyvyydestä ja saarnaviran tärkeydestä. Rakenteet edustavat klassista uskoa siinä missä opitkin. Ehtoollisliturgia ja ehtoollisen vietto edustavat varmasti klassista kristinuskoa, vaikka näitä kahta seikkaa on joskus vaikea tuoda mukaan keskusteluun. Teologista työtä tarvitaan siis jatkuvasti.
Hyvää teologiaa etsimässä
Toisin päin ajatellen kysymys on hieman selvempi: kuka luopuu klassisesta kristinuskosta? Teologian liberaali tulkinta luopuu siitä monessa mielessä. Ensinnäkin kristinusko vaarantuu, jos uskosta tehdään pelkkää moraalia ja yhteiskuntaoppia. Tällainen teologinen suuntaus on kauan vaikuttanut Suomessa.
Toiseksi klassinen usko vaarantuu, jos pelastusopista luovutaan. Sen pitäisi olla itsestään selvää, mutta nykyään se ei ole sitä. Radikalisoitunut teologia ei enää pidä ihmistä syntisenä, joka tarvitsee sovitusta. Silloin teologia kriisiytyy väistämättä.
Kiistan kiivaimmat keskustelut käydään teologian opetuksen ympärillä. Mitä tuleville papeille opetetaan ja mitä heidän odotetaan julistavan seurakunnissa? Suomessa näyttää yhä siltä, että valtion yliopiston koulutuksen avulla teologian maistereista leivotaan konsultteja. Ulkokohtainen esittely on silloin ainoa tapa, jolla Raamattuun voidaan suhtautua.
Teologista instituuttia ja teologista opetusta tarvitaan siksi, että teologiassa säilyisi veren maku, Kristuksen sovintoveren maku. Ihminen ei toki ole demoni, eikä ketään ole valmistettu valmiiksi helvetin liekkejä varten. Mutta ihmiskunta elää langenneena ja sidottuna syntiin. Tähän raadollisuuteen ei vastaa mikään muu, kuin ristin evankeliumi. Ihmisten puolesta uhrattu Jeesus Kristus lahjoittaa täydellisen pelastuksen – sola fide, sola gratia.
Timo Eskola
Kirjoittaja on Suomen Teologisen Instituutin tutkija, TT ja FT
Kirjoitus on julkaistu myös Sanansaattaja-lehdessä 13.6.
Lonkalta tähdäten voinee sanoa, että luterilainen voi hyväksyä n. 90 % roomalaiskatolisen kirkon nykyisestä katekismuksesta. Se taas suhtautuu idän ortodoksiseen traditioon osana yhtä katolista kirkkoa.
Jos jätetään nyt luterilaisiakin yksityskohdissaan jakava hankala vanhurskauttamisoppi sulkuihin, niin keskeiset erot koskevat mariologiaa ja virkateologiaa ja sen kautta ehtoollisteologiaa.
Esim. kasteopissa, Jumalaopissa ja kristologiassa on laaja konsensus, vaikka esim. Nikean uskontunnustuksen ”ja Pojasta”-lisäyksen oikeutuksesta on yhä erimielisyyttä.
Room. ja ort. eivät hyväksy lut. pappeutta. Siksi lut. ehtoolliset eivät ole heistä oikeita. Asetelma on epäsymmetrinen. Lut. voivat hyväksyä heidän ehtoollisensa, koska ne ovat lut. suppeampien ja tarkempien kriteerien mukaan oikein ei myös apostolisesti toimitettuja.
Lut. näkökulmasta juuri room. ja ort. edellyttävät ykseydeltä ja katolisuudelta asioita, jotka eivät ole apostolisia ja katolisia vaan myöhempiä osatraditioita.
Lisäys edelliseen. Kuten hyvin tiedetään virka- ja ehtoollisteologia jakaa nykysin myös luterilaisuutta ja lut. sisäinen ehtoollisyhteys on virka- ja ehtoollistelogian vuoksi katkennut.
Kysymys on lut. näkökulmasta ja lut. kirkon ykseyskriteerien valossa kaikissa tapauksissa pohjimmiltaan siitä, mikä on jaettavan evankeliumin ja evankeliumin jakajan suhde eli miten evankeliumin jakaja vaikuttaa jaettavan evankeliumin oikeellisuuteen.
(Sama teologinen ero löytyy myös Suomen ev. lut. kirkon ja lestadiolaisen herätysliikkeen väliltä ripin pätevyyden osalta.)
Yliopistoteologiaa johtavat eri oppialojen professorit. He määrittelevät tutkimussuunnat ja -metodit sekä opetussisällöt, luettavat kirjat jne. Kiistellyimpiä ovat olleet eksgetiikan ja systemaattisen teologian oppialat, potentiaalisesti kirkkohistoria ja joskus myös käytännöllinen teologia esim. sielunhoitoteologian osalta.
Eniten liikehdintää ovat herättäneet ehkä R. Gyllenberg (eks) noin 1920-30-luvuilla, A. Siirala (dog) 1960-luvulla ja H. Räisänen (eks) 1970-luvulta 2000-luvulle sekä omalla tavallaan A.J. Pietilä (dog) 1900-luvun alussa ja O. Tiililä (dog) noin 1950-60-luvuilla.
Olisi kiinnostavaa kuulla, miten dos. Timo Eskola luokittelee kahden korin opissaan (klassinen-radikaali) esim. seuraavat professorit, jotka ovat hoitaneet professuuria STI:n 25-vuotisen historian aikana:
S.A. Teinonen, E. Huovinen, M. Ruokanen (ja P. Annala), E. Martikainen, T. Mannermaa, R. Saarinen, S. Knuuttila, H. Kirjavainen, R. Työrinoja, J. Hallamaa, V. Päivänsalo, V. Mäkinen, H. Kotila, T. Veijola, M. Nissinen, H. Räisänen, R. Sollamo, L. ja A. Aejmelaeus, I. Dunderberg, A. Marjanen, R. Uro, S. Heininen, A. ja R. Lauha, K. Arffman, J. Talonen, M. Heikkilä, E. Koskenvesa, J. Sihvo, J. Knuutila, E. Helander, A. Raunio, L. Thurén, H. Mustakallio, P. Kettunen, G. af Hällström, T. Kurtén, A. Laato, K. Syreeni, G. Björkstrand jne.
(Älköön kukaan loukkaantuko, jos ja kun oma tai kaverin nimi jäi mainitsematta tai meni väärin. En varmasti muista kaikkia.)
Reima J. Olisikohan niin, että ”apostolinen kirkko” löytyykin Kristuksen sovintovereen uskovan kristityn sydämestä?
”Reima J. Olisikohan niin, että ”apostolinen kirkko” löytyykin Kristuksen sovintovereen uskovan kristityn sydämestä?”
Polttaa, polttaa.
STI:n uskon yksi perustava kulmakivihän on naisten pappeuden vastustaminen. Sitä oppia he haluavat edistää. Heidän siipien alle kutsutaan tiedekunnan eksegetiikkaan törmääviä opiskelijoita ja luodaan uhkakuvia ja jatketaan tätä kirkon hajottamisen teologian luomista. Klassisen raamatullisen uskon kanssahan tällä ei tietenkään ole mitään tekemistä.
Simo Lampela: Se mitä Augsburgin tunnukstusessa sanotaan, ei ole todistus siitä, että se olisi ”klassinen kirkko”. Luterilaiset yrittivät Rooman skisman jälkeen yhteyttä idän ortodoksiseen kirkkoon, mutta varsin pitkän oppikeskustelun jälkeen ortodoksinen kirkko lopetti keskustelut. Ts. Ollaampa tunnustuksesta mitä mieltä hyvänsä, niin ei luterilaista puhdasopisuutta voi tuskin kutsua ”klassiseksi kristinuskoksii”, koska Lutherin oppi on omintakeista, uutta Raamatun tulkintaa ja siitä johdettua teologiaa. Kaikki kunnia sille, mutta se on yhtä vähän ”klassista kristinuskoa” kuin liberaaliteologia ”todellista luterilaisuutta”.
Anne, STI:n perustava kulmakivi ei ole mikään naisen pappeuden vastustaminen.
Kävin ensimmäisenä opiskeluvuotenani melkoisen paljon STI:llä. Kertaakaan en ole törmännyt koko naispappeuskysymykseen, ellei sitä ole joku opiskelija ottanut esille ja siitä käyty debatteja, sekä vanhan virkakannan että 86 päätöksen puolesta. Työntekijöiden puolelta sitä ei ole tuotu missään vaiheessa esille, enkä oikeastaan ole kuullut itse heidän siihen kantaa ottaneenkaan, tällaisessakaan tilanteessa.
Toki on myös selvää, että kanta on tiedossa. Mutta ei siitä tarvitse puhua. Mutta on siitä yhdestä asiasta, joka ei ole pääasia (jos vaikka lukee tuon ylläolevan tekstin, niin siinäkään ei naispappeudesta puhuta sanaakaan) ei ole opetettu. Opetuksen tarjonnan voi katsoa esimerkiksi STI:n sivuilta ohjelmasta tai vanhoista luennoista, mitä siellä näkyy.
Ajattelen, että yksi STI:n keskeinen merkitys on siinä, että yliopistoteologia ei anna riittäviä valmiuksia seurakuntatyöhön. Puhtaasti akateeminen koulutus, josta on tietoisesti puhdistettu pois uskon aspekti, ei välttämättä anna eväitä Jumalasta puhumiseen, eikä seurakuntatyö voi olla sivistynyttä luentotoimintaa, vaan sen pitää olla Jumalan sanan opettamista ja julistamista. Siihen STI:ssä voidaan valmentaa. Suomalainen systeemi, jossa kirkon teologit koulutetaan valtion yliopistoissa, on jossain määrin ongelmallinen.
Ville Auvinen. Minä kyllä näkisin, ettei seurakuntatyötä voi oppia mitenkään muuten kuin käytännössä sitä tekemällä. Koulutus, olipa se minkälaista tahansa, antaa vain teoreettista pohjaa. Yliopiston teologikoulutukseen kuului kyllä ainakin ennen myös käytännön kesäharjoittelu seurakunnissa. Lienee niitä kesäteologeja vieläkin monissa seurakunnissa. Siellä saa käytännön oppia.