[Timo Eskola:] Miksi herätysliikejärjestöt perustivat oman teologisen instituutin 25 vuotta sitten? Selityksiä löytynee monia, ja perusteet varmasti vaihtelevat näkökulmasta riippuen. Perustajien oma käsitys on aina ollut suuria periaatteita ajatellen sama: STI on syntynyt ennen kaikkea raamattukiistan ja teologian sisällön tähden. Herätysliikkeet eivät enää luottaneet siihen raamatuntutkimukseen ja teologian tulkintaan, jonka mukaan yliopistossa koulutettiin tulevia pastoreita.
Teologista työtä tarvitaan kirkon tähden. Kirkossamme on ollut ennen ja yhä vaikuttaa eri suuntauksia ja puolueita, jotka kiistelevät siitä, mitä suomalaisille kristityille tai jälkikristityille tulisi julistaa. Miten Raamattua tulisi tulkita? Minkälainen teologia palvelee parhaiten ihmisiä luterilaisen perinteemme hengessä? Herätysliiketeologia haluaa antaa tähän panoksensa ja tukea teologiaa opiskelevia nuoria.
Instituutin historian aikana omat teologimme, niin eri työntekijät kuin ystäväteologimmekin, ovat työstäneet teologisia arvioita ja kannanottoja moneen yksityiskohtaan kirkon keskustelussa. STI on esiintynyt korkealla profiililla, kun on keskusteltu esimerkiksi eksegetiikan metodeista, vanhurskauttamisesta, äärikarismaattisuudesta, virkakysymyksestä tai rekisteröidyistä parisuhteista. Sen lisäksi on huomattava, että kirkossamme käytävän raamattukiistan taustalta löytyy merkittävä erimielisyys itse teologian luonteesta. Miten ihminen kohtaa Jumalan? Onko Jumalalla ylipäätään enää mitään viestiä tälle maailmalle?
Todellinen kiista evankeliumista
Luterilainen teologia on jo vuosikymmenten ajan – Saksassa jo vuosisatojen ajan – saanut kilpailijakseen radikalismin teologian. Se on lähes täydellisesti luterilaisen teologian vastakohta, aivan hämmentävällä tarkkuudella. Teologisen radikalismin ensimmäisen teesin mukaan ihminen ei ole langennut. Käsitys synnistä hylätään ja sen tilalle tulee yleishumanistinen kasvatusihanne. Tämä periaate voidaan löytää yhä tänään Suomessa jopa monista teologisen tiedekunnan tenttikirjoista.
Koska tuon käsityksen mukaan mikään ei estä ihmistä rakentamasta johdonmukaisesti omaa jumalakuvaansa, Jumala voidaan radikalismin mukaan löytää ihmisen omien päätelmien avulla. Sitä eivät estä synti tai lankeemus. Suomalaisessa keskustelussa onkin jouduttu törmäämään mitä erilaisimpiin jumalakuva-kirjoihin, joissa ilmoitus ja inkarnaation todellisuus on kiistetty.
Jumalan ja maailman välillä ei radikalismin aatteiden mukaan ole minkäänlaista konfliktia. Lankeemuksen ei ajatella erottavan ihmistä Jumalasta, saatikka asettavan ihmistä Jumalan tuomion alle. Mihin ihminen tällaisen sanoman keskellä tarvitsisi sovitusta?
Klassinen kristinusko kriisissä
Tällä hetkellä näyttää siltä, että kirkon teologien liberaali siipi on aloittanut taistelun niitä tahoja vastaan, jotka sanovat edustavansa klassista kristinuskoa. Liberaali tulkinta vaatii perinteisen teologian hylkäämistä ja moniarvoista teologiaa. Kärkevimpien puheenvuorojen mukaan kukaan ei voi enää sanoa toiselle, mitä kristinuskon pitäisi opettaa. Tämä koskee jopa Jeesuksen sovituskuolemaa, synnin todellisuutta ja ylösnousemuksen ruumiillisuutta.
Samaan aikaan kuitenkin itse termi ”klassinen kristinusko” suututtaa keskustelijoita. Jopa eräät kirkon johtajat ovat osallistuneet kiistaan ja vaatineet, että kirkon tunnustukselliset piirit eivät saa omia tätä termiä itselleen. Myös uudistajat haluavat edustaa klassista kristinuskoa.
Mitä kristinuskon sitten pitäisi nykyään olla? Yleisellä tasolla on tietenkin helppo sanoa, että yksinkertainen usko Jeesukseen ja Raamatun opettamaan evankeliumiin on klassista uskoa. Mutta mitä kaikkea siihen pitäisi sisällyttää?
Varhaiset uskontunnustukset ovat hyvä lähtökohta. Sen jälkeen ei sisällön osalta aina päästä kovin pitkälle eri kirkkokuntien kesken. Esimerkiksi yksimielisyys kasteesta ei näytä kuuluvan yleiseen klassisen kristinuskon määrittelyyn. Baptistit ja helluntailaiset varmasti ajattelevat kannattavansa klassista kristinuskoa, vaikka eivät hyväksykään suurten kirkkojen kastekäsitystä.
Monet sisällyttävät klassiseen kristinuskoon myös käsityksen kirkon pysyvyydestä ja saarnaviran tärkeydestä. Rakenteet edustavat klassista uskoa siinä missä opitkin. Ehtoollisliturgia ja ehtoollisen vietto edustavat varmasti klassista kristinuskoa, vaikka näitä kahta seikkaa on joskus vaikea tuoda mukaan keskusteluun. Teologista työtä tarvitaan siis jatkuvasti.
Hyvää teologiaa etsimässä
Toisin päin ajatellen kysymys on hieman selvempi: kuka luopuu klassisesta kristinuskosta? Teologian liberaali tulkinta luopuu siitä monessa mielessä. Ensinnäkin kristinusko vaarantuu, jos uskosta tehdään pelkkää moraalia ja yhteiskuntaoppia. Tällainen teologinen suuntaus on kauan vaikuttanut Suomessa.
Toiseksi klassinen usko vaarantuu, jos pelastusopista luovutaan. Sen pitäisi olla itsestään selvää, mutta nykyään se ei ole sitä. Radikalisoitunut teologia ei enää pidä ihmistä syntisenä, joka tarvitsee sovitusta. Silloin teologia kriisiytyy väistämättä.
Kiistan kiivaimmat keskustelut käydään teologian opetuksen ympärillä. Mitä tuleville papeille opetetaan ja mitä heidän odotetaan julistavan seurakunnissa? Suomessa näyttää yhä siltä, että valtion yliopiston koulutuksen avulla teologian maistereista leivotaan konsultteja. Ulkokohtainen esittely on silloin ainoa tapa, jolla Raamattuun voidaan suhtautua.
Teologista instituuttia ja teologista opetusta tarvitaan siksi, että teologiassa säilyisi veren maku, Kristuksen sovintoveren maku. Ihminen ei toki ole demoni, eikä ketään ole valmistettu valmiiksi helvetin liekkejä varten. Mutta ihmiskunta elää langenneena ja sidottuna syntiin. Tähän raadollisuuteen ei vastaa mikään muu, kuin ristin evankeliumi. Ihmisten puolesta uhrattu Jeesus Kristus lahjoittaa täydellisen pelastuksen – sola fide, sola gratia.
Timo Eskola
Kirjoittaja on Suomen Teologisen Instituutin tutkija, TT ja FT
Kirjoitus on julkaistu myös Sanansaattaja-lehdessä 13.6.
”Teologista instituuttia ja teologista opetusta tarvitaan siksi, että teologiassa säilyisi veren maku, Kristuksen sovintoveren maku.”
Oiva peruste.
Eilen erästä teosta silmäillessäni eteen tuli värssy vuosisatojen takaa:
Glorior in solo sanguine, Christe, tuo
eli kerskaan vain sinun verestäsi, Kristus.
Dosentti Timo Eskola, joka opettaa itsekin Helsingin yliopistossa hermeneutiikkaa ja eksegetiikkaa, kuvaa Suomen Teologisen Instituutin ja yliopistoteologian suhdetta vuosien varrella tunnetuksi tulleella tyylillään.
Eskolan mukaan STI:n teologia on kirkollista teologiaa, ja sillä on hengellinen motiivi. Hän antaa ymmärtää, että STI edustaa ev. lut. kirkon uskoa ja klassisen kristinuskon näkemyksisä ja yliopistoteologia Eskolan teologiseksi radikalismiksi nimeämiä näkemyksiä.
Vertaiiluasetelma on epäsymmetrinen ja epäreilu. STI:llä voi olla ja on lähtökohtaisesti uskonnollisesti perusteltu teologinen linja, mutta yliopistoteologiassa ei ole eikä voikaan olla vastaavaa lähtökohtaa.
Suomessa on kolme teologista tiedekuntaa. Kun käydään läpi niiden opettajakuntaa ja katsotaan, millaisia näkemyksiä esimerkiksi professorit ovat edustaneet STI:n olemassaolon aikana, niin huomataan kyllä välittömästi, että Eskolan kuvaus on niin yksipuolinen, että se on suorastaan todellisuuden vastainen.
STI on tarpeellinen. Timo Eskola puhuu asiaa. Siihen nähden, että kyseessä on teologinen tiedekunta, on hiukan outoa, kuinka ulkokohtaisesti siellä, naivin, pinnallisesti ymmärretyn tieteen nimissä ja pelossa, esimerkiksi Raamattuun suhtaudutaan. Oman alansa ”asiantuntijoita” teologisessa pyritään leipomaan. Ajan hengen mukaisesti. Rahoituksen toivossa ja tiedepoliittisten sponsorien menettämisen pelossa. Ihan soveltuvuustestien avulla. On helppo ymmärtää, että näissä soveltuvuustesteissä painottuvat ennen kaikkea muut asiat kuin henkilökohtainen usko, joka laskee pisteitä paitsi kevytversiona.
Ajatus siitä, että kristillinen teologia olisi jonkinlainen käytännöllisen filosofian vastine, vailla erikoisluonnetta, jonka ilmoitus sille antaa, on kyllä kummallinen ja historiallisesti varsin nuori.
Tässä Eskolan kirjoituksessa on kuitenkin mielestäni pieni, mutta merkittävä käsitteensekaannus. Se, mistä hän puhuu, ei ole klassista kristinuskoa vaan ehkä klassista luterilaisuutta ja protestanttisuutta. Se on myös historiallisesti nuorempaa kuin katolisen ja ortodoksisen kirkon teologia, ja poikkeaa esimerkiksi vanhurskauttamisopissa varhaisemmasta traditiosta.
Klassinen kristinusko ei ole hyvä käsite, koska esimerkiksi idän ja lännen kirkkojen opillinen ero alkoi jo 300-luvulla, ja luterilaisuus on osa läntistä teologiaa, joka on sanoutunut irti osasta läntisen teologian perinteestä.
Olisi siksi oikeampaa puhua esimerkiksi klassisesta luterilaisuudesta kuin klassisesta kristinuskosta, koska luterilaisuus myös on radikaali liike, joka katkoi siteet menneeseen.
Matti Pulkkinen. Minäkin olen ihmetellyt tuota käsitettä ”klassillinen kristinusko”. Opilliset erimielisyydet olivat tapahtunutta todellisuutta jo varhaiskirkossa ennen 300-lukuakin. Jo Uuden Testamentin kirjoituksissa niitä tulee esille. Olen sitä mieltä, että ”klassillista kristinuskoa” ei ole olemassakaan. Sen sijaan jossain mielessä voitaneen tosiaan puhua ”klassillisesta luterilaisuudesta”, mutta luterilaisuuskin on hajaantunut ja siitä on irtaantunut lukuisia ns. vapaita suuntia. Joka tapauksessa luterilaisuuskin on vähemmistön kannattama kristinuskon suuntaus.
”Opilliset erimielisyydet olivat tapahtunutta todellisuutta jo varhaiskirkossa ennen 300-lukuakin. Jo Uuden Testamentin kirjoituksissa niitä tulee esille. Olen sitä mieltä, että ”klassillista kristinuskoa” ei ole olemassakaan.”
Eikö näin perustellen myös käsite apostolinen kirkko ole ongelmallinen? Silti me tunnustaudumme siihen uskontunnustuksessa.
Se on muuten klassinen kristinusko, ei klassillinen. Jälkimmäistä käytetään vain klassillisen filologian (latina, kreikka) akateemisen oppisuunnan kohdalla.
Reima Jokinen. Hyvä kysymys. ”Uskomme yhden, pyhän, yhteisen ja apostolisen kirkon.” Se on ongelmallinen ennen muuta luterilaisille. Katoliset ajattelevat sen tarkoittavan paavin johtamaa kirkkoa, ortodoksit katsovat olevansa apostolisen kirkon jatkumo ennen muita. Ei se näille suurille ole ongelma, koska he pitävät käsitettä omaa kirkkoaan tarkoittavina. Mutta me protestanttiset olemme vähän eri asemassa. Vasta 1500-luvulla syntyneitä. Vaikka kuinka ajatteliksimme olevamme apostolinen kirkko, eivät meitä sellaiseksi vanhat kirkkokunnat tunnusta. Eivät tunnusta meidän pappejamme papeiksi eivätkä edes sakramenttejamme oikeiksi sakramenteiksi.
Jokainen ihminen, viimeistään vakavan sairauden tai korkean iän pysäyttämänä, alkaa pohtimaan niitä elämän suuria kysymyksiä, joihin tiede ei kykene antamaan vastauksia eikä tukea.
Silloin ihminen lähestyy Jumalaa, kenties yrittää lähestyä kirkkoakin, mutta hukassa ja hämmennyksessä olevat papit ja piispat, ja kirkko, joilla ei ole mitään kantaa, ei mitään vastauksia, ei mitään oppia, karkoittaa kyllä tuollaisen ihmisen luotaan.
Tiedän hyvin, olen yksi sellainen ihminen.
”Vaikka kuinka ajatteliksimme olevamme apostolinen kirkko, eivät meitä sellaiseksi vanhat kirkkokunnat tunnusta.” (Osmo K.)
Apostolisuus tuskin rajautuu sosiologisten voimasuhteitten mukaan, vaan vaatii myös apostolisia asiasisältöjä. Mistä siis löytyy apostolinen kirkko? Ilmeisesti ainakin jostakin, koska se totuuden pylväänä ja perustuksena pysyy ikuisesti eivätkä tuonelan portit sitä voita.
”Olisi siksi oikeampaa puhua esimerkiksi klassisesta luterilaisuudesta kuin klassisesta kristinuskosta, koska luterilaisuus myös on radikaali liike, joka katkoi siteet menneeseen.” (M Pulkkinen)
Augsburgin tunnustuksessa nimenomaan ilmoitetaan, että seurakunat haluavat pitää vanhan kirkon tunnustuksista kiinni ja samalla sanoudutaan irti eri varhaisen kirkon harhaopeista. Eli luterilaisuus ei katkonut siteitä menneeseen vaan aikansa kirkon epäkohtiin kuten aneisiin, paavin ylikorostuneeseen asemaan, sääntökuntien jäsenten elämäntavan pitämiseen parempana kuin maallisen kutsumuksen, jne.