Varhaiskristillisessä kirjallisuudessa suhtauduttiin nauruun ja jopa hymyyn varsin varauksellisesti. Esimerkiksi Lactantius ja Clemens Aleksandrialainen eivät diganneet liiasta naureskelusta. Myös monet askeetit ja luostarisäännöt neuvoivat välttämään turhaa naureskelua, sillä elämään tuli suhtautua pääsääntöisesti vakavasti. Joko alkujaan ilosanomana eteenpäin lähtenyt viesti Jeesuksen riemullisesta ylösnousemuksesta jo tässä vaiheessa uhkasi muuttua surusanomaksi?
Vaan keskiajalle tultaessa oli ääni kirkonkelloissa jo muuttunut. Lutherkin saattoi todeta, että ellei meidän Herra Jumalamme ymmärtäisi leikinlaskua, niin enpä tahtoisi minä taivaaseen!
Keskiajalla kirkoissa kaikui ns. pääsiäisnauru (Risus paschalis). Varsinaisen pääsiäismessun päätyttyä pappi palasi takaisin saarnastuoliin ja alkoi sieltä yläilmoista käsinpäin lasketella seurakunnan riemuksi hupaisia pilapuheita ja joskus jopa säädyllisyyden rajat rikkovia kokkapuheita (kokkapuhe on kärkevä sutkaus, sukkeluus, kompa, pila). Mainittakoon, että tohtori Martti oli varsinainen haka tällaisissa kokkapuheissa. Näissä pilasaarnoissa esitettiin yhtäältä jo vakiintunutta parodista perinnettä ja toisaalta (tämä taisi olla shown heikoin lenkki!) papille kulloinkin mieleen juolahtaneita piloja.
Pääsiäisnaurun tarkoitus ei lopultakaan ollut vain kuulijoitten viihdyttäminen, vaan pääsiäisnauru sidottiin vankasti juhlan sanomaan: Kuolema on kukistettu ja pahan valta lyöty niin maan perusteellisesti, että perkeleelle on jopa varaa naureskella ja kuolemaakin pilkata. Ajatuksena saattoi olla, että taitavasti kohdistettu kokkapuhe tuottaisi kohteelleen (tässä tapauksessa sielunviholliselle) pysyvän henkisen vamman samalla kun läsnäolijat saavat kunnon röhönaurut. Näin naurua pidettiin voimakkaana aseena surua, murhetta ja jopa kuolemaa vastaan.
Pääsiäisnauru-perinne alleviivasi sitä, että pääsiäisaamun sanoman (Kristus on ylösnoussut!) katsottiin liittyvän laajemminkin elämän voittoon kuolemasta. Pääsiäisnauru mursi edeltäneen pitkän paastonajan alakuloisuuden ja kärsimyshistorian synkeät tunnot ja kuulutti uuden elämän syntyä, ylösnousemusta. Nauru nähtiin tässä surua ja murhetta tasapainottavana elementtinä. Vitseillä tahdottiin siis herättää seurakunnassa naurua ja muita iloisen uudestisyntymisen merkkejä.
Pääsiäisnauru loppui kuitenkin katolisesta kirkosta 1700-luvulla. Ilmeisesti alemman papiston vitsien heikon tason vuoksi paavi päätti tehdä lopun tästä hupaisasta stand up-perinteestä.
Ruttopuiston rovasti emerituksella ei olisi mitään sitä vastaan, että luterilaiset messumme olisivat hauskempia ja niissä näkyisi elävämmin riemullinen kiitos ja ylistys siitä, että saamme Kristuksen omina olla Kuoleman Voittajan messissä, mukana jonkinlaisissa pääsiäiskarnevaalitunnelmissa muulloinkin kuin vain pääsiäisen aikaan. Messuissa saisi useamminkin näkyä se, että Jeesus elää ja hänen ansiostaan mekin saamme elää nyt ja iankaikkisesti. Tyhjä risti on voitonmerkki. Ilon kautta mennään messusta messuun!
Vitsit ovat lopultakin vain kalpea aavistus siitä, mitä on elää Kristuksen vapauttamana. Kun Vapahtajan seurassa pääsemme yksitellen irti kaikista meitä sitovista kahleista, tilalle tulee jotakin uutta, parempaa. Kiirastorstaina Jeesus lupasi oppilailleen (Joh. 16:22b):”…minä olen taas näkevä teidät, ja teidän sydämenne on iloitseva, eikä kukaan ota teiltä pois teidän iloanne”.
Jotkut tahtovat nähdä luterilaisen virsikirjan pääsiäisvirressä (84:2) jäänteitä pääsiäisnaurusta, naureskelusta personoidulle pahalle: ’Missä on nyt valtikkanne, helvetti ja kuolema? Käärme, viekas ruhtinaanne, menetti jo valtansa. Voiman Kristus ryösti teiltä, synnin kahleet särki meiltä.” Minä koen Pimeyden valtojen pilkkaamisen itselleni vieraana, jopa pelottavana asiana. Oma rohkeuteni ei moiseen riitä, sillä tiedän, että kyseiset vallat ovat vieläkin yksittäiselle kristitylle liian voimakas vastustaja, vaikka tuo paha kolminaisuus onkin ratkaisevan taistelun hävinnyt.
Vaikka synti, saatana ja kuolema eivät saakaan meitä kristittyjä enää hallita, niin raivoisa vihollinen heikentyneenäkin jatkaa paikallistaisteluitaan yrittäen särkeä elintärkeän seurakuntayhteytemme toimimalla erilleen heittäjänä. Toki meidän yksittäinkin on omassa elämässämme taisteltava säilyttääksemme kristityn vapautemme, vaikka yhdessä laumassa pysyen se on helpompaa. Me emme taistele kädet nyrkissä vaan kädet ristissä, rukoillen. Jos ilo ja kiitollisuus katoavat mielestämme, niin tilalle yrittävät heti nämä vanhat tutut surut ja murheet, raskasmielisyys ja kuoleman pelko. Näiden asioitten kanssa on siis syytä olla tarkkana kuin porkkana!
Summa summarum: Usko Ylösnousseeseen Kristukseen on lopulta uskoa iloon ja nauruun. Pääsiäinen on kuin suuri jäynä (jekku, kepponen) ja Kristus kuin kosminen jekuttaja. Johannes Krysostomoksen mukaan Ylösnoussut Kristus jekuttaa pimeyden voimia. Hän, joka on kuollut, herääkin eloon ja tuo maailmalle elämän. Kuolema luulee voittaneensa, mutta jääkin kakkoseksi Kristuksen antaman uuden elämän voittaessa.
Pääsiäinen vakuuttaa, että Jeesuksen sovitustyön takia emme kulje kohti ilotonta loppua vaan loputonta iloa. Olkoon omassa pääsiäisnaurussamme kyse jostakin samankaltaisesta kuin kirkkoisä Augustinuksen kuvailussa: ”Ilo Herrassa ja Herrasta ja Herran tähden, se vain on onnellista elämää, se vain, eikä mikään muu!”
Kuvat: Naurava Jeesus (ihan varmasti Jeesus osasitäällä maan päällä vaeltaessaan nauraa – ja osaa vieläkin!) Jyrätty kuolema: Onko tällainen meemi (internetissä suuren suosion saavuttanut ja innokkaasti levitettävä pilakuva) pääsiäisnaurun moderni muoto?
Asiahan voisi koskea myös viikottaista Messua missä lakipuheen jälkeen uskossaan vahvat todistaisivat uskonsa blogissa esitetyllä tavalla.
No, varsinainen asia on huomata piirroksissa ja lasimaalauksissa vielä 1600.aa luvulla esitetyn pahan ja sitä vastaan kamppailevan sielun tai hengen asiaa.
Itselläni on aikanaan kiitoskorttina saatu kopio verevästä naispuolisesta enkelistä ilmeisesti käärmeen otteessa mutta enkeli katsoo vain taaksepäin ja huomatakseni ei ole moksiskaan vaan paremminkin hymyilee.
Kuva Ars Vitrea, Kyrkjebö, ja Norjasta.
Luin aikoinaan lapsena moneen kertaan Eleanor Porterin tyttökirjan ”Iloinen tyttö”, toiselta nimeltään ”Pollyanna”. Siinä kerrottiin, että ILO sanana esiintyy Raamatussa yli 600 kertaa. En ole tarkistanut tietoa, mutta se antoi minun lapselliseen mieleeni ajatuksen, että usko Jeesukseen on iloinen asia. Ja etää iloa kannattaa jakaa eteenpäin. Uskon niin edelleen!
Nuoruuteni aikaan Jeesuksen evankeliumi käännettiin Raamatussa vielä ilosanomaksi ennenkuin siitä tehtiin hyvä sanoma. No, onhan iloa tuottava asia hyväkin. Enkelit kuitenkin olivat riemusanoman tuojia ällistyneille paimenille Jeesuksen syntyessa. Ilo oli keskeinen eteenpäin vietävä vaikutus ja viesti. Hyvä on liian laimea sana eikä vastaa aidon lauletun gospelin henkeä.
Oma lapsuudenkotini oli kristillisesti hyvin valoisa ja isäni erityisen huumorintajuinen. Hän toimittikin koostekirjan pappiskaskuja ”Pappi paitasillaan”. Hän oli suosittu puhuja, jolta liikesi huumoria myös vakaviin aiheisiin. Koskaan en oppinut kovin ”saatanallista” kuvaa kristinuskosta. Toki synnin syvyydet myönnän, mutta koen, että ne ovat ihmisestä, joka lankeaa pois Jumalasta oman tahtonsa ja valintansakin vuoksi. Itsensä ja olosuhteiden vuoksi.
Pääsiäinen on kirkkovuoden suuri ilojuhla, käänteentekevä tapahtuma, jossa ensin ihminen riippuu kuoleman ristillä, mutta saa armon nousta ylösnousseen vetämänä pois tuonelasta. Ikuiseen elämään Jeesuksen lupauksen mukaan. Ortodoksinen ikonitaide kuvaa vaikuttavasti Kristuksen toimintaa hautojen äärellä. Ei kuvissa naureta, mutta ilo on tajuttavissa, kun kuolleet tempaistaan haudoistaan. Tämä on viimeisen tyomion näköala yhtä hyvin kuin pääsiäisen sanoma.
Minua ilahduttaa, jos pappi saarnatessaan päästää jonkin humoristisen lausahduksen. Se havahduttaa ainaisesta vakavuuden turtumuksesta. Mutta huumori ei saa olla teennäistä, kulunutta. Sen tulisi olla yhtä tuoretta kuin itse asiassa koko saarnankin tulisi olla!
Kyllä, aikanaan tehdessäni kirjallista yksi vastaaja kertoi kokemuksena hymyssäsuin saarnanneesta papista. Tästä ihmeestä kuulijalle jäi hyvä muisto.
Jokaiseen kirkkovuoden aiheeseen asia ei ymmärrettävästi sovi mutta kuitenkin.
Päivi: Pappi paitasillaan-kaskukirja löytyy edelleenkin kirjahyllystäni. Taitaa olla niin, että huumoria ja sen tajua voi pitää Jumalan lahjana.
Kovasti ihmettelen noita entisaikain pilasaarnoja etenkin kun nykyään saarnastuolista ei saa laskea mitä tahansa luikuria.
Usein huumori messuissa on tilannekomiikkaa. Hauska esimerkki: Takavuosina Ruoholahden silloisessa kappelissa kaksi työtoveriani toimitti adventtimessua. Toisen piti sytyttää kynttilä, mutta se ei millään tuntunut onnistuvan. Silloin kollega suureen ääneen kysymään: ”Oletko koskaan ennen sytyttänyt kynttilää?” Tämä kysymys sai seurakunnan raikuvaan nauruun ja vitsi oli taatusti tuore!
Pekka: Minäpä olenkin tuntenut sellaisen papin, joka hymyili aina ja kaikkialla! Vasta aikaa myöten sain selville hänen salaisuutensa: Hänen näkönsä oli niin heikko, että kun hän paksujen lasiensa läpi tiirasi ympärillään olevaa maailmaa, hänen kasvonsakin jännittyivät niin, että poskipäänsä nousivat ylöspäin paljastaen ylähampaat. Kokonaisvaikutelma oli, että mies näytti hymyilevän koko ajan…
Ei tämä nyt kovin hauskaa ole, kun minun leikkisä kommentti on poistetty, ilmeisesti aiheeseen kuulumattomana, kerettiläisenä hauskuutena. Sitähän se tosin olikin, mutta olen vielä oppimaton hauskan jakamisessa oikeaan ja väärään.
Tarja: Niinpä, kommenttisi ei millään tavalla liittynyt blogin aiheeseen eli pääsiäisnauruun. Pääsiäisnauru on niin uniikki keskustelunaihe, että en voinut sallia kommenttisi johtaa aivan sivupoluille, suorastaan harhaan. Aiheessa pysyminen on jalo taito, jota on syytä treenata.
ILO ON SURUN VATSALÄÄKE
Niin, luit oikein: vatsalääke. Kun naurat oikein paljon, käytät vatsalihaksiasi. Koko olemuksesi osallistuu tähän ja rentoudut. Vähitellen sisälläsi sulaa kireys, Ulkoisesti muutut naurun jälkeen ja toteat: ”Tätä tarvitsin. Tämä teki hyvää”.
Ensimmäisiä kertoja ollessani Valamossa huomasin, miten paljon siellä naurettiin. Munkit ne varsinaisia humoristeja ovat, vaikka ei luulisi vakavan ilmeen takaa löytyvän sellaista iloa. Pääsiäisilo on siellä jatkuvaa ja todellista, aitoa. Ei naureta toisten kustannuksella, vaan omille sattumuksilleen. On vaikea pitää naama peruslukemilla kirkossa silloin, kun sattuu jotain mojovaa. Luostarin johtaja iloitsee tästä veljestön huumorin lahjasta. Se hoitaa. Minuakin on hoidettu siellä huumorilla ja itselleni sattuu yhtä sun toista. Minusta on myös hauska kuulla palautetta näistä tilanteista, joissa tietämättäni olen saanut itse tätä sakramenttia harjoittaa. Tämä on yksi armolahja ja olisi se Paavali saanut sen lisätä armolahjojen joukkoonkin, mutta ehkä se on luettelosta 1. Kor. !3 pudonnut aikojen saatossa.
Perheissä ilo ja huumori paikkaa kireitä tilanteita. Juuri kun naama punaisena huudettu, sattuukin jotain mojovaa tilannekomiikkaa, joka laukaisee tilanteen. Nauru valmistaa myös anteeksipyytämiseen. On valmiimpi myöntämään omat virheensä. Omassa lapsuuden kodissani tätä lahjaa käytettiin paljon. Kun me sisarukset tapasimme, meillä oli hauskaa muistellessa ison perheen kommelluksia. Ehkä tätäkin lahjaa oppii käyttämään, kun lähiympäristö on huumoria viljelevä. Ilo kasvaa ilosta, vanhempani sen taidon osasivat ja näyttivät esimerkkiä. Pääsiäinen jatkui arjessa ja auttoi sietämään ja kestämään toinen toisemme puutteita.
Minun olisi varmaan ollut vaikeata kestää elämäni isoja menetyksiä ilman huumoria. Nauroin itselleni sisäisesti, kun lapseni haudalla minulle oli jäänyt käsiin tulipunaiset hanskat. Katsoin ylös taivaaseen ja mielessäni puhuin kuolleelle lapselleni: ”Tämä huvittaa varmasti sinua, Riikka, kun katselet tätä sieltä ajan rajan tuolta puolen. Näet minut onnettoman äidin ja ajattelet, että onko kukaan katsonut, mitä päällesi pistät. Onhan sinulla sentään musta jakkupuku ja valkoinen pusero. Mutta suruvaatteita enemmän olisit tarvinnut kukikasta mekkoa, kaunista musiikkia ja paljon iloisia ihmisiä ympärillesi, jotka nyt välittävät sinusta…”
Ikonien maalaus antaa minulle suuren ilon. Pääsiäisilo valtaa minut, kun ikoni on valmis. On tehty matka, joka ei suju kommelluksitta. Jokaisen ikonin kanssa pitää taistella. Se ei synny noin vain, tuosta kevyesti, vaan sen kanssa voi sattua mitä tahansa. Jo ikonilaudan kanssa on ongelmia, siinä on muhkuroita tai joku kohta on niin hankala, että se pitää maalata aina uudestaan. Ikonimaalarit voisivat kertoa pitkät tarinat epäonnistumisista ja virheistä. Löytyykö ikonia, jonka kanssa ei olisi itketty jo maalatessa. Sitä voi kysyä. Vielä valmiin ikonin voi pilata olifalla, viimeistelyöljyllä. Jopa ilmanpaine tai kuun vaihtelu voi pilata kultauksen tai luokkaan yhtäkkiä tullut vierailijaryhmä, jolloin ilmavirralle arat irtokullat lähtevät leijailemaan pitkin maalaustilaa.
On erityinen ikoni, joka laittaa minut polvilleni. Sen nimi on: ”Kaikkien murheellisten ilo.” Se levisi 1700–1800-luvun aikana aina tähän aikaan voimallisesti Venäjällä, koska sen sanoman oli lohduttava ja se oli myös ihmeitätekevä. Erityisesti kurjissa olosuhteissa elävän väestönosan ilona oli tämä tavattoman kaunis ikoni. Jumalanäiti valkoisessa viitassaan, kädet kohotettuina sivuille jakaa rakkauttaan. Ympärillä olevat enkelit kietovat alastomien päälle valkoista vaatetta. Rammat, sokeat, ilotytöt, klovnit, monella tavalla sairaat kohottavat käsiään auttajan puoleen. Tähän ikoniin on helppo samaistua. Olen maalannut tästä ikonista kolme eri versiota, Jokaiseen on kirjoitettu taivaalliseen banderolliin eri tekstit, jotka tilaaja on kokenut läheiseksi itselleen. Siellä lukee: Sairaiden parantaja, Alastomien vaatettaja, Nälkäisten ruokkija, Haavojen sitoja, Ihmeellinen lohduttaja, Ilon tuoja…Pääsiäisiloa emme näe, mutta aistittavissa on se Pyhän Hengen liike, joka antaa pysyvän pääsiäisnaurun.
Riitta: Totisesti, kyllä nauru hoitaa, parhaimmillaan hyvä huumori on hyvää tekevää kielen ja mielen balsamia.
Punaisista käsineistäsi haudalla tuli mieleeni muisto kuolemansairaasta äidistäni, joka lopun jo lähestyessä hankki itselleen tulipunaisen ulkotakin. Kaikki ihmettelivät, koska punainen ei ollut koskaan aikaisemmin kuulunut äidin värimaailmaan. Jälkeenpäin olen miettinyt, että mahtoikohan kyse olla valmistautumisesta siihen suureen ja peruuttamattomaan muutokseen, joka jättää jälkeensä vain muistot.
Niin paradoksaaliselta kuin tuntuukin, ilon on helppo käydä käsikynkkää surun ja murheen kanssa.
Kuolemankin kanssa ilo voi veljeillä, vaikkakin viipeellä. Liisa Suurlan v. 1987 ilmestyneen surukirjan nimi oli Suru, ankara ilo. Takakansiteksti kuuluu näin:
Se mitä rakastamme ja pidämme itsestään selvänä voi äkkiä kadota. Mutta tuskan ja menetyksen jälkeen yhteiset ilot ja surut kasvavat voimaksi, joka kuljettaa eteenpäin. Jälkikäteen kaikki yhdessä koettu selkenee kuin valokuva, joka kehitettäessä hitaasti ilmestyy paperille. Liisa Suurla osoittaa, ettei kehite olekaan suru vaan ilo. Kirja on tarina rakkaudesta, joka elää kuolemankin jälkeen.
Hannu, niin se menee. Olen tästäkin kirjoittanut kirjan. Monet papit ovat sitä tunnustaneet käyttäneensä, kun on pitänyt jotain löytää siunauspuheeseen. Toivon, että se ”jotain” olisi löytynyt ja kasvanut heissä. Sinapinsiemenestä voi kasvaa suuren suuri puu. Lapseni osasi muuttaa surunkin iloksi ja minä nyt äitinä olen monen ihmisen ja lapseni avulla sen löytänyt. Tähän juuri tarvitaan toista ihmistä.
Ruttopuiston rovasti.
Kyllä minun kommentti nauroi pääsiäiselle, mutta se nauroi pääsiäiselle kristinuskossa, koska siinä oli tytär persefone, joka nousi ylös aina keväällä.
Tarina on peräisin ennen kristinuskoa olevasta ajasta.
Pääsiäisnauru on siis sallittua, kunhan se ei kohdistu kristinuskoon. Silloin se menee pilkan puolelle . Asia selvä.
Minulla oli eräässä palvelemassani seurakunnassa virkasisar, joka usein hymyili toimittaessaan liturgiaa. Kerran hän perusteli tätä sillä, että evankeliumi on niin ihana asia, että se tekee iloiseksi. Tässä oli opiksi otettavaa, me miehet kun olemme oppineet, että julkisissa tilaisuuksissa pitää naama olla tiukasti peruslukemilla, ”kuin petolinnun perse”, kuten eräs sotilasesimieheni luonnehti aikoinaan.
Yrjö: Jep, virkasisarellasi oli oikea asenne. Hymyllä viedään viestiä paljon tehokkaammin eteenpäin kuin mainitsemallasi petolinnun persiillä. Armeijassahan opetetaan, että Hymy kuolee, hymy kuoli. Kerran kun minua rupesivat tällaiset ukaasit hymyilyttämään, niin kersanttipa siitä vallan suutahti. Ajattelin kuitenkin porukan vanhempina jatkaa hymyilyäni osoittaakseni, että vähän ovat hassullisia tämmöiset leikit, mutta silloinpa nuori kessu keksi ruveta taaksepoistuttamaan minun takiani koko porukkaa. Kollektiivirangaistus ”vinoilemisesta”? No, eihän siinä lopulta muu auttanut kuin pistää naama peruslukemille. Ja hymyillä vain sisäänpäin. Ei se sakinhivutuskaan ihan kivalta olisi tuntunut…
https://www.youtube.com/watch?v=0j5sMNad0b0&t=0s
YLÖSNOUSEMUS
Ole siis valmis kuulemaan pyhää Paavalia, kun hän kuvaa tämän elämän luonnetta ja laatua. Huomaatko, ettei hän puhu itse ihmisestä, vaan siitä vaatteesta, jota me kannamme yllämme elämämme aikana. Siispä koittaa kerran aika, jolloin saamme riisua ajalliset vaatteemme ja pukea yllemme toisen puvun. Älkää siis kunnioittako kuolemaa ja hautaa enempää kuin vanhaa rikkinäistä nuttua, joka joutaa poisvedettäväksi ja tiehensä heitettäväksi. Ylösnousemuksessa meidän päällemme puetaan näet kaunis uusi takki, joka on nimeltään immortalis, kuolemattomuus. Se ei voi lainkaan kulua tai vanheta, koska Kristus on sen itse voitollaan meille kutonut ja valmistanut.
Martti Luther, En minä kuole-vaan elän, s. 329-330, Aurinko Kustannus ja Arkki-kirja, 2016. WA 36, 678-679. A. H.