Tänään sunnuntaina julkaistun Lännen Median haastattelun mukaan eläkkeelle jäävä Helsingin piispa Irja Askola kannattaa ratkaisua, joka mahdollistaisi kirkon papeille sateenkaariparien vihkimisen. Piispa Irja Askolan mukaan evankelis-luterilaisen kirkon piispainkokous voisi antaa papistolle asiasta uuden kaitsentaohjeen, joka mahdollistaisi papeille omantunnonvapauden asiassa.
Askolan mukaan piispainkokouksen ohjeistus voitaisiin tarpeen vaatiessa saada kirkolliskokouksen opillisia linjauksia nopeammin voimaan. Ohje perustuisi emeritaprofessori Eila Helanderin syyskuussa piispainkokoukselle esittelemään kompromissiesitykseen. Professori Helanderin esityksen mukaan kirkon ei tarvitsisi muuttaa avioliittokäsitystään, vaikka kirkko mahdollistaisi papistolle oikeuden vihkiä – tai olla vihkimättä – samaa sukupuolta olevia pareja. Lännen Median haastattelussa Askola tarkentaa että uuden ohjeen tulisi olla kirkon yhteinen. Tällä hetkellä piispoilla on asiasta keskenään hyvin erilaisia näkemyksiä.
Arvelisin että Askolan ajatus pitää sisällään ajatuksen kirkon opillisen ykseyden säilyttämisestä. Tämä edellyttäisi, että yhteinen ratkaisu voidaan perustella myös teologisesti. Professori Helanderin esitys perustuu ajatukseen, että kahdelle eri avioliittokäsityksille löytyy molemmille teologiset perusteet. Näitä perusteluja hän ei kuitenkaan selvityksessään tarkemmin avaa. Avoimeksi siis jää, millaisia nämä perustelut olisivat ja mikä olisi niiden vaikutus kirkolliseen ykseyteen.
On myös ihmisiä jotka haluaisivat kirkon pappien vihkivän samaa sukupuolta olevia pareja opillisista perusteista riippumatta. Vastineessaan Oulun hiippakunnan tuomiokapitulille pastori Árpád Kovács pitää omana lähtökohtanaan että maallinen lainsäädäntö syrjäyttää kirkollisen viitekehyksen. Samoin pastori Kai Sadinmaa lähtee siitä että maallinen lain säädäntö sivuttaa kirkolliset säädökset. Oikaisuvaatimuksessaan Sadinmaa lanseeraa ajatuksen, että avioliittolain muutos automaattisesti muutti kirkon säädösten soveltamisen ja että kirkon pitäisi erikseen päättää palauttaa ne ennalleen. Vaikuttaisi siltä, että sen enempää Kovács kuin Sadinmaakaan eivät pidä kirkollista avioliittoon vihkimistä kirkon uskoon liittyvänä uskonnon harjoittamisena, eivätkä katso olevansa avioliittoon vihkimisen suhteen piispansa kaitsennan alaisia. Arvelisin ettei piispa Askolan tai professori Helanderin tarkoituksena kuitenkaan ole ollut tukea tämän kaltaista kirkkokäsitystä.
Vallitsevan käsityksen mukaan kirkko on luonteeltaan uskonnollinen yhdyskunta ja kirkolliset toimitukset ovat kirkossa perustuslain takaaman uskonnonvapauden mukaista uskonnon harjoittamista. Opillisissa asioissa kirkko on täysin autonominen suhteessa valtiovaltaan.
Olisi siis voitava osoittaa, että kaksi erilaista avioliittokäsitystä mahtuisi yksimielisyden evankeliumin opista piiriin. Tämäkään ei ole kovin helppoa. Nykyisellään monet perustelevat toivettaan kirkon avioliittokäsityksen ”laajentamisesta” kirkko on tunnustukseen verrattuna kovin toisenlaisella evankeliumilla.
Kirkon ihmiskäsitys korostaa ihmisten tasa-arvoisuutta, mutta on luomisen teologian osalta selkeästi heteronormaali. Jumala ei ole luonut ihmistä sukupuolineutraaliksi. Poikkeama heteronormaalista ei kuitenkaan ole sen kummempi asia kuin mikään muukaan poikkeama luojan alkuperäisestä tarkoituksesta. Kaikki peittyy armon alle. Evankeliumiin ei kuulu ihmisen ylpeys siitä millainen hän on. Ylpeys luetaan synnin alkusyyksi. Evankeliumiin ei niinkään kuulu ihmisten oikeudet suhteessa toisiin ihmisiin, luontoon ja Jumalaan. Nämä oikeudet ja velvollisuudet liittyvät lakiin, eivät siis evankeliumiin. Toki laki on asia, jota ihmisen tulisi noudattaa, mutta lakia noudattamalla ei pidä turhentaa ristiä.
Ristin juurelta löytyy myös ratkaisu seksuaalivähemmistöjen kohtaamiseen. Ketkä ovat sokeita ristille, ovat sokeita myös tälle ratkaisulle. Evankeliumi ilman ristiä on hullutusta. Muuta tietä ei ole, eikä muualta löydy myöskään vastausta kysymykseen samaa sukupuolta olevien väliseen avioliittoon. Ristin juurella ratkaisu on ilmeinen. Kaikkien ihmisten puolesta rukoillaan, riippumatta siitä onko hänellä puoliso ja mitä sukupuolta tämä puoliso on.
Vesa Hirvonen. Jos ekumeeniset kirkolliskokoukset voivat erehtyä, niin voi tapahtua myös ev.lut. kirkkomme ”parlamentille”, piispainkokouksille ja yksittäisille piispoille sekä papeille ja luottamushenkilöille. On mielestäni kokonaan eri luokan kysymys pohtia eronneiden vihkimistä uuteen avioliittoon (minkä tunnustuskirjat siis sallivat poikkeustapauksissa) kuin yrittää selittää Raamatusta, kirkon traditiosta ja luterilaisesta tunnustuksesta täysin poikkeavaa samaa sukupuolta olevien avioliittoa kristillisen uskon mukaiseksi. Ilman sarvia ja hampaita: heteronormatiivisuus kuuluu luovuttamattomana osana avioliiton olemukseen.
Jukka Kivimäki
Minusta kannattaisi nyt hetkeksi pysähtyä miettimään, mitä se tarkoittaa, että avioliitto luterilaisen teologian mukaan on valtion asia ja annettu maallisen regimentin hallintaan. Sillä on isoja seurauksia. Maallisen regimentin asioitahan ovat esim. valtiomuoto, puolue-elämä, koululaitos ja monet muut sellaiset. Luterilaisuuden mukaan näihin kaikkiin etsitään valoa järjelle ilmeisen ns. luonnollisen moraalilain avulla, jonka sisältö on kultainen sääntö. Lutherin mukaan Pyhä Henki sanelee sitä kaikkien ihmisten järjelle, ei vain kristittyjen. Luonnollinen laki ja sen mukainen harkinta ovat siis kaikkien ihmisten asioita, eivät vain kristittyjen. Ei luterilaisuudessa esim. puolue-elämää pyritä järjestämään suoraan Raamatun tai evankeliumin mukaiseksi (yksi puolue ehkä pyrkii). Raamatussa olevat maallisen elämän ohjeet voivat kyllä voivat tuoda valoa arkipäivänkin tilanteisiin, mutta ne ovat periaatteessa tätä samaa luonnollista lakia (jonka sisältö on kultainen sääntö) sovellettuna sen ajan tapahtumiin. Luterilaisuuden mukaan Mooses ja Kristus eivät siis tuoneet uutta lakia, vaan heidän eettiset ohjeensa olivat luonnollisen lain sovellutusta. Ramatussa ei ole erityistä ilmoitusta maallisen elämän asioista, mutta uskosta kyllä on, Kristus on se varsinainen erityinen ilmoitus siellä.
Vesa Hirvonen
Maallinen regimentti on hyväksynyt maistraatissa tapahtuvan vihkimisen eiköö siinä ole kylliksi?
Ajatus että avioliitto on asetettu maallisen regimentin hallintaan perustuu olosuhteisiin, jossa myös maallinen regimentti edustaa kristillistä etiikkaa. Olosuhteisiin joissa elää illuusio ”kristillisestä maasta”. Pakanayhteiskunnan keskuudessa elävän seurakunnan näkökulmasta katsoen tilanne on kokonaan toinen.
Montako kertaa esimerkiksi Paavali kehottaa kirjeissään parisuhdeasioissa kuten pakanatkin toimivat.?Ei kertaakaan. Eikä sellaista yleisohjetta ole Raamatussa mistään muustakaan asiasta, että tehkää aina niin kuin pakanatkin tekevät. Maallisia säädöksiä tuleen noudattaa, mutta ennemmin tulee totella Jumalaa.
Ei kristitty voi jatkuvasti seurata jälkikristillisen ajan yhteiskunnallisia virtauksia pysähtymättä välillä miettimään, mitä Raamattu kustakin asiasta opettaa. Tätä yhteistä pohtimista varten meillä on mm. kirkolliskokouksen perustevaliokunta. Annetaan valiokunnan tehdä rauhassa työtään ja pitäydytään toistaiseksi niissä samoissa käytänteissä, jotka ovat vakiintuneet jo ennen maaliskuuta 2017.
”Ajatus että avioliitto on asetettu maallisen regimentin hallintaan perustuu olosuhteisiin, jossa myös maallinen regimentti edustaa kristillistä etiikkaa. Olosuhteisiin joissa elää illuusio “kristillisestä maasta”. Pakanayhteiskunnan keskuudessa elävän seurakunnan näkökulmasta katsoen tilanne on kokonaan toinen.”
Jopas on tekstiä. Kuulostaa aika lailla kaipuulta teokratiaan, jossa maallinenkin hallinto (jos sellaista enää olisi) ymmärtäisi, että kristittyjen oppi on se korkein totuus.
”Kristillisestä etiikasta” on moneksi. Historia ja nykyaika osoittavat, että tuolla myyttisellä elämänohjeella voi perustella sekä hyviä tekoja että mitä hirveimpiä vääryyksiä. Väitän, että ihan tavallinen etiikka toimii ainakin suomalaisessa yhteiskunnassa paremmin. Siihen kun ei ole sisäänrakennettuna esim. määräyksiä syrjiä joitakin ihmisryhmiä.
Toivon, että kirkko pian löytää kaikille jäsenilleen sopivan tavan suhtautua tasa-arvoiseen avioliittoon. Enemmistö jäsenistä tietääkseni kannattaa sitä. Ehkäpä jossain vaiheessa myös enemmistö päättäjistä?
Vesa Hirvonen. Tarkennan vielä hieman viimeisimpään, Jukka Kivimäelle antamaasi, kommenttiin liittyen. Kyllä esimerkiksi Yksimielisyyden Ohje lähtee siitä, että luonnollisessa eli syntiinlangenneessa tilassa olevan ihmisen ymmärrys kymmenestä käskystä ja luonnollisesta moraalilaista on vahvasti hämärtynyt ja tarvitsee tuekseen nimenomaan Jumalan Sanan ilmoitusta. Ymmärrän niin, että kristillinen etiikka ei nojaa vain kultaiseen sääntöön vaan rakkauden kaksoiskäskyyn. Rakkautta lähimmäiseen ja rakkautta Jumalaan ei siis pidä erottaa toisistaan, tehdä toistensa kanssa ristiriitaisiksi eikä varsinkaan irrottaa Jumalan selvästä ilmoituksesta Raamatun sanassa. Luonnollinen laki kun ei voi olla ristiriidassa sen antaneen ja Raamatussa meille itsensä ilmoittaneen Jumalan tahdon kanssa. Kristillinen kirkkohan tunnustaa, että luonnollisen lain olemassaolo on seurausta siitä, että Jumala on, ja että Hän on myös Luoja, joka sitä paitsi puhuu meille ymmärrettävissä olevalla tavalla (=Raamattu). Meidät on kristittyinä kutsuttu tunnustamaan tätä uskoa silloinkin, kun ympäröivä yhteiskunta ajattelee täysin eri tavalla. Sitä kutsutaan uskon kuuliaisuudeksi. Suurinta rakkautta ei aina ole meneminen enemmistön tai konsensusajattelun ehdoilla vaan pitäytyminen Jumalan ilmoitukseen. Tämä ei tietenkään tarkoita eikä salli kenenkään ihmisen halveksimista, painamista alas tai hylkäämistä.
Lähimmäisen asemaan asettuminen on maailman vaikein asia. Mieluummin mennään vaikka Raamatun taakse piiloon.
Vesa Hirvonen
”Mieluummin mennään vaikka Raamatun taakse piiloon.”
Tämä on erikoinen väite. Nykymaailmassa ja nykykirkossa käännetään asiat päälaelleen. Jos/kun joku perustelee kantaansa Raamatun sanalla, niin se tulkitaan ”Raamatun taakse piiloon menemiseksi”. Muutama vuosikymmen sitten Raamatun sanalla perustelua kunnioitettiin ja oltiin nöyriä Jumalan edessä.
Vastaavasti voidaan sanoa, että spn-parien kirkollista vihkimistä vaativat papit ja muut menevät tasa-arvoon vetoamisen taakse piiloon. Yritetään perustella asioita tasa-arvolla jne. kun perusteluja ei löydetä Jumalan sanasta.
Marko Sjöblom esität että Jumala ilmoittaa tahtonsa meille ymmärrettävissä olevalla tavalla Raamatussa.
Minä ainakin luen juuri Raamatusta ettäJumala salaa evankeliumin ”viisailta ja ymmärtäväisiltä” , siis näin Sanoo Jeesus.
Mitä tarkoitat että ennemmin tulee kuulla Jumalaa, mikä on niiden laita jotka eivät tee sitä ja ovat esim pappeja?
Ari Pasanen. Ensinnäkin kohdat, joihin viittaat, puhuvat Kristuksen jumaluudesta (joka oli kätketty Hänen ollessaan täällä maan päällä) ja siitä, että Hän on se oikea Messias. Eivät Raamatun tulkinnasta ylipäänsä. Toiseksi. Ev..lut.kirkkokin on kutsuttu tunnustamaan käsitystä, jonka mukaan avioliitto on miehen ja naisen välinen. Nyt ollaan kaoottisessa tilanteessa, kun osa kirkon papistosta ajaa jopa samaa sukupuolta olevien parien vihkimistä.Tämä puolestaan perustuu aivan uudenlaiseen Raamatun tulkintaan. Minulla ei ole valmista vastausta esittämäsi kysymykseen. Selkeintä olisi EHKÄ edetä Leif Nummelan esittämillä linjoilla ja miettiä tulevaisuutta. Vesa Hirvonen. En todellakaan halua paeta vaikeita sielunhoidollisia kysymyksiä ja ihmisten kohtaamista Raamatun taakse. Sen sijaan kysyn vakavissani, millä tavoin Raamattua, kirkon traditiota (ja myös mainitsemaani Yksimielisyyden Ohjeen linjausta) tulisi soveltaa nykyaikana. Samalla on kuitenkin kysymys myös Kirkon opista ja ymmärryksestä. Viittaan Timo Junkkaalan taannoiseen blogiin Seurakuntalaisessa. On merkillistä, että mm. Vapaakirkko ja Helluntaiherätys näyttävät nyt avioliittokysymyksessä tunnustavan uskonkäsitystään mutta ev.lut.kirkko ei siihen näytä kykenevän.
Jukka Kivimäelle (22.10. klo 22.10) Joskus on tosiaan kysytty, voiko regimenttioppia soveltaa nykyiseen yhteiskuntaan. Ilman muuta voi, koska ihmisillä on yhä järki, jolle Jumala sanelee luonnollista lakia. Regimenttiopin raamatullinen perusta on Jukan mainitsemassa Paavalissa, joka nimenomaan käskee tottelemaan esivaltaa, joka silloin oli pakanallinen imperiumi.
Vesa Hirvonen
Tässä suhteessa olet kyllä oikeassa, mutta vain sillä rajauksella, että säilytetään kirkollinen itsekritiikki.
Kirkko toi mii siis omista lähtökohdistaan ja ratkaisee itse pysyykö entisessään, vai seuraako uutuutta mukana. Tämä asia on tosiaankin vireillä kirkolliskokouksessa, joten säilytetään status quo kunnes kirkolliskokous on ratkaisut aloitteen kohtaloon.
Nykyinen piispojen hyväksymä käytäntö on nähdäkseni hyvinkin joustava. Tiedossani ei ole ainuttakaan tapausta, että joku olisi kannellut tuomiokapituliin siitä, että vaikkapa sateenkaarimessussa olisi esirukoiltu jonkun pariskunnan puolesta väärin sanoin. Kirkollisissa toimituksissa kulkee kuitenkin raja. Niihin liittyviä muutoksia tehdään vain kirkolliskokouksen kautta.
Mikäli avioliitto olisi puhtaasti maallinen asia, siten ettei sen solmimiseen liittyisi mitään uskonnollista, niin miksi ihmeessä kirkkoon papit sitten vihkisivät yhtikäs ketään.
Ei kirkko ole olemassa maallisia asioita varten vaan hengellisiä asioita. Kirkon tehtävä on julistaa ylös noussutta Kristusta.
Kirkon tulee toki palvella jäseniään, eikä vain jäseniään, vaan maailman kaikkia ihmisiä, mutta kirkon tehtävä ei ole järjestää ihmisille sirkushuveja.
Jos kirkon pappi katsoo hoitavansa yhteiskunnan puolesta maallista virkatehtävää, niin miksi hän sitten on kirkon pappi, sananpalvelija ja sakramenttien hoitaja.
”Regimenttiopin raamatullinen perusta on Jukan mainitsemassa Paavalissa, joka nimenomaan käskee tottelemaan esivaltaa, joka silloin oli pakanallinen imperiumi.”
Tarkoitus näyttää pyhittävän keinot. Esivallan totteleminen vedetään esiin silloin kun sen katsotaan palvelevan omaa agendaa. Kuinka usein olemme saaneet näilläkin sivuilla lukea, että esivaltaa ei tarvitse totella esim. maan puolustusasioissa. Vaikka Raamatussa sanotaan että ”turhaan ei esivalta miekkaa kanna”.
Piispat ovat pappien ”esivalta” toimiessaan heidän kaitsijoinaan. Eikö tätä piispojen ”esivaltaa” tarvitse totella? Mihin unohtuu Raamatun sanoma johtajien kunnioittamisesta? Maallisia johtajiako pitää kunnioittaa enemmän kuin omia hengellisiä johtajia? Pappien tulisi kunnioittaa ennenkaikkea hengellisiä johtajiaan, koska heidän antamansa ohjeet esim. avioliittoon vihkimistä koskien eivät ole vastoin/ristiriidassa maallisen lain säätämyksiä ja ohjeita. Laki sallii kirkon itse päättävän avioliittoon vihkimisestä. Kirkossa mikään ei ole tältä osin muuttunut. Se, mikä on muuttunut, on osan papistoa suhtautuminen kirkollisen esivallan kunnioittamiseen.
Jukka Kivimäki kysyy: ”Mikäli avioliitto olisi puhtaasti maallinen asia, siten ettei sen solmimiseen liittyisi mitään uskonnollista, niin miksi ihmeessä kirkkoon papit sitten vihkisivät yhtikäs ketään.”
On hyvä, että näitä asioita setvitään niin kauan, että löydetään vastauksia. Minun ymmärtääkseni vastaus löytyy siitä Vähän katekismuksen liitteestä, jota Jukka on asiankuuluvasti useita kertoja lainannut:
”Maassa maan tavalla, sanoo sananlasku. Koska häät ja avioliitto kuuluvat yhteiskunnallisen järjestyksen piiriin, ei siis ole meidän pappien ja kirkon työntekijöiden asia antaa niistä säädöksiä ja määräyksiä. — Mutta jos meitä pyydetään siunaamaan morsiuspari, rukoilemaan sen puolesta tai vaikka vihkimäänkin se – kirkon edessä tai kirkossa – on velvollisuutemme tehdä, mitä pyydetään.”
Tämän velvollisuuden toteuttamiseen kirkkoa edelleen tarvitaan. Olen ollut siviilivihkimisessä. Tuomarin puhe oli hyvä, mutta kyllä minua kauhisti, miten vähällä pari lähetettiin yhteiseen elämään. Onneksi avioliiton ”kaunistaminen siunauksin ja rukouksin” (Luther samassa tekstissä) seurasi, kun liitto siunattiin.
Vesa Hirvonen
”Tuomarin puhe oli hyvä, mutta kyllä minua kauhisti, miten vähällä pari lähetettiin yhteiseen elämään.”
Voihan pappi antaa niitä yhteiseen elämään opastavia ohjeita (esim. rukoushetkessä) vaikka hän ei vihkisikään paria. Ainakin jos pari on kiinnostunut kristinuskon mukaisista ohjeista aviopareille. Vai eikö voi?
Jos avioliittoon vihkimisen kavasta irrotetaan sen virallinen osa, jäljelle jäänee ’rukoushetki’. Jos siitä irrotetaan ’rukoushetki’, mitä jää jäljelle? Ovatko kaavan osat ’kysymykset vihittäville’ ja ’aviopuolisoiksi julistaminen’ ratkaisevasti siviilivihkimisestä eroavat?
Vastaus Martti Pentille.
Minusta ratkaisevaa ero on siinä, julistaako käräjätuomari henkilöt lain edessä aviopuolisoiksi ottamatta kantaa uskon asioihin, vai julistaako uskontokunnan edustaja henkilöt ensisijassa Jumalan edessä puolisoiksi ja samalla saamansa valtuuden mukaisesti myös lain edessä.
Oletko siis sitä mieltä, että kaikki tuomarin vihkimät liitot eivät ole päteviä Jumalan edessä?
Riippuu siitä, mitä termillä pätevyys tarkoitetaan.
Se mikä on maallisen lain mukaisesti pätevä on myös Jumalan edessä maallisen lain mukaisesti pätevä, mutta jos maallinen laki ei ole Jumalan tahdon mukainen, ei maallisen lain edessä pätevyys tee asiasta Jumalan tahdon mukaista.
Marko Sjöblom :
”Sen sijaan kysyn vakavissani, millä tavoin Raamattua, kirkon traditiota (ja myös mainitsemaani Yksimielisyyden Ohjeen linjausta) tulisi soveltaa nykyaikana.” Tämä on erittäin hyvä kysymys. Kysymys koskee aviolittoasiaa ja muutakin ihmisten kohtaamista.
Minun nähdäkseni Raamatussa kutsutaan asettumaan lähimmäisen asemaan. Varsinkin Jeesus kutsuu. Koko Jeesuksen toiminta ja lähimmäisyydestä saarnaminen oli sitä. Ja Hän sanoo Vuorisaarnassa: ”Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille. Tässä ovat laki ja profeetat.” (Matt. 7:12) Tästä näkökulmasta minusta tuntuu kauhealta, miten nimenomaan Raamattua käytetään korvien tukkeeksi. Ettei tarvitsisi kuulla, mitä lähimmäisellä on sanottavaa. Mikä hänen tilanteensa on. Ei alkuunkaan pysähdytä miettimään, mitä itse toivoisi lähimmäisen tilanteessa, vaan kiirehditään etsimään Raamatusta lakeja ja ohjeita. Näin Jumalan hyvä laki kahlitaan kivitauluiksi, se ei ole enää hyvä, elävä laki, joka edistäisi hyvää. Sapatin noudattamisesta tulee tärkeämpää kuin lähimmäisen elämästä. Jumalasta tulee käskijä, joka on kiinnostuneempi lakitauluista kuin luomastaan ihmisestä.
Ja luterilaisuus puhuu lähimmäisen tilanteesta voimakkaasti. Kaikkien suomalaisten Luther-tutkijoiden ja monien muidenkin oppi-isä Tuomo Mannermaa jäähyväisluennossaan Lutheria ja sanoi:
”Asetu lähimmäisesi sijaan, identifioidu hänen kanssaan, jotta voisit järkesi ja affektisi avulla saada selville, mitä hän tarvitsee sinulta! Tämä rakkauden sääntö muodostaa luonnollisen moraalilain olemuksen, lain, jonka Jumala on ”istuttanut” jokaisen ihmisen sydämeen. Se on normatiivinen perusta sekä maallis-yhteiskunnalliselle yhteisölle että kristilliselle yhteisölle kirkossa.”
Tuomo Mannermaa: Kristuksen kuvan kaltaisuuteen muuttuminen, teoksessa Pekka Kärkkäinen (toim.): Johdatus Lutherin teologiaan (Kirjapaja 2001), s. 330.
Vesa Hirvonen
Vesa Hirvonen. Totta kai lähimmäisen asemaan pitää aina pyrkiä asettumaan. Mutta samalla on papin ja sielunhoitajan tehtävä ero syntisen ja synnin hyväksymisen välillä. Yhtäältä me kaikki olemme siis syntisiä ja armahduksen tarpeessa. Toisaalta meillä ei myöskään ole lupa tehdä syntiä luvalliseksi. Emme saa irrottaa oppia emmekä sen soveltamista käytäntöön Raamatun sanasta. Luther tekee muuten Schmalkakdenin artikloissa selväksi (esimerkkeinä aviorikos ja murha) että julkisessa synnissä elävät ovat vailla Pyhää Henkeä. Kysymys ei ole vain sinänsä tärkeästä tähän elämään liittyvistä kysymyksistä vaan meidän ihan jokaisen ikuisesta osasta.
”Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille. Tässä ovat laki ja profeetat.”
Tätä kohtaa ei mielestäni voi sovittaa ihan mihin/miten vain. Jos minä olisin kiinnostunut esim. sadomasokismista ja toivoisin että minua kohdeltaisiin sen mukaisesti, niin olisiko kuitenkaan oikein, että tekisin kiinostukseni mukaisia asioita toisille ihmisille?
Tuo riippuu siitä, tekisitkö niitä toiselle sadomasokistille.
Piispa Häkkinen on ottanut kantaa professori Helanderin ehdotukseen ja päätyy pohtimaan miten kaksi vastakkaista toimintamallia voisi olla perusteltua näinkin perustavaa laatua olevassa kysymyksessä. https://yle.fi/uutiset/3-9876678
Häkkinen toteaa Helanderin selvityksen perustuvan hyvin pitkälti pappien omantunnonvapauteen. Häkkisen mukaan ongelmallista on se, että se nousee yhteisön päätösten yläpuolelle. Mihin kaikkialle muualle omantunnonvapaus voi yhteiskunnassa ylettyä, jos tähän mennään.
Tässä vaiheessa on siis vakavasti pohdittava, lähteekö kirkon jumalanpalveluselämä ja kirkolliset toimitukset yhteisöistä käsin, vaiko yksittäisistä papeista. Sikäli kun lähtökohtana on yhteisöt, tulisi pohtia minkälainen moninaisuus on mahdollista rikkomatta kokonaiskirkollista ykseyttä. Tällöin lähtökohta on täysin toisenlainen kuin yksittäisten pappien sooloilussa.
Piispa Häkkisen ajatukset ovat loogisia ja selkeitä.
Mielestäni Helanderin ehdotus on skitsofreeninen- Opettettaisiin yhtä, mutta toimittaisiin toisin. Mielestäni kirkon opin ja käytännön tulee kulkea tasatahtia samaa linjaa.
Vielä vaarallisemmalta kuulostaa ajatus, että jossakin yhteisössä olisi sallittua, että joidenkin yhteisön jäsenten omattunnot. jotka puhuvat vastoin yhteisön yhteisesti sovittuja käytäntöjä, alkaisivat määritellä sen, miten yhteisössä saa toimituksia tehdä.
Minun ymmärrykseeni ei kerta kaikkiaan mahdu, miksi jotkut papit eivät jaksa odottaa asioiden kirkkolain mukaista käsittelyä vaan ottavat omiin käsiinsä oikeuden toimia omien sääntöjensä mukaan.
Voi olla, että piispa Häkkinen vielä saa sen kaikille yhteisen toimintamallin. Oikeus saattaa todeta, että kaikkien pappien on vihittävä kaikki parit. – Yksittäisten pappien omattunnot ovat tässä sivuseikka. Olennaista on, että kaikki parit saavat vihkimisen, esirukouksen ja siunauksen.
Vesa Hirvonen
Vesa Hirvonen: ” Oikeus saattaa todeta, että kaikkien pappien on vihittävä kaikki parit. ”
Nykyisen lainsäädännön voimassa ollessa tuollainen päätös olisi teoreettisesti mahdoton.
Mikäli yksittäinen kihlapari nostaisi kanteen käräjäoikeudessa, tulisi oikeuden todeta, ettei sillä ole toimivaltaa tutkia aisaa. Lain säädäntö rajaa uskonnonharjoittamisenyhdenvertaisuuslain soveltamisen ulkopuolelle. Uskonnonharjoittaminen on perustuslain tarkoittama perusteltu syy erilaiseen kohteluun. Kansalaisten yhdenvertaisuus toteutuu mahdollisuutena tulla vihityksi maistraatissa.
Harkintavalta yksittäisen papin virkavelvollisuuksista ja kuuluu tuomiokapitulille, hallinto-oikeus ei tuomiokapitulin harkintavaltansa puitteissa ratkaisemaa asiaa ottaa omaan harkintaansa.
Kirkollisvalituksen voi tehdä vain sillä perusteella, että tuomiokapituli on joko ylittänyt toimivaltansa taikka päätös on tehty virheellisessä järjestyksessä. Hallinto-oikeus ei siten voi esimerkiksi päättää että yksittäisellä papilla olisi ollut velvollisuus soveltaa avioliitoon vihkimisasiassa yhdenvertaisuuslakia siitäkin huolimatta, ettei lakia sovelleta uskonnonharjoittamiseen.
Mikäli kirkollisen vihkimisen status uskonnonharjoittamisena oikeuden päätöksellä kiistetään, koskisi päätös välttämättömästi samalla kertaa kaikkia uskonnollisia yhdyskuntia joiden edustajilla on vihkioikeus. Tällöin niiden omilla kirkkojärjestyksillä ei olisi asiassa enää merkitystä. Perustuslaki ei mahdollista oikeusistuimelle eri uskontokuntien uskonnonharjoittamisen arvottamista samassa asiassa eri tavalla.
Kommentoin piispainkokousta koskevaa uutista toteamalla, että piispat menettivät tilaisuuden yrittää purkaa avioliittokysymyksestä syntynyttä jumia lähettämällä Eila Helanderin selvityksen vain kirkolliiskokouksen valiokunrtien aineistoksilta samansukupuolisen parin vihkimistä koskevalta osin. En sitä kylläkään ihmettele, kieläytyyhän Seppo Häkkinen edes rukoilemasta samaa sukupuolta olevan avioparin kanssa, ts. toimesta, josta itse on ollut piispainkokouksessa päättämässä.
Jotkut piispat ilmeisestikin haluavat kirkon istuvan lähivuodet syytettyjen penkillä hallinto-oikeuksissa.
Jorma Hentilä
Ei se ole kuin kertarysäys kun tämän vuotiset vihkitapaukset käsitellään tuomiokapituleissa ja osa hallinto-oikeuksissa. Pölyn laskeuduttua sitten katsotaan missä asennossa palikat ovat. Muuta tietä ei ole koska kirkossa ei vallitse yksimielisyyttä asiassa. Ehkä lopputulemana pari pappia erotetaan pappisvirastaan. Ei siksi, että ovat vihkineet samaa sukupuolta olevia pareja, vaan siksi että ovat totaalisesti irrottautuneet piispojensa kaitsennasta, siis saman tyylisesti luin lähetyshiippakuntalaiset papit. Loput sitten mukautuvat johonkin kompromissiin.
Perustuslaki turvaa sen, ettei kirkon pappeja voida rinnastaa maallisiksi viranomaisiksi. Ne jotka eivät halua muutosta, eivät tarvitse mitään uutta päätöstä. Ei ole vaaraa että hallinto- tai käräjäoikeus pakottaisi ketään vihkimään yhtäkään paria.
Hallinto-oikeus ei käsittele vihkimisiä, vaan ottaa kantaa pappien saamiin rangaistuksiin. Risto Voipio kirjoitti tästä asiasta varsin perusteellisen tekstin johonkin keskusteluketjuun, en muita mihin.
Olen lukenut Risto Voipion hyvän kirjoituksen ja olen asiasta monin paikoin myös samaa mieltä.
Hallinto-oikeus voi tutkia vain sanktion laillisuuden, ei sitä olisiko jokin toinen ratkaisu ollut tarkoituksenmukaisempi.
Sadinmaan ja Kovácsin tapaukset ovat aika selkeitä, sikäli kun piispojen kaitsentaa ylipäätään pidetään laillisena. Kyse ei ole ollut nuorallatanssista ristikkäisten tuntemusten kanssa, vaan suorasta ja julkisesta irtautumisesta piispallisesta kaitsennasta. Toisenlaisiakin tilanteita varmaankin on.
loppujen lopuksi tilanne on hyvin sanankaltainen luin lähetyshiippakuntaan siirtyneiden pappienkin kohdalla. Taustalla on ollut halu palvella niitä seurakuntalaisia, jotka ovat jäämässä paitsioon. Satunnaisesti toimintaan osallistuneet selvisivät varoituksella taikka kokonaan ilman seuraamusta. Osa vapautettiin pappisvirastaan meidän kirkossa, jolloin heistä tuli pelkästään lähetyshiippakunnan pappeja. Sama kohtalo on edessä niillä sateenkaaripapeilla, jotka varoituksista huolimatta eivät malta odottaa kirkon yhteisiä päätöksiä.
”Olisiko kirkon ykseys vielä mahdollista säilyttää?” kysyy blogisti
Ehkä, jos tämä Raamatun sana saa tulla lihaksi ”Nöyrtykää siis Jumalan väkevän käden alle”.
Pahoin pelkää, että tapahtuu samaa kuin Jeremian aikana.
Näin on Herra sanonut: ”Astukaa teille ja katsokaa ja kysykää muinaisia polkuja, kysykää, mikä on hyvä tie, ja vaeltakaa sitä, niin te löydätte levon sieluillenne”. Mutta he vastasivat: ”Emme vaella”.
Ja minä olen asettanut teille vartijat: ”Kuunnelkaa pasunan ääntä”. Mutta he vastasivat: ”Emme kuuntele”.