Tänään sunnuntaina julkaistun Lännen Median haastattelun mukaan eläkkeelle jäävä Helsingin piispa Irja Askola kannattaa ratkaisua, joka mahdollistaisi kirkon papeille sateenkaariparien vihkimisen. Piispa Irja Askolan mukaan evankelis-luterilaisen kirkon piispainkokous voisi antaa papistolle asiasta uuden kaitsentaohjeen, joka mahdollistaisi papeille omantunnonvapauden asiassa.
Askolan mukaan piispainkokouksen ohjeistus voitaisiin tarpeen vaatiessa saada kirkolliskokouksen opillisia linjauksia nopeammin voimaan. Ohje perustuisi emeritaprofessori Eila Helanderin syyskuussa piispainkokoukselle esittelemään kompromissiesitykseen. Professori Helanderin esityksen mukaan kirkon ei tarvitsisi muuttaa avioliittokäsitystään, vaikka kirkko mahdollistaisi papistolle oikeuden vihkiä – tai olla vihkimättä – samaa sukupuolta olevia pareja. Lännen Median haastattelussa Askola tarkentaa että uuden ohjeen tulisi olla kirkon yhteinen. Tällä hetkellä piispoilla on asiasta keskenään hyvin erilaisia näkemyksiä.
Arvelisin että Askolan ajatus pitää sisällään ajatuksen kirkon opillisen ykseyden säilyttämisestä. Tämä edellyttäisi, että yhteinen ratkaisu voidaan perustella myös teologisesti. Professori Helanderin esitys perustuu ajatukseen, että kahdelle eri avioliittokäsityksille löytyy molemmille teologiset perusteet. Näitä perusteluja hän ei kuitenkaan selvityksessään tarkemmin avaa. Avoimeksi siis jää, millaisia nämä perustelut olisivat ja mikä olisi niiden vaikutus kirkolliseen ykseyteen.
On myös ihmisiä jotka haluaisivat kirkon pappien vihkivän samaa sukupuolta olevia pareja opillisista perusteista riippumatta. Vastineessaan Oulun hiippakunnan tuomiokapitulille pastori Árpád Kovács pitää omana lähtökohtanaan että maallinen lainsäädäntö syrjäyttää kirkollisen viitekehyksen. Samoin pastori Kai Sadinmaa lähtee siitä että maallinen lain säädäntö sivuttaa kirkolliset säädökset. Oikaisuvaatimuksessaan Sadinmaa lanseeraa ajatuksen, että avioliittolain muutos automaattisesti muutti kirkon säädösten soveltamisen ja että kirkon pitäisi erikseen päättää palauttaa ne ennalleen. Vaikuttaisi siltä, että sen enempää Kovács kuin Sadinmaakaan eivät pidä kirkollista avioliittoon vihkimistä kirkon uskoon liittyvänä uskonnon harjoittamisena, eivätkä katso olevansa avioliittoon vihkimisen suhteen piispansa kaitsennan alaisia. Arvelisin ettei piispa Askolan tai professori Helanderin tarkoituksena kuitenkaan ole ollut tukea tämän kaltaista kirkkokäsitystä.
Vallitsevan käsityksen mukaan kirkko on luonteeltaan uskonnollinen yhdyskunta ja kirkolliset toimitukset ovat kirkossa perustuslain takaaman uskonnonvapauden mukaista uskonnon harjoittamista. Opillisissa asioissa kirkko on täysin autonominen suhteessa valtiovaltaan.
Olisi siis voitava osoittaa, että kaksi erilaista avioliittokäsitystä mahtuisi yksimielisyden evankeliumin opista piiriin. Tämäkään ei ole kovin helppoa. Nykyisellään monet perustelevat toivettaan kirkon avioliittokäsityksen ”laajentamisesta” kirkko on tunnustukseen verrattuna kovin toisenlaisella evankeliumilla.
Kirkon ihmiskäsitys korostaa ihmisten tasa-arvoisuutta, mutta on luomisen teologian osalta selkeästi heteronormaali. Jumala ei ole luonut ihmistä sukupuolineutraaliksi. Poikkeama heteronormaalista ei kuitenkaan ole sen kummempi asia kuin mikään muukaan poikkeama luojan alkuperäisestä tarkoituksesta. Kaikki peittyy armon alle. Evankeliumiin ei kuulu ihmisen ylpeys siitä millainen hän on. Ylpeys luetaan synnin alkusyyksi. Evankeliumiin ei niinkään kuulu ihmisten oikeudet suhteessa toisiin ihmisiin, luontoon ja Jumalaan. Nämä oikeudet ja velvollisuudet liittyvät lakiin, eivät siis evankeliumiin. Toki laki on asia, jota ihmisen tulisi noudattaa, mutta lakia noudattamalla ei pidä turhentaa ristiä.
Ristin juurelta löytyy myös ratkaisu seksuaalivähemmistöjen kohtaamiseen. Ketkä ovat sokeita ristille, ovat sokeita myös tälle ratkaisulle. Evankeliumi ilman ristiä on hullutusta. Muuta tietä ei ole, eikä muualta löydy myöskään vastausta kysymykseen samaa sukupuolta olevien väliseen avioliittoon. Ristin juurella ratkaisu on ilmeinen. Kaikkien ihmisten puolesta rukoillaan, riippumatta siitä onko hänellä puoliso ja mitä sukupuolta tämä puoliso on.
Jukka, kiitos sovintoa, kompromissia kirkon omista lähtökohdista etsivästä pohdinnasta. Kirkon on mietittävä avioliittoa nimenomaan omista teologisista lähtökohdistaan. Nyt nuo lähtökohdat nimenomaan sanovat, että avioliitto on valtion asia, Jumala on antanut sen hallinnan esivallalle, ei kirkolle. Luther opettaa aivan selvästi näin, lähdeviitteitä on esitetty monia. Omassa lainsäädännössäänkään kirkko ei esitä avioliitolle omaa määritelmää eikä pyri omimaan avioliittoa itselleen.
Valtio muutti sukupuolisäännön osalta avioliittomäärittelyä. Piispainkokous piti samaa sukupuolta olevien avioliittojakin avioliittoina, vaikka niiden osapuolina eivät olekaan kirkon perinteisen käsityksen mukaisesti mies ja nainen.
Kirkon on omien teologisten lähtökohtiensa valossa mietittävä, miten se voi valtion pyynnöstä ottamaansa vihkitehtävää siunauksineen jatkossa hoitaa. Voiko se jatkaa kuten ennenkin ja vihkiä ne rippikoulun käyneet jäsenensä, jotka valtio vihittäviksi hyväksyy vai joutuuko se erittäin vakavista syistä katsomaan, että valtio on niin pahasti rikkonut sille regimenttiopin mukaan kuuluvia velvollisuuksiaan että kirkko joutuu irtisanoutumaan palvelutehtävästään joiltain osin tai kokonaan.
Vesa Hirvonen (TK-tunnuksesta huolimatta mielipiteet ovat vain omiani)
Kirkko ei ole ”ottanut vihkitehtävää valtion pyynnöstä”. Perinteen voimasta pysyi Suomessa kirkollinen vihkiminen myös juridisesti pätevänä avioliiton solmimismuotona senkin jälkeen, kun siviilivihkiminen mahdollistui. Monissa uskonnonvapautta kunnioittavissakin sivistysmaissa on asia ratkaistu toisin. Valtio määrittelee lainsäädännöllä avioliiton edellytykset juridiikan osalta, mutta kristitylle avioliitto on muutakin kuin juridiikkaa. Kristillinen avioliitto, johon kirkollisella vihkimisellä vihitään, on raamattuun perustuva kristillinen elämänmuoto.Se pyhittää Jumalan lain mukaisen seksuaaliyhteyden, jossa mies ja nainen yhdessä osallistuvat Jumalan luomistyöhön uuden elämän synnyttämiseksi (vaikka tämä ei toki olekaan avioliiton ainoa tarkoitus). On hyvin perusteltavissa semmoinen käsitys, jonka mukaan edes pysyvään sitoutumiseen perustuvaa homoseksuaalista suhdetta ei voi rinnastaa kristilliseen avioliittoon. Siksi tulisi homoseksuaalisten parien mieluummin vahvistaa liittonsa siviilivihkimisellä, jonka senkin voi toki järjestää juhlavaksi. Valitseehan jo noin puolet heteropareistakin siviilivihkimisen.
Luther kirjoittaa Vähä katekismuksen liitteessä (joka ei varsinaisesti kuulu tunnustuskirjaan):
”Maassa maan tavalla, sanoo sananlasku. Koska häät ja avioliitto kuuluvat yhteiskunnallisen järjestyksen piiriin, ei siis ole meidän pappien ja kirkon työntekijöiden asia antaa niistä säädöksiä ja määräyksiä.”
On totta että luterilaisen käsityksen mukaan avioliittoa sääntelee maaliset lait, eikä kanoninen oikeus kuten roomalaiskatollisessa kirkossa. Roomalaiskatolinen kirkko sulkee ehtoollispöytänsä kirkon oppien vastaisesti avioliittonsa solmineilta. Luterilainen kirkko hyväksyy päteviksi kaikki ne avioliitot jotka ovat lain edessä päteviä. tämä ei kuitenkaan tarkoita että kaikki lain edessä pätevät avioliitot olisivat kirkon oppien mukaisia.
Oman käsityksensä avioliitosta Luther ilmaisi hieman edempänä Vähä katekismuksen liitettä: ”Vaikka se on maallinen sääty, sillä on puolellaan Jumalan sana. Se ei ole ihmisten keksimä eikä säätämä kuten munkkien ja nunnien sääty. Avioliittoa on sata kertaa mieluummin pidettävä hengellisenä säätynä kuin luostarielämää, jota pikemminkin olisi pidettävä kaikkein maallisimpana ja lihallisimpana säätynä, koska sen on keksinyt ja säätänyt liha ja veri tyystin maallisen järjen ja ymmärryksen mukaiseksi. ”
Kirjassaan Avioelämästä Luther toteaa: “Ensinnäkin on katsottava, ketkä voivat solmia keskenään avioliiton. Ja päästäksemme sopivasti alkuun otamme 1. Moos. 1:27:n sanat: ‘Jumala loi ihmisen, mieheksi ja naiseksi hän loi heidät.’ Tämän sanan perusteella on varmaa, että Jumala jakoi ihmiset kahteen ryhmään. Pitää siis olla mies ja nainen.”
Iso katekismukseen Luther kirjoittaa kuudennen käskyn selitykseen: ”Jo alussa hän [jumala] on asettanut avioliiton kaiken muun edelle ja luonut miehen ja vaimon erilaisiksi juuri avioliittoa varten, ei haureuteen, vaan pysymään yhdessä, olemaan hedelmällisiä, synnyttämään, ruokkimaan ja kasvattamaan lapsia Jumalan kunniaksi.”
Ainakaan Lutherilta ei siis löydy puoltolausetta samaa sukupuolta olevien väliselle avioliitolle.
Philipp Melanchthon puolestaan kirjoittaa Augsburgin tunnustuksen puolustuksessa:
”Ensiksi. Luomiskertomus opettaa, että ihmiset on luotu siinä tarkoituksessa, että he olisivat hedelmälliset ja että kumpikin sukupuoli luonnonmukaisesti tuntisi toiseensa kohdistuvaa viettiä.”
ja hieman myöhemmin ”Toiseksi. Koska ihminen on Jumalan luomistyön tulos ja se ja luomisjärjestys ovat luonnonoikeutta, ovat oikeusoppineet viisaasti ja oikein sanoneet miehen ja naisen liittymisen toisiinsa perustuvan luonnonoikeuteen. Mutta kun luonnonoikeus on muuttumaton, niin oikeus avioliiton solmimiseen on pysyvää laatua. Sillä jos kerran luonto ei miksikään muutu, säilyy välttämättä myös se järjestys, jonka Jumala on luontoon pannut, eikä sitä voida ihmisten säätämillä laeilla kumota. Naurettava ja tyhjänpäiväinen on siis se vastustajien väite, että avioliittokäsky oli voimassa aluksi, mutta ei nyt enää. Tämähän on aivan samaa kuin jos he sanoisivat: Muinoin ihmiset syntyivät sukupuolisina olentoina, mutta eivät nyt enää. Ei yksikään seppä voisi sepitellä näppärämpää ajatusta kuin nämä typeryydet, joita on väsätty luonnonoikeuden kiertämiseksi. Pysyköön siis voimassa tässä asiassa se, mitä Raamattu opettaa ja minkä oikeusoppinutkin on viisaasti lausunut: Miehen ja naisen liittyminen yhteen perustuu luonnonoikeuteen. Edelleen luonnonoikeus on todella jumalallinen oikeus, koska se on Jumalan luontoon istuttama järjestys. ”
Myöskään Melanchthonilta emme löydä minkäänlaista tukea sukupuolineutraalille avioliittokäsitykselle.
Seikka ettei joidenkin ihmisten lain edessä pätevä avioliitto vastaa kirkon opetusta avioliitosta ei kuitenkaan saa johtaa näiden ihmisten syrjimiseen seurakuntalaisina.
Herran veli Jaakob kirjoittaa ”Veljeni, te jotka uskotte meidän Herraamme Jeesukseen Kristukseen, kirkkauden Herraan, älkää erotelko ihmisiä. ” (Jaak. 2:1)
Hieman edempänä hän jatkaa:
”Kuulkaa, rakkaat veljeni! Onhan Jumala valinnut juuri maailman silmissä köyhät olemaan uskossa rikkaat ja perimään valtakunnan, jonka Jumala on luvannut häntä rakastaville. Mutta te häpäisette köyhän. Eivätkö juuri rikkaat sorra teitä ja raahaa teitä oikeuden eteen? Eivätkö juuri he herjaa sitä jaloa nimeä, joka on lausuttu teidän ylitsenne?* Jos te noudatatte lain kuningaskäskyä niin kuin se Raamatussa on: ”Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi”, te teette oikein. Mutta jos te erottelette ihmisiä, te teette syntiä, ja laki osoittaa teidät rikkojiksi. ” (Jaak 2:5-9)
Jaakobin kirjoittamaa voidaan soveltaa myös seksuaalivähemmistöihin. Myös he ovat terve tulleita Kristuksen luokse ilman ennakkoehtoja. ihmisenä ihmisten joukossa, ilman kanssaihmisten tuomiota.
On selvä, että Luther opetti, että avioliitto on valtion asia. Mutta toki opetus nousi myös sen ajan tilanteesta. Ei käyty keskustelua samaa sukupuolta olevien avioliitosta. Siksi suora johtopäätös tuosta ajasta ei ole itsestään selvyys. Jos tuosta ajasta tehdään johtopäätös, että kirkko tunnustaa aina ja kaikkina aikoina avioliitoksi sen, mitä yhteiskunta asiasta päättää, on ajauduttu tilanteeseen, että lopulta kirkolla ei ole mitään omaa käsitystä avioliitosta. Tai että kirkon käsitys avioliitosta on aina sama kuin vallitsevan yhteiskunnan käsitys. Ja luulen, että tällainen ei ole kirkon oman uskottavuuden kannalta mahdollinen ratkaisu.
Pekka, tuon valtiollisen lähtökohdan tunnustaminen kirkossa veisi asiaa jo huomattavasti eteenpäin. Kirkko on joutunut vaikeuksiin, koska se ei ole antanut keisarille mikä keisarin on. Mutta siinäkin olet oikeassa, että valtion ratkaisut eivät ole välttämättä oikeita. Luterilaisen teologian mukaan maallinen regimentti ei ole sillä tavalla omalakinen, etteikö hengellisellä regimentillä olisi oikeus ja velvollisuus profeetallisesti arvioida sen toimia, erityisesti siitä käsin, toteuttavatko ne lähimmäisenrakkautta. Tätä esivallan arviointia kirkon on ilman muuta tehtävä niin aviolliitto- kuin muissakin kysymyksissä.
Vesa Hirvonen
Ensisijaisesti pitää pohtia onko ehdotettu muutos Jumalan tahdon mukainen.
Tosin tässä tapauksessa mitään ehdotettua muutosta ei edes ole, vaan pallo on heitetty kokonaan kirkolle itselleen. Eduskunta ei tällä kertaa liittänyt lakimuutokseen sellaista oletusta, että kirkko seuraa mukana ellei toisin päätä.
Kirkko ei siis ole alunalkaenkaan ollut vaunu, joka seuraa viiveellä valtiojunaa perässä. Kirkko on kokonaan eri juna, joka ei ole kytketty edelliseen junaan kiinni.
Jakamattoman kirkon ulkoinen ykseys meni jo 1054 jKr. Sen jälkeen tuli vielä lännen kirkossa reformaatio ja protestanttisuus.
Kysymys ulkoisen ykseyden säilyttämisestä täällä Suomen pienessä luterilaisessa kansankirkossa (Kivimäen ehdoilla) on aika marginaalista universaalin kirkollisen ykseyden näkökulmasta. – Tämä perspektiivi olisi hyvä säilyttää…
Lisäksi olisi hyvä muistaa, että tämän pienen liberaaliprotestanttisen viitekehyksen (lyhyen perspektiivin) ykseyspolitiikka vie helposti vielä kauemmas maailmanlaajuisen kristikunnan Raamattu-teologisen yhteyden edellytyksistä…
Ainoa perusta kirkon yhteydelle ja sen ykseyden takaaja on kirkon Herra, Kristus. Raamattuteologia on Hänen rinnallaan sivuseikka, josta on toki mielenkiintoista keskustella.
Martti,
Raamattu-teologia ja ymmärryksemme Jeesuksesta Kristuksesta ovat keskinäisessä vastaavuussuhteessa. Juuri Pyhä Raamattu ilmoittaa meille, kuka Jeesus Kristus on, ja miten hänen antamaansa tehtävää ”kastaa ja opettaa” tulee seurata (Kts. Matt.28:19-20).
Onko meidän ymmärryksemme siis perusta kirkon ykseydelle? Kovinpa siis olisi heikoissa kantimissa!
Martti,
Meidän ymmärryksemme ei ole toki kirkollisen ykseyden perusta, tai sen ei ainakaan tulisi sitä olla…
Fakta on kuitenkin se, että kristillisen kirkon ulkoinen ykseys kulkee aina ihmisten työnä tulkitun ymmärryksen kautta. Inhimillinen ymmärryksemmme puolestaan nojaa aina joihinkin fundamentteihin ja tukeutuu yleensä joihinkin tulkintatraditioihin.
Kivimäen blogissa tätä ykseyttä tarkastellaan universaalin kirkon näkökulmasta katsoen hyvin suppeassa viitekehyksessä (vain pienen Suomen mittakaavassa). Minun pointtini on sijoittaa tämä ykseyskeskustelu laajempaan kokonaisuuteen. Siinä työskentelyssä huomioidaan yleensä a) Raamatun auktoriteetti kaikkia kristittyjä ohjaavana lähdeteoksena ja b) kristillisten kirkkojen vanhin traditio. – Mielekkäinä tulkintavaihtoehtoina ei homoseksuaalisten parisuhteiden suhteen (tämän kysymyksenasettelun äärellä) em. kriteereillä nouse muuta tietä kuin torjua kaikki tällaisia parisuhteita suosivat toimet. Muut ratkaisumallit vievät yksittäisiä kirkkoja/kirkkokuntia eri teille ja yhä kauemmas jakamattoman kirkon juuresta.
Raamatun ja perinteen arvovallan näkökulma näyttää minun nähdäkseni vievän yhä kauemmaksi kirkon ulkoisesta yhteydestä. Sen verran erilaista inhimillistä ymmärrystä näihin kysymyksiin liittyy. Mikä sitten olisi vaihtoehto? Miten me erilaiset kristityt voisimme yhdessä hiljentyä kuuntelemaan Kristuksen ääntä?
Martti,
Me erilaiset kristityt voimme yhä hiljentyä kuuntelemaan Kristuksen ääntä Raamatun sanan äärellä. Kristittyjen jakaantumisen syy ei ole nyt käsittelemässämme asiassa traditioiden lähteillä. Tässä suhteessa sekä alkutraditio (Raamattu) ja sekundaarinen traditio (kirkon perinne) puhuvat yksiselitteisesti. Ei ole siis syytä väittää, että Kristuksen ääni olisi tältä osin totuuden sanana piilossa/jakaantunut. – Kysymys on pikemminkin siitä, ettei tätä puolta Jumalan ilmoituksen sanasta haluta juuri nyt kuulla Suomessa.
Etkö siis usko elävään Kristukseen, joka kuulee rukoukset ja vastaa niihin?
Martti,
Miksi en uskoisi? – Mutta miksi asettaisin rukouselämän ja kristillisen kirkon keskeisimmän ilmoituksen lähteen, Raamatun, vastakkain, jos sitä haet?
Jos kirkkojen yhteyttä aidosti etsimme, kristillisessä perinteessä sitä on aina totuttu etsimään alkulähteeltä eli Raamatusta (eli alkutraditiosta). Seuraavana tulee varhaisen kirkon perintö eli sekundaarinen traditio…
”Jos kirkkojen yhteyttä aidosti etsimme, kristillisessä perinteessä sitä on aina totuttu etsimään alkulähteeltä eli Raamatusta (eli alkutraditiosta).” Niinpä, eikä ole tämän pidemmälle päästy. Mitä Raamattu, jota pidät alkulähteenä, kertoo alkulähteestä? ”Jokainen, joka juo tätä vettä, janoaa jälleen, mutta joka juo sitä vettä, jota minä hänelle annan, se ei ikinä janoa; vaan se vesi, jonka minä hänelle annan, tulee hänessä sen veden lähteeksi, joka kumpuaa iankaikkiseen elämään”. Kristityt ovat kai aina löytäneet keskinäisen yhteyden yli kirkkokuntien rajojen yhteisestä uskostaan yhteen Vapahtajaan. Kirkkokunnat ovat ajautuneet umpikujasta toiseen keskustellessaan Raamatun ja perinteen ymmärtämisestä.
Martti,
Tämä mitä väität ei päde asiaan, jota tämä blogi käsittelee. Sen suhteen sekä Raamattu että kirkon traditio puhuvat samaa kieltä. Niin on toki myös monen muun asian suhteen, mutta en pyri laajentamaan keskustelua kuten sinä pyrit nyt tekemään.
Hyvin arvostettu kristitty kirjailija C.S. Lewis kertoi keskittyvänsä siihen materiaaliin, joka on kristityille yhteistä. Tämä on itseasiassa valtavan laaja alue. Nykyään on silti vallalla puheita valtavan laajasta tulkinnan kirjosta. Raamatun ja varhaisen kirkon tradition äärellä mielekkäiden teologisten tulkintalinjojen määrä ei ole lopulta merkittävän suuri. Itse alkulähteemme ei ole siten ongelman ”moottori”, vaikka esim. edesmennyt prof. Heikki Räisänen piti tätä yhtenä teesinään. – Ei ole kovin vaikeaa havaita, että suurin osa modernin ajan myötä tulleista liberaaliprotestanttisista tulkintasekaannuksista nousee Raamatun ulkopuolisten ideologioiden tuomisesta osaksi Raamattu-keskustelua. – Ekumeeninen keskustelu kykenee periaatteessa jo ymmärtämään varhaisempien linjaerojen problematiikkaa varsin hyvin, mutta samaan aikaan läntinen kirkollisuus on jo liukunut Sola Scripturan piiristä ulos…
Manu Ryösö, olet minun mielestäni esimerkki siitä ongelmasta, josta puhun. Kun kirkon yhtenäisyys on sydämien asia, puhut päästä: opista, tulkinnasta, perinteestä, konservatiiveistä ja liberaaleista. Tulkintasekaannuksista keskusteleminen ja niistä tolkun hakeminen on toki tärkeää kirkon yhteydenkin kannalta, mutta se onnistunee vain silloin, kun yhteys sydänten tasolla nähdään ja tunnustetaan.
Martti,
Saarnaajan kirja sanoo mielestäni hyvin: ”Viisaan sydän vetää oikealle, tyhmän vasemmalle.”
Ihmisen sydän on usein petollinen ja epävakaa. Tiedämme sen elämän kovista kokemuksista, mutta myös Raamatusta:
”Petollinen on sydän ylitse kaiken ja pahanilkinen; kuka taitaa sen tuntea?” (Jer.17:9)
Voit toki leimata esittämäni periaatteet kuten haluat, mutta itse näen turvallisemmaksi ankkuroida sielumme turvan omaa sydäntäni varmemmalle pohjalle (Hepr.6:19). – Minulla on toki tähän liittyen myös ”sydämen” kokemusta. Olen aina välillä saanut kokea tällä Raamattu-pohjalla luterilaisenakin sydänten yhteyttä myös helluntailaisten, ortodoksien ja katolisten kanssa. – Siltä osin kun tunnistamme Raamatun sanan äärellä yhteisiä eväitä, olen saanut kokea aitoa iloa kristittyjen yhteydestä. Täällä ajassa se on toki aina vaillinaista, mutta innostavaa ja rohkaisevaa silti. – Raamattua parempaa karttaa näihin yhteyskokemuksiin en ole kuitenkaan vielä löytänyt…
On myös huomattava, että on olemassa tunnetta ja tunnetta. Sydänten kokemustenkin äärellä tullaan aina lopulta kysymykseen siitä perustasta/lähteestä, josta ko. tunne kumpuaa. Yhteenkuuluvuuden tunnetta voi toki tuntea vaikka diskossa, mutta yhtä lailla kestäviksi yhteyden eväiksi tällaisesta tunteesta ei silti koskaan ole
Hepr. 6:19 tarkoittama toivon ankkuri onkin lujasti kiinni. En vain koe sillä olevan paljoakaan tekemistä periaatteiden kanssa. Se kestää periaatteiden pirstoutuessakin.
Voi Martti!
En ole tavannut varmaan ketään muuta ihmistä, jonka argumentointi nojaisi yhtä rajusti saivarteluun ja sanojen vääntelyyn. – Heprealaiskirjeen alkuperäistä sanomaa ei voi hyvällä tahdollakaan erottaa juurevasta periaatteellisesta uskossa kilvoittelusta. Heprealaiskirjeessä opetus ja kehotus ovat punoutuneet toisiinsa. Kirje puhuu parannuksen tekemisestä kuolleista töistä, kärsimyksistä ja kärsivällisyydestä häväistyksen keskellä. Kirje vetoaa uskossa kuuliaisena pysymisen puolesta ja varoittaa horjumisesta. Se myös liittyy VT:n hurskaiden esikuviin ja kuvaa näin panoraaman tavoin syvästi raamatullista juutalais-kristillistä periaatteellisuutta ja ankkuroitumista alkutraditioomme.
Entäpä, jos olen kuitenkin oikeassa? Mieti sitä!
Kirkon rakenne on ollut maallikon silmin katsottuna hiukan omituinen. Kirkossa on vaikuttanut ns yleiskirkollisuus, joka elää messuista, sanajumalanpalveluksista, kinkereistä ja diakonisesta ompeluseurasta.
Sitten on ollut ja syntynyt ikäänkuin liikavarpaita, joita on nimitetty yhteisellä nimellä : Herätysliikkeet. Sitä on pidetty ikäänkuin yhtenä joukkona omituisia ilmiöitä, jotka eivät tyytyneet siihen kalenterinmukaiseen ohjelmatarjontaan. Eri porukoissa on ollut intoilua joistakin yksittäisistä asioista. Yksi on ollut lähetystyö. Näyttää siltä, että yleiskirkollisuus ei synnytä kovin paljoa lähetyshenkeä, koska työ on ulkoistettu järjestöille, joille sitten kiltteyden mukaan annetaan rahallista tukea.
Jotakin ovat herätysjohtajat nähneet taivaanrannalla ainakin niitä kämmenenkokoisia pilviä, kun jotkin liikkeet ovat rakentaneet omaa kokoustilaverkostoaan. Ykseydessä tulee ensimmäiseksi kyse rahan jakamisesta kuka saa ja kuka ei. Toiseksi tulee tilojen käytön sallimisessa se kuka käyttää tiloja yhteyden vahvistamiseen ja kuka mahdollisesti kirkon asiattomaan arvostelemiseen oman agendansa kirkastamiseksi.
Nyt olemme tilanteessa, jossa viimeinen säie on koetuksella. Kun aikanaan säädettiin tasa-arvolakia, siihen oli mahdollisuus perustelluista syiostä saada varaumia. Jotkut laitokset käyttivät oikeuttaan, mutta kirkko ei katsonut sitä tarpeelliseksi ja tämä oli ensimmäinen naula ykseyden arkkuun. Silloin tavallaan hylättiin Raamatun yksinoikeus asioiden määrittäjänä, joka piti olla Lutherin opetuksen mukaan itsestään selvää hengellisessä piirissä. Jos varauma olisi tehty, olisi kirkolla säilynyt suvereniteetti ratkaista sisäisesti ongelmia, joita nyt ratkaistaan lakituvissa.
Kun tähän on tultu, ykseyden vaaliminen edellyttää, että kirkko luopuu asemastaan puhtaan opin yksinoikeutettuna tulkitsijana ja antaa jäsenistölleen vapauden järjestäytyä jumalanpalvelusyhteisöiksi ja antaa tiloihin käyttöoikeuden. Piispainkokoukseen tulee antaa Lähetyshiippakunnan piispalle tuoli toisten piispojen rinnalla ja ojentaa kutsuva käsi koko siihen järjestäytyneelle väelle. Kun sitten järjestetään tilaisuuksia, niissä olisi selkeät tunnukset, että ihmiset voisivat tietää minkäkaltaiseen tilaisuuteen aikoo osallistua.
Tasa-arvolain säännöksiä ei sovelleta evankelis-luterilaisen kirkon, ortodoksisen kirkkokunnan eikä muiden uskonnollisten yhdyskuntien uskonnonharjoitukseen liittyvään toimintaan. Asiasta on maininta suoraan laissa.
Työvuorolistojen laadinta ei kuitenkaan ole uskonnonharjoittamista, eikä kirkon pappi voi jättää virkatehtäviään suorittamatta uskonnonvapauteensa vedoten.
Lauri osuu asian ytimeen. Jos kirkko syrji, niin syrjiköön sitten taspuolisesti, jos ei syrji, niin älköön syrijkö sitten ketään… Vai oliko tasa-arvo kysymys edes kirkon agendalla?
Tässä avioliitto kysymyksessä ovat menneet sekaisin niin ihmisarvo ja tasa-arvo kysymykset, kuin maallisen ja hengellisen reigimentin käsitteet.
Paluu Lähteelle olisi kaiketi ainoa oikea suunta, mutta sinne ei sekulaari maailma enää päästä kirkkoa, jonka se on saanut otteisiinsa.
Kirkko on ihan pihalla, jos se ei tunne edes omaa opetustaan ja kirkon johtajat ovat ihmeissään, kun seurakuntaväki alkaa olemaan lähtökuopissa.
Jos ei pasuuna anna selkeää ääntä, niin mitä seurata. Lampaat kyllä kuulevat Hyvän Paimenen äänen, mutta nyt on aika hiljaista ollut?
Harvassa ovat olleet ne Kirkon äänet, jotka ovat vastustaneet nykyistä maailman henkeä, päinvastoin tuntuvat olevan monet esilaulajana yhdessä keisarin kanssa. No, aika näyttää miten tässä käy.
Jos suola käy mauttomaksi, niin se kelpaa vain pois heitettäväksi.
Onko todella niin, että Kirkko teki varauman silloin, kun minulla on sellainen muistikva ettei tehnyt. Puolustuslaitos teki ja olen sen itse testannut kyselyllä Oikeuasiamiehelle, kun olin esimiesasemassa työpisteessä, jossa oli naisenemmistö. Jos se olisi mahdollista haluaisin nähdä kopsattuna sen lainkohdan.
Löytyy finlexistä.
http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1986/19860609
Kiitos linkistä. Siis uskonharjoitus rajataan pois. Luonnehdinta on ongelmallinen, kun tehdään tulkintaa uskonharjoituksesta. Luther itse mainitsee piikatytön lattianlakaisun olevan uskonharjoitusta ja Paavali kehottaa tekemään kaiken niinkuin Jumalalle. Tässä vähän lisämaustetta. Itse pidän erikoisena sitä, ettei papin toiminta jumalanpalveluksessa ole uskonharjoitusta vaan halonhakkuuseen verrattavaa työtä , joka on työlainsäädännön alaista.
Kirkon yhteys on Vapahtajan rakastamista. Uskovilla ei siinä suhteessa ole mitään ongelmia. Jos jollakin on puhdas sydän, hyvä omatunto ja vilpitön usko niin, toiset uskovat ovat automaattisesti myös rakkaita veljiä ja siskoja. Tämä kirkon yhteys ei ole mihinkään katoamassa.
Kristillisen uskon näkökulmasta on voitava myös kysyä: Mikä on avioliitto Raamatun, kirkon tradition ja luterilaisen tunnustuksen mukaan? Vaikka Suomen laki sallii samaa sukupuolta olevien avioliitot, seuraako tästä se, että evankelisluterilaisen kirkon on todellakin tunnustettava nämä avioliitot avioliitoiksi? Saatikka sitten antaa papistolleen lupaa samaa sukupuolta olevien vihkimiseen. Tästä näkökulmasta käsin on kysymys totuudesta ja sen tunnustamisesta.
Jukka ja Marko, piispainkokous on jo tunnustanut samaa sukupuolta olevien avioliiton avioliitoksi. On silti hiukan eri asia, mitkä avioliitot kirkko haluaa vihkiä tai siunata. Yli sata vuotta kirkossa kipuiltiin, voidaanko eronneet, joiden edellinen puoliso oli elossa, vihkiä. Kirkolliskokouksessa toisensa jälkeen papit valittivat omantunnonvaivojaan, kun joutuivat vihkimään vastoin Kristuksen nimenomaista käskyä ja keskusteltiin siitä, ketkä kirkon pitää vihkiä ja mistä syystä. Olen valottanut näitä keskusteluja joissain blogikirjoituksissani Km24:ssä. Asia oli esillä jokseenkin jokaisessa kirkolliskokouksessa yli sata vuotta. Osa papeista ei vihkinyt, vaikka laki selvästi käski.Siihen nähden on ihme, että kirkko selvisi näiden ns omantunnonarkojen pappien kanssa lähes ilman rangaistuksia. Eeva-Kaarina Nurmirannan tutkimuksen (1998) mukaan vuosina 1940-89 rangaistiin ilmeisesti kahta pappia vihkimättömyydestä ja kahta kuuluttamattomuudesta.Joskus kirkossa on siis osattu antaa tilaa. No niin, kirkossa on aina vihitty myös sellaisia pareja, joita kaikki eivät ole katsoneet vihkikelpoisiksi. Aikanaan epäily kohdistui eronneisiin, joita tuli enenevästi vihille, kun valtio oli muuttanut avioliittolakia tehden eroamisen mahdolliseksi melkein milloin tahansa. Nyt epäily kohdistuu samaa sukupuolta oleviin pareihin, jotka tulevat vihille valtion muutettua avioliittolakia. Ja aina on epäilyn perusteet luettu Raamatusta. Ja aina on pelätty, että väärien vihkiminen kaataa siveellisen järjestyksen ja kirkon. Aina on myös esitetty perusteluja epäilyttävienkin vihkimiselle.
Vesa Hirvonen
Vesa Hirvonen
Ymmärrän esiin nostamasi näkökulman, vaikka en ole johtopäätelmästä samaa mieltä. Olennaista kuitenkin on, että siinäkin tapauksessa, että kirkko seuraisi valtiovaltaa, ratkaisu tulee voida perustella Raamatulla. Perusteluksi ei siis riitä näkemys, että kirkko on aina ennenkin seurannut yhteiskuntaa.
Näin siksi että jatkuva mukautuminen ajalliseen yhteiskuntaan on vastoin kirkon kollektiivista identiteettiä. ”kansallisvaltio-kirkko” ideologia ajautui haaksirikkoon viimeistään 1930-luvun Saksassa.
Tunnustukselleen uskollinen kirkko punnitsee aina uudistuksensa opillisesti.
Toinen seikka on evankeliumin opille vieraat argumentit. Ei kannata rakentaa taloa, jonka perustukset ovat valmiiksi lahot. Tavoitellaanpa vihkikysymyksen suhteen millaista ratkaisua tahansa, evankeliumin viholliset ovat huonoja liittolaisia. Tästä esimerkkinä vaikkapa pyrkimys korvata evankeliumi ns. kultaisella säännöllä, eli lailla.
Mulle se asia ei ole enää ongelma. Murehtikoon siitä muut.
Jäin pohtimaan viittaatko tällä siihen ettei ole enää kirkon jäsen, vai johonkin muuhun?