Tänään sunnuntaina julkaistun Lännen Median haastattelun mukaan eläkkeelle jäävä Helsingin piispa Irja Askola kannattaa ratkaisua, joka mahdollistaisi kirkon papeille sateenkaariparien vihkimisen. Piispa Irja Askolan mukaan evankelis-luterilaisen kirkon piispainkokous voisi antaa papistolle asiasta uuden kaitsentaohjeen, joka mahdollistaisi papeille omantunnonvapauden asiassa.
Askolan mukaan piispainkokouksen ohjeistus voitaisiin tarpeen vaatiessa saada kirkolliskokouksen opillisia linjauksia nopeammin voimaan. Ohje perustuisi emeritaprofessori Eila Helanderin syyskuussa piispainkokoukselle esittelemään kompromissiesitykseen. Professori Helanderin esityksen mukaan kirkon ei tarvitsisi muuttaa avioliittokäsitystään, vaikka kirkko mahdollistaisi papistolle oikeuden vihkiä – tai olla vihkimättä – samaa sukupuolta olevia pareja. Lännen Median haastattelussa Askola tarkentaa että uuden ohjeen tulisi olla kirkon yhteinen. Tällä hetkellä piispoilla on asiasta keskenään hyvin erilaisia näkemyksiä.
Arvelisin että Askolan ajatus pitää sisällään ajatuksen kirkon opillisen ykseyden säilyttämisestä. Tämä edellyttäisi, että yhteinen ratkaisu voidaan perustella myös teologisesti. Professori Helanderin esitys perustuu ajatukseen, että kahdelle eri avioliittokäsityksille löytyy molemmille teologiset perusteet. Näitä perusteluja hän ei kuitenkaan selvityksessään tarkemmin avaa. Avoimeksi siis jää, millaisia nämä perustelut olisivat ja mikä olisi niiden vaikutus kirkolliseen ykseyteen.
On myös ihmisiä jotka haluaisivat kirkon pappien vihkivän samaa sukupuolta olevia pareja opillisista perusteista riippumatta. Vastineessaan Oulun hiippakunnan tuomiokapitulille pastori Árpád Kovács pitää omana lähtökohtanaan että maallinen lainsäädäntö syrjäyttää kirkollisen viitekehyksen. Samoin pastori Kai Sadinmaa lähtee siitä että maallinen lain säädäntö sivuttaa kirkolliset säädökset. Oikaisuvaatimuksessaan Sadinmaa lanseeraa ajatuksen, että avioliittolain muutos automaattisesti muutti kirkon säädösten soveltamisen ja että kirkon pitäisi erikseen päättää palauttaa ne ennalleen. Vaikuttaisi siltä, että sen enempää Kovács kuin Sadinmaakaan eivät pidä kirkollista avioliittoon vihkimistä kirkon uskoon liittyvänä uskonnon harjoittamisena, eivätkä katso olevansa avioliittoon vihkimisen suhteen piispansa kaitsennan alaisia. Arvelisin ettei piispa Askolan tai professori Helanderin tarkoituksena kuitenkaan ole ollut tukea tämän kaltaista kirkkokäsitystä.
Vallitsevan käsityksen mukaan kirkko on luonteeltaan uskonnollinen yhdyskunta ja kirkolliset toimitukset ovat kirkossa perustuslain takaaman uskonnonvapauden mukaista uskonnon harjoittamista. Opillisissa asioissa kirkko on täysin autonominen suhteessa valtiovaltaan.
Olisi siis voitava osoittaa, että kaksi erilaista avioliittokäsitystä mahtuisi yksimielisyden evankeliumin opista piiriin. Tämäkään ei ole kovin helppoa. Nykyisellään monet perustelevat toivettaan kirkon avioliittokäsityksen ”laajentamisesta” kirkko on tunnustukseen verrattuna kovin toisenlaisella evankeliumilla.
Kirkon ihmiskäsitys korostaa ihmisten tasa-arvoisuutta, mutta on luomisen teologian osalta selkeästi heteronormaali. Jumala ei ole luonut ihmistä sukupuolineutraaliksi. Poikkeama heteronormaalista ei kuitenkaan ole sen kummempi asia kuin mikään muukaan poikkeama luojan alkuperäisestä tarkoituksesta. Kaikki peittyy armon alle. Evankeliumiin ei kuulu ihmisen ylpeys siitä millainen hän on. Ylpeys luetaan synnin alkusyyksi. Evankeliumiin ei niinkään kuulu ihmisten oikeudet suhteessa toisiin ihmisiin, luontoon ja Jumalaan. Nämä oikeudet ja velvollisuudet liittyvät lakiin, eivät siis evankeliumiin. Toki laki on asia, jota ihmisen tulisi noudattaa, mutta lakia noudattamalla ei pidä turhentaa ristiä.
Ristin juurelta löytyy myös ratkaisu seksuaalivähemmistöjen kohtaamiseen. Ketkä ovat sokeita ristille, ovat sokeita myös tälle ratkaisulle. Evankeliumi ilman ristiä on hullutusta. Muuta tietä ei ole, eikä muualta löydy myöskään vastausta kysymykseen samaa sukupuolta olevien väliseen avioliittoon. Ristin juurella ratkaisu on ilmeinen. Kaikkien ihmisten puolesta rukoillaan, riippumatta siitä onko hänellä puoliso ja mitä sukupuolta tämä puoliso on.
Vesa Hirvonen
Yksittäisten pappien omattunnot tosiaankin ovat tässä sivuseikka. Näin sikäli kun papilla tarkoitetaan jotain muuta kuin tavallista kristittyä. Luther kirjoittaa 1523 böömiläisille kirkon sananpalvelijoiden asettamisesta: ”Kirottu olkoon se, joka väittää, että pappi on muuta kuin kristitty.”
Ei siis ole kyse vain kirkon pappisvirassa olevien sananpalvelijoiden, vaan peräti kaikkien kristittyjen omastatunnosta.
Luterilaisen käsityksen mukaan seurakunta kyllä kutsuu keskuudestaan yksittäisiä kristittyjä paimenikseen, mutta vastuu seurakunnan pysymisestä oikeassa opissa ei ole yksin valituilla ja tehtäväänsä asetetuilla paimenilla, vaan paimenen tukena asiassa on koko kristillinen seurakunta. Jos paimen itse harhautuu opista, tulee seurakunnan olla valppaana, eikä seurata häntä harhateille.
Joo. Ja jotkut keskiajan teologit kirjoittivat, että jos kaikki muut kävisivät harhaoppisiksi, oikea usko säilyisi lapsissa. 🙂
Vesa Hirvonen
Pyhäkoulu on seurakunnalle merkittävä asia, mutta ensisijassa vastuu seurakunnan yhteisistä asioista kuuluu sen konfirmoiduille aikuisille jäsenille. Luterilaisuuteen ei kuulu senkaltainen pietismin halveksiminen, että henkilökohtaisen uskonharjoittamisen voisi ulkoistaa seurakunnan palkatuille paimenille.
Kun nyt omistatunnoista puhutaan, niin kaiketi on huomioitava kaikkien omattunnot, niidenkin jotka pitäytyvät kirkon voimassa olevalla vihkimiskannalla. Tasa-arvon nimissä heidän omattuntonsa ovat tasavertaisia spn-parien kirkollista vihkimistä kannattavien kanssa. Vai ovatko?
Salme Kaikusalo
Kukaan ei voi pakottaa kirkon pappeja vihkimään, ellei kirkko itse sitä tee. Maamme perustuslaki estää sen.
Blogitekstini täydennykseksi sopii hyvin viittaus piispainkokouksen tuoreeseen linjaukseen,
https://www.kotimaa.fi/artikkeli/piispainkokous-linjaa-kirkon-on-syyta-sailyttaa-vihkioikeutensa/
”Piispainkokous toteaa, että piispan viran tehtävänä on vaalia kirkon ykseyttä. Asiaa koskevassa keskustelussa ja päätöksenteossa tulee pitää johtavana periaatteena sitä, että näkemyserot suhtautumisessa samaa sukupuolta olevien avioliittoon eivät muodostu kirkkoa jakavaksi asiaksi”
Niin ikään piispain kokous linjaa että selvityksessä esitetyt johtopäätökset kirkon toimenpidevaihtoehdoista ovat selvityksen laatijan pohdintoja, jotka on tarkoitettu pohjaksi jatkokeskustelulle, eikä johtopäätöksiä ole tarkoitettu esitykseksi kirkolliskokoukselle.
Piispainkokous esittää, että kirkolliskokous ottaa Helanderin selvityksen jatkotyöskentelyssä huomioon ja arvioi myös sen johtopäätöksiä. Käytännössä selvitys liitetään aineistoksi edustaja-aloitteen 1/2017 Kirkon avioliittokäsityksen laajentaminen käsittelyn yhteyteen.
Kannanottojen kärjistyessä ykseyden vaaliminen voi muodostua ylitsepääsemättömäksi. Kaikkia kirkon jäseniä ei saada pysymään kuormassa. Helanderin selvityksen mukaan noin 15 % kirkon jäsenistä jättäisi jäsenyyden jos asiassa päädytään heidän mielestään väärään päätökseen. Selvitys ei suoraan ilmaise, moniko näistä jäsenitä harkitsee kirkon jättämistä myös jostain muusta syystä, kuten esimerkiksi sen vuoksi, ettei kirkon opetus vastaa muutoinkaan heidän uskonkäsitystään. Heidän osaltaan mieluinen ratkaisu vain hidastaisi lähtöä.
”Kaikkia kirkon jäseniä ei saada pysymään kuormassa.” Sekin on syy lähteä kirkosta, että kokee olevansa vain kuormaa.