Esse-lehti käsitteli niin sanottua parisuhderukousta otsikolla Rukous, josta ei tullut suosittua (Esse 23/5.6.). Artikkelissa lähestytään piispainkokouksen ohjetta rukouksesta parisuhteensa rekisteröineiden kanssa ja heidän puolestaan ikään kuin kompromissina kahden erilaisen avioliittokäsityksen välillä. Näin asianlaita ei välttämättä ole.
Piispainkokouksen ohje ei ollut kompromissi, sillä kirkon avioliittokäsitystä ei ohjeella muutettu millään muodoin. Se pysyi entisellään ja on nyt erilainen kuin vaikkapa Ruotsin ja Tanskan kirkoissa, jotka muuttivat avioliittokäsitystään yhteiskunnan virran mukana. Suomessa kirkon avioliittokäsitys nojaa edelleen kirkon tunnustusperustaan.
Essen artikkelissa todetaan, että pääkaupunkiseudulla ”rukouksia toimitetaan arviolta muutamia vuodessa”. Itse asiassa niitä ei toimiteta laisinkaan. Näin siksi koska kyse ei ole kirkollisesta toimituksesta.
Rukousohjeessa on kyse paljon suuremmasta asiasta: Kirkko ei sulje ketään esirukouksensa ulkopuolelle. Me ihmiset olemme keskenämme erilaisia, mutta Herrassa Kristuksessa olemme yhdenvertaisia. Sinällään valitettavaa, että tämä ohje piti erikseen antaa. Kristityille tulisi olla itsestään selvää, että kaikkien ihmisten puolesta tulee rukoilla.
Oikein nähtynä rukouksessa on kyse vahvasti uskonnonharjoittamisesta eikä se ole yhtään vähempää kuin uskonnonharjoittaminen kirkollisten toimitusten yhteydessä.
Julkaistu mielipidekirjoituksena Esse -lehdessä (Esse 24/12.6.2014)
Tuo oli lapsus? Mistä tuo kauhu tuohon mahtaa putkahtaa?
Sen päälle vielä pelko, kuin jäisen Pluton kylmät kuut??
Onhan tässä jo melkein jankutettu, että vallitsevana on rakkaus, eikä rakkaus tunne kauhua eikä pelkoa.
Kauhu?
Onkohan tuo rakkaus käsitetty vain yksisuuntaisena??
Jumalan lapsi toimii rakkaudesta, ja suhtautuu myös rakkaudella armahtajansa tahtoon.
Kristus on tuonut omansa vapauteen, vapauteen pahoista voimista ja vapauteen pelosta.
>> Armo kuitenkin turhentuu, jos luulemme täyttävämme känen käskynsä.>>>
Ei kai kukaan ole kehunut luulevansa?
Oikeastaan kuollut usko johtaa juuri tähän, mitä sanot. Armo turhentuu, kuten sanoit. Katsotaan että kaste ilman uskoa riittää. Uskon on korvannut tieto. Yhteyttä Vapahtajaan ei ole, eikä asia pahemmin kiinnostakaan. Armo menee hukaan.
>>>Helppoja kaavoja ei ole. Jumalan laki tukee vilpitöntä mieltä ei perinnesääntöjä.>>>
Minulle tuo haiskahtaa itsevanhurskaudelta.
Ihmisen pelastus ei ole vilpittömässä mielessä, vaan lain tehtävä
on ohjata ihminen tuntemaan tuomion alainen tilansa Jumalan edessä ja etsimään sovitusta Kristuksessa.
Jumalan edessä ei ole vilpitön yksikään.
Jumalan tahtoa on vähän kornia kutsua perinnäissäännöksi.
Uskon ja vapauden löytänyt ei ole pelon alla, mutta hän
haluaa noudattaa Jumalan tahtoa kuuliaisuudessa. Sen voimana on rakkaus.
Jokainen vähänkin Lutheria tutkinut tietää, mitä sitten on
lain 3. käyttö. Se muistuttaa siitä, mitä olemme Jumalalle luvanneet, ettei vanha ihminen pääsisi herraksi.
On vastuutonta ohjata ihmisiä lihan vapauteen.
Nimen omaan lain kolmannesta käytöstä on kyse. Rakkaudesta Jumalaan kristitty haluaa elää hänen tahtonsa mukaan.
Samalla on syytä muistaa, että kun ihminen puetaan Jeesukseen Kristukseen, hänen vanhat syntinsä peittyy. Tällöin on pois pyyhityt vaikkapa menneisyyteen liittynet avioerot.
On syntynyt outo ja itsekkäälle ihmiselle sopiva luterilaisuus, jossa näköjään Augsburgin tunnustuksen puolustuksen merkittävimmät kappaleet on tarpeettomana pyyhittävä pois.,
Samaa tietä ovat saaneet mennä Lutherin teesestä ne, jotka vielä perinteisesti sopivat reformaation jälkeiseen aikaan.
Esimerkiksi käsityksesi tuosta lain kolmannesta käytöstä. Eihän sen ollut tarkoitus koskea muita kun niitä jotka ovat uskossa.
Muita koskee sen ensimmäinen käyttö, kuritus parannukseen.
Sinun teksiesi perusteella uumoilen, että kirkossamme on syntynyt varsin teoreettinen, hajuton ja mauton hengellisyys. Ihminen saa olla mitä on, eikä hänessä Pyhän Hengen vaikutuksesta tapahdu yhtään mitään, ei katumusta eikä mielenmuutosta. Kaikki kastetut ovat uskossa, tapahtui heidän kohdallaan mitä tahansa. Kun eksyneitä ei ole, ei heitä tarvitse etsiäkään.
Rakkauden kaksoiskäsky otetaan kyllä mieluusti esille.
Minkäänlaista rakkautta ei kuitenkaan tarvitse osoittaa
niitä veljiä ja sisaria kohtaan, jotka uskonsa tähden ovat joutuneet syrjään tönityksi, virassaan vainotuksi tai jopa
pannaan julistetuksi.
Pelkkää tylytystä ja kirkkojärjestystä päähän heille!
Kun puhut rakkaudesta, millaista rakkautta se todellisuudessa on, Jukka Kivimäki?
Jorma Ojala kirjoitit:
”Esimerkiksi käsityksesi tuosta lain kolmannesta käytöstä. Eihän sen ollut tarkoitus koskea muita kun niitä jotka ovat uskossa. Muita koskee sen ensimmäinen käyttö, kuritus parannukseen.”
Tässä kohdin ratkaisevaa on suhtautumisesi ”uskossa olemiseen”. Onko uskossaolo osallisuutta pyhitysprosessissa vai päämäärä johon päädytään vasta pyhitysprosessin tuloksena?
Minusta uskossa ovat ne, jotka täydestä vakaumuksestaan lausuvat: ” Minä uskon …”
Uskossa ovat siis kaikki jotka kasteen jälkeen ovat luopuneet ja sittemmin ovat palanneet kasteen armoon.
.
Kutsut lain ensimmäistä käyttöä ”kuritukseseksi parannukseen”. Ja kerrot sen koskevan uskosta osattomia. Mutta eihän uskosta osattomat ns. suruttomat tunnusta Jumalan lain auktoriteettia. Eihän uskovan seurakunnan paimenen tule herrana valliten pakoittaa ketään uskosta osatonta mihinkään selaiseen, jota tämä ei tahdo. Yhteiskunnassa jossa maallinen regimentti ei ole kristillisen seurakunnan kaitsentavallan alla, lain ensimmäisesä käytössä Jumalan laki ja ihmisen oikeudentaju kohtaavat toisensa. Kristillisen seurakunnan kaitsentavallan alla lain ensimmäinen käyttö kuuluu kristilliseen kasvatukseen.
Lain toinen käyttö tarkoittaa sitä, että Jumalan sanaa tutkimalla itse kukin oppii tuntemaan omia syntejään. Kyse ei ole ulkonaisesta kurista vaan siitä että etsitään Jumalan tahtoa omalle elämälle.
Lain kolmannen käytön ydin on siinä, että armo ei kumao lakia, vaan lain tuomion. Uskovan on siis seurattava Jumalan lakia, ettei se vanha Adam ottaisi hänestä vallan.
Tunnustuksemme mukaan ”evankeliumi on sanan varsinaisessa merkityksessä sitä oppia, joka ilmoittaa, mitä sellaisen ihmisen tulee uskoa, joka ei ole pitänyt lakia ja joka on lain tuomitsema: Kristus on sovittanut ja maksanut kaiken synnin sekä hankkinut ja ansainnut syntiselle syntien anteeksiannon.”
Tunnustustuksemme mukaan ”me hylkäämme sellaisen vääränä ja vahingollisena pitämämme opetuksen, jonka mukaan evankeliumi on varsinaisesti parannus- eli nuhdesaarnaa eikä pelkkää armon julistamista. Tuollainen opetus tekee evankeliumista uudestaan lain opin, pimentää Kristuksen ansion ja tekee Raamatusta hämärän, riistää kristityiltä oikean lohdun ja päästää paavilaisuuden takaisin kirkkoon.”
Aivan. Mitä ajattelet niistä, jotka eivät ole palanneet?
Ovatko he sinulle pelkkä teoreettinen suure? Heidän kaltaisiaan ei ole?
(Lutherin) ja Melanchthonin mukaan seurakuntaan on sekoittunut teeskentelijöitä.
Eivät kai tarkoita pahantahtoisia, vaan sellaisia, jotka ovat
piittaamattomuuden ja itsevanhurskauden tuloksena ajautuneet hengellisesti kuolleeseen tilaan.
He voivat esittämälläsi tavalla sanoa ”minä uskon”, mutta
koska he ovat vailla yhteyttä Kristukseen, eivät usko.
Tämä tulee todistetuksi siitä, että lain sanan herättäessä,
he havaitsevat olevansa vailla rauhaa ja turvaa Kristuksessa.
Siksi he alkavat janota vanhurskautta.
En ole mikään pyhityskristitty.
Lyhyesti minun mielestäni pyhitys alkaa siitä, kun
hengellisesti kuollut evankeliumin sanan kautta virkoaa uskoon. Kristus on syntisen pyhyys.
”Lähemmäs ristiä”.
Rakkaus ei voi millään viedä Kristittyä lepäämään siihen ongelmaan, mistä hän on päässyt irti.
>>>Tunnustustuksemme mukaan “me hylkäämme sellaisen vääränä ja vahingollisena pitämämme opetuksen, jonka mukaan evankeliumi on varsinaisesti parannus- eli nuhdesaarnaa eikä pelkkää armon julistamista. >>>
Tämä on villakoiran ydin!
Kunpa huomaisit, ettei sitaattisi sovi lainkaan tähän.
Unohdat kohderyhmän., kuten olet tehnyt alusta alkaen.
En tee evankeliumista nuhdesaarnaa, sehän kohdistuu tuossa sitaatissasi (antinomistiteeseistä) armoitettuihin, jotka ovat uskossa.
Nuhde kuulu toisille. Voimme toki puhua evankeliumin hengessäkin, jos se sulattaisi sydämet. Aivan sama.
Tuo piittamattomuuteen ohjaaminen ei sitä takuulla tee.
>>>Lain kolmannen käytön ydin on siinä, että armo ei kumao lakia, vaan lain tuomion. Uskovan on siis seurattava Jumalan lakia, ettei se vanha Adam ottaisi hänestä vallan.>>>>
Aivan ensimmäiseksi pitäisi päästä yhteen käsitykseen siitä., että tässä on kysymys uskovista, kasteeseensa palanneista, kuten
Room 7:15-18 niistä, jotka on ”herätetty elävään toivoon”.
Tässä tulee tarkoittamani jako esiin.
Tiedämme, että Jumalan lain avulla (1) pidetään hillittömiä ja tottelemattomia ulkonaisen kurin ja kunniallisuuden piirissä ja
(2) opetetaan kaikkia ihmisiä tuntemaan syntinsä. Tiedämme myös
(3), että sellaiset ihmiset, jotka Jumalan Henki on synnyttänyt (2 Kor. 3:13-18) uudesti ja joiden sydämeltä Mooseksen peite on p o i s t e t t u
heidän k ä ä n t y e s s ä ä n Herran tykö, (Ps. 119:1) e l ä v ä t ja v a e l t a v a t Jumalan laissa. (www.evl.fi)
Ongelma on mielestäni siinä, että sinä puhut ainoastaan täst’ä
viimeksimainitusta ryhmästä, huomioimatta lainkaan kohtia 1 ja 2
Huomioitko sinä, ettei ihmiset jotka eivät kuulu ryhmään 3 ole seurakinnan kaitsennan alla. vaan evankelionin kohteita.
Lain ydin asia on, rakkaus Jumalaa ja lähimmäisiä kohtaan. Tämä ilmenee ns. kultaisena sääntönä. Olav Vallen-Sendstad toteaa kirjassaan Ihminen kohtaa Jumalan kaikista kymmenestä käskystä, että niissä Jumala vaatii ihmiseltä asioita joita ihminen luonnostaan vaati kaikilta muilta ihmisiltä paitsi itseltään. Syntiinlankeamus herätti ihmisessä itsekkyyden Paavali kirjoittaa roolalaisille kirjeensä 2-luvussa että laki on kirjoitettu ihmisen sydämmeen niin että hän luonnostaan tietää, mitä laki vaatii. Vallen-Sendstadin mukaan me tunnemme lain oman itsekyytemme vaatimuksesta, samoin kuin tiedämme että jokaista itsekästä vaatimusta vastaa velvollisuus muita kohtaan.
Vallen-Sendstadin mukaan uudestisyntyminen on mahdollista vain täydellisen vararikon kautta omasta itsekkäästä elämästämme. Kun Jumalan rakkaus ihmistä kohtaan oikein kirkastuu, niin syntinen ihminen alkaa rakastaa Jumalaa. Vallen-Sendstadin mukaan ihmisen rakkaus Jumalaa kohtaan ei voi koskaan olla spontaania, välitöntä rakkautta. Kyse on siis ihmisen vastarakkaudesta Jumalaa kohtaan. Itse ole toisaalla verrannut ihmistä Jumalan kuvana peiliin joka ei ole rakkauden varsinainen lähde vaan joka heijastaa Julamaln rakkautta takaisin ja muihin ihmisiin.
Edellä kirjoittamani on siis lakia. Evankeliumia on sanoma Jumalan rakaudesta ja armosta. Aina kun saarnataaan lakia tulee saarnata mytös evankeliumia.
Laki ja evankeliumi yhdistyy Kristuksessa Jeesuksessa (Jumalan voideltu, Jumala pelastaa).
Eksyneitä siis vain fyysisesti? Sitäkö tarkoitat?
Entäpä jos se onkin enemmän hengellisesti, kuten uskonpuhdistajamme ML näkyi 1517 huolestuneena todenneen.
Kirkossa on lähdetty siitä, että julistus ottaa kaikki kolme ryhmää huomioon. Kaikki ovat seurakunnassa läsnä. Tuo siunaamiskäytäntö tulee tekemään myös kuolleita.
Mielestäni on tarpeetonta lähteä opettamaan mitä laki on, ja mitä
julistus noin kokonaisuudessaan, lakia ja evankeliumia.
Sehän ei ole ollut keskustelun aiheena.
Pikemminkin kysymys on ollut juuri siitä puhumastasi täydellisestä vararikosta. Olen tässä itsekin aikaisemmin jo puhunut siitä mm. Lutherin Heidelbergin teesien pohjalta. Siitä on Kopperin väitöskirjakin, jonka luin.
Aihe on minulle henkilökohtaisesti rakas, se on ihmisen riisumista kaikesta omasta, mukaanlukien pyhyydestä ja itsevanhurskaudesta. Jumala tekee ihmisen ei miksikään.
(Mielestäni tuo asia ei tule eteen äsken kääntyneelle tai
kuolemasta elämään virkoneelle, vaan jo vaellusta
kokeneelle. Ihminen kasvaa Kristukseen vaikeuksien
kautta, umpikujatkin kokeneena)
Mietin vain, miten nyt puhutaan vararikosta, kun toisaalta tahdotaan sanoa, ettei mitään syntiä ole, eikä lakia tarvitse opettaa.
Sinä voit kokonaan poistaa lain puheen, kun se kerran jo on ihmisten sydämiin painettu. Siitä iltauutisetkin meille kertovat.
Ota toki huomioon ettei lain saarna käytännössä kohdistu niille, jotka pitävät Raamattua Kalevalan tai kreikkalaisten myyttien tapaisena pronssikautiseen perimätietoon pohjautuvana kronikkana, joka ei ole sen enempää Jumalan sanaa, kuin vaikkapa kertomukset sotkan munasta tai Kullervo Kalervon pojasta.
Lain saarna kohdistuu niihin jotka uskovat tai aavistavat kaikkivaltiaan Jumalan olemassaolon. Muut jäävät ns. luonnollisen lain piiriin.
Toisaalta riippumatta siitä, onko niin, meillä on lupa olettaa että kanssaan rukoilemaan pyytävät ihmiset uskovat rukouksen merkityksen vetoamisena kaikivaltiaaseen Jumalaan? Miten on, jos he uskovat kaikkivaltiaaseen ja uskovat olevansa syhtisiä, niin eikö juuri heillä ole lupa vedota Jumalaan ja anoa häneltä armeliaisuutta?
Kalevala etc.
No, oletko sitä mieltä, että evankeliumi otetaan heillä todesta, mutta ei tämä laki?
Edellisessä viestissäsi ehdit jo sanomaan, että heillä on sydämessään laki, miten se käy yksiin tuon uuden väitteesi kanssa?
Luulisin: Se on heissä kuollut, mutta elämä saarnaa myös lakia.
Kuten eräälle ystävälleni, äidin hautakummun mullat….
Miksi Paavali sanoo: ”Kun käskysana tuli, niin synti virkosi..”?
No, ne jotka eivät aavista Kaikkivaltiaan olemassaoloa, auttaako
heitä nyt tämä ”laissez faire” -teologia?
Taisimme kuitenkin puhua kastetuista ja rippikoulun käyneistä, ovatko he sinusta täysin tietämättömiä Jumalasta ja Hänen tahdostaan?
Totta kai, syntisellä on oikeus vedota Jumalaan, ja synnittömälläkin.
Eikö puhe ollut siitä, ettei Jumala siunaa syntiä? Voiko keikkamies rukoilla, että Jumala antaa poliisin olla katsomassa jalkapalloa juuri oikealla hetkellä aamuyöstä?
Paavalin viittaama sydämeen kirjoitettu laki on myös kaikilla niillä, jotka eivät ole eläessään kuulleet sanaakaan evankeliumia. Sydamen kyky erottaa oikea väärästä on myös niillä, jotka elävät jossakin sademetsän syvyydessä tietämättä mitään Laventin alueen olemassaolosta, saati heprealaisten vanhoista pyhistä kirjoituksista. Heiltä kuitenkin puuttuu evankeliumi ja sen myötä kaikki.
Syntinen ihminen sammuttaa oman oikeudentuntonsa ja tekee sitä väärää, mitä ei tahtoisi itselleen tehtävän. Syntinen ihminen tekeen myös selaista väärää, joka sotii hänen omaa luotuisuuttaan vasten turmellen häntä itseään Jumalan kuvana.Esimerkiksi päihteisen väärinkäyttäjä kyllä teitää että itsensä turmeleminen päihteillä on väärin vaikkei sitä lakia kukaan olisi hänelle erikseen kertonut.