Nylénin katolisuuskritiikki

Käsillä on neljäs osa Antti Nylénin Tunnustuskirjan arviota. Nyt on vuorossa Nylénin suhde katoliseen kirkkoon ja sen opetuksiin. Tuo suhde on avoimen kaksijakoinen: ”Rakastan sitä. Ja vihaan sitä. Tunteet ovat erillisiä. Ja yhtä kiihkeitä. Rakastan katolista kirkkoa niin paljon, että tahtoisin romuttaa sen alkutekijöihinsä.” (s. 110) Kaksijakoisuus tulee esiin erityisesti kolmannen osan kiisteltyjen oppien käsittelyssä. Useimmiten Nylénillä on sekä positiivista että negatiivista sanottavaa kirkon opetuksesta.

Käsittelen tässä artikkelissa sitä kielteistä puolta ja seuraavassa (päättääkseni positiiviseen noottiin) sitä myönteistä. Nylén kritisoi katolisuudessa yhtä sun toista, välillä mielestäni aiheetta, välillä taas täysin aiheesta. Minun mielipiteeni on tietysti vain minun mielipiteeni. Nylén muistuttaakin aivan oikein, ”että katolisessa kirkossa on monia ääniä ja ajatuksia” (s. 176).

Konservatismin kiusa(us)

Katolisuudessa on toki vahva yksimielisyyttä, yhdenmukaisuutta ja muuttumattomuutta korostava elementtinsä. Se oli erityisen vahva 1800-luvulla, mutta elää se vieläkin, myös Suomessa. ”Joillekin on kiusaus ajatella, että kirkko on valmis ja sen opit ja opetukset loppuun käsiteltyjä [–]. Ja jos ei meno miellytä, täytyy poistua. Kukaanhan ei pakota jäämään! Ota tai jätä.” (s. 114) Nylén pitää tätä sietämättömänä, ja yhdyn tässä Nyléniin, varsinkin kun tunnen toisen puolen (been there, done that). Pieni annos kirkko- ja dogmihistoriaa riittää häivyttämään 1800-lukulaisen utopian.

Tähän liittyy kysymys kirkkoonoton yhteydessä lausuttavasta uskontunnustuksesta: ”Uskon ja tunnustan kaiken, mitä pyhä katolinen kirkko uskoo, opettaa ja julistaa Jumalan ilmoittamana totuutena.” Olen kirjoittanut tästä blogillani ja problematisoinut sen 1800-lukulaista henkeä. Olen totaalisen sympaattinen muutamalle Nylénin kriittiselle pointille: ”Onko se epäluottamuslause apostoliselle uskontunnustukselle? Mitä kaikkea tähän ’kaikkeen’ kuuluu? Sitä ei sanota missään.” (s. 154) ”Ne, jotka on liitetty kirkkoon syntymässä, eivät vastaaviin vannotuksiin joudu.” (s. 155) Sen sijaan Nylénin ”ennen kaikkea” -argumentti on väärinymmärrys (s. 154). Yllä siteerattu lause ei käske uskomaan Jumalan ilmoituksena kaikkia katolisen kirkon opetuksia, vaan uskomaan ja tunnustamaan kaiken sen, minkä katolinen kirkko määrittelee Jumalan ilmoitukseksi.

Nylénin kiusana ja harmituksena on ”yliälyllinen, katekismususkollinen traditionalismi” (s. 165). Tämä on sinänsä jännä luonnehdinta, sillä katolisuudessa traditionalistit (kuten lefebvristit) eivät oikeastaan ole katekismususkollisia, he nimittäin kritisoivat katekismusta modernismista. Toisaalla Nylén kutsuu oletettavasti samaa ilmiötä nimellä ”katolinen (tai wannabe-katolinen) uuskonservatismi” (s. 167) ja sanoo sen olevan pieni mutta olemassa myös Suomessa. Jälleen kerran been there, done that, ja Nylén on oikeassa: se on ”perin paperinmakuista, kirjoista ja internetistä opsikeltua” (s. 167). 

Katolisuudesta puuttuu Nylénin mukaan jatkuvan itsearvioinnin hyve (s. 166). Amerikkalainen analyyttinen tomistifilosofi Edward Feser on Nylénille kauhistus, ”tyypillinen kirkonmurhaaja” (s. 168). Itse olen sitä mieltä, että on hienoa, että kunnon tomistit ovat ”out there” – eräs hyvä ystäväni suunnilleen kiittää Feseriä uskonsa säilymisestä, toinen merkittävästä vahvistumisesta. Mutta täytyy myöntää, että vaikka arvostan Feserin kirjaa The Last Superstition paljon enemmän kuin Nylén, joka luki sitä ”surun ja inhon vallassa”, niin kyllä minullekin tuli sitä lukiessa vähän sellainen fiilis, että nyt tässä ”Akvinolainen on paljon, paljon rakkaampi kuin Nasaretilainen” (s. 168). Olen kristitty, en tomisti.

Nyléniä vaivaa Feserissä muun muassa tiukempien ekskommunikaatiosääntöjen vaatiminen. Toisaalta Nylén leikittelee omalla ekskommunikaatiollaan ja sanoo, että se olisi ”jännittävää”: ”Ekskommunikoidaanko minut, kun nyt esimerkiksi kirjoitan, että kirkon sanelema homoilukielto on pelkkää perkeleellistä kiusantekoa?” (s. 168)

Homouteen palataan vielä, mutta ekskommunikaatiokritiikkiin yhdyn täysin: se langetetaan abortista, paavin kimppuun hyökkäämisestä ja eukaristian maahan heittämisestä, mutta ei esimerkiksi raiskauksesta, ei edes ”tavallisesta” murhasta, aviorikoksesta eikä epäjumalanpalveluksesta, joita varten koko ekskommunikaatio aikanaan kehitettiin. ”Kirkko on toisinaan, paperilla, niin armoton ja epäoikeudenmukainen, että itkettää. Että tulee mieleen: ’Ei tästä tule mitään. Minä lähden. Mennäänkö yhtä matkaa, Jeesus Kristus?’ [–] Rakastan kirkkoani. Mutta kuinka vaikea se välillä osaakin olla!” (s. 211)

Esiaviollinen seksi ja ehkäisy

Nylén jättää aivan oikein median suosikkiopetukset, kohutut kiistakysymykset, kirjan loppuosaan. Hän huomauttaa osuvasti: ”Olen vuosien varrella käynyt messussa ties kuinka monta kertaa ja kuullut yhtä monta saarnaa, enkä kertaakaan ole kuullut saarnattavan ehkäisystä, abortista, naispappeudesta tai homoudesta.” (s. 189-190) Kun Nyléniltä on tivattu mielipidettä näistä opetuksista, hän on ”yleensä kieltäytynyt vastaamasta”, tärkeimpänä syynä se, ”ettei ole tehnyt mieli kertoa”. ”Ette ansaitse tietää.” (s. 189) Pointti lienee siinä, että kysyjät eivät ole oikeasti halunneet ymmärtää vaan kiusata.

Nyt Nylén kuitenkin kertoo kantansa esiaviolliseen seksiin ja avoliittoon, ehkäisyyn, homouteen ja aborttiin. Kuten sanottu, joka kohdassa kanta on hieman kaksinainen, ja nyt keskityn katoliskriittiseen puoleen. Seuraavassa postauksessa esitän Nylénin apologeettiset puheenvuorot.

Nylén ei pidä esiaviollista seksiä ja avoliittoa syntinä. Hän sanoo isä (nyk. piispa) Teemu Sipon opettaneen infokurssilla, ettei ”synti ole syntiä, ellei se tekijästään tunnu synniltä” (s. 153). Nylén on siitä harvinainen tapaus, että hän liittyi kirkkoon käytännössä ekskommunikoituna, avoliitossa. Hän saattoi osallistua ehtoolliselle vasta ”lepytettyään kirkon”, solmittuaan oikean avioliiton. Nylén ei pidä avoliittoaan syntinä, ”eikä se sitä ollut, kuten juuri oli opetettu” (s. 155). Noh, Johannes Paavali II olisi ollut tuosta eri mieltä, mutta jätetään se toistaiseksi sivuun ja nostetaan hattua Nylénille siitä, että hän suostui varmasti koomiselta vaikuttaneeseen kirkkokuriin tässä asiassa.

Sitten tullaan ehkäisykysymykseen. Olen jollain lailla sympaattinen dissidenttikantaa kohtaan tässä kysymyksessä – Nylén kertoo lyhennetyn version ehkäisyensyklika Humanae vitaen taustoista (s. 196-199) lähteenään Philip Kaufmanin kirja Why You Can Disagree and Remain a Faithful Catholic, josta olen myös blogannut aiemmin. Loppupäätelmään ei voi muuta kuin nyökätä, vaikka sitten pettyneesti: ”Kokeilua ei kukaan voikaan pitää onnistuneena. Uskovat eivät ottaneet opetuksesta opikseen, ja kuten monet piispat totesivat, heillä oli siihen täysi oikeus. Paavinvallan kokeilua seurasi maallikoiden veto, epäluottamuslause, jonka näkyvin ilmentymä on katolisten perheiden matala syntyvyys.” (s. 199)

Nylén esittää kuitenkin kaksi väitettä, joita vastaan on pakko ainakin osittain protestoida. Ensinnäkin hän sanoo, että ”kirkon moraalifilosofian juuret ovat Aristoteleen metafysiikassa ja stoalaisessa filosofiassa, eivät niinkään esimerkiksi Paavalin kirjeissä” (s. 191). Toiseksi hän sanoo kirkon julistavan ”kahta sanomaa: evankeliumia ja ’luonnollista moraalilakia’” (s. 192).

Ensimmäinen vastalause on se, että Paavalin Roomalaiskirjeen 2:14-15 on kyllä ollut avainteksti luonnollisen moraalilain etiikassa, samoin esim. 1. Kor. 6:9-10 ja Room. 1:21-32 ovat avaintekstejä homoseksuaalisen toiminnan moraalittomuudesta. Olisi kyllä mielenkiintoista selvittää tarkemmin esim. Room. 1-2:n ja toisaalta aristoteelisen ja stoalaisen filosofian suhdetta katolisessa moraaliteologiassa. Mutta siihen emme saa apua Nyléniltä.

Mitä kahden sanoman ongelmaan tulee, siihen olen kyllä itsekin törmännyt. Esim. Humanae vitae tuntuu opettavan jonkinlaista ”pelastu noudattamalla luonnollista moraalilakia” -teologiaa, kun taas esimerkiksi paavi Benedictus XVI on paavalilaisesti korostanut evankeliumin, Kristuksen pääsiäissalaisuuden pelastavaa voimaa. Mutta seuraavaa en sulata: evankeliumi ”koskee kristittyjä”, se on ”totuus heille”, muttei kaikille, kun taas luonnollinen moraalilaki ”on totuus kaikille ihmisille” (s. 192). Mitä ihmettä? En edes tiedä, mistä aloittaisi tämän kumoamisen, ensimmäisenä nyt tulee mieleen vaikkapa Johannes Paavali II:n lähetysteologinen ensyklika Redemptoris Missio, jota satun olemaan juuri lukemassa.

Ecce homo

Lopuksi Nylénin suurin risti, kirkon ”homoilukielto”. Itse asiassa varsinainen ongelma on aika yllättävä. Nyléniä ei ”pahemmin hetkauta”, ettei homoseksiä voida hyväksyä, kun on ”niin paljon seksiä, jota kirkko ei hyväksy” (s. 214). Nylén ei myöskään pidä kohtuullisena ”odottaa, että homot noin vain istutettaisiin osaksi avioliittoinstituutiota” (s. 214). Mutta sitten: ”Sitä vastoin voisi odottaa, ettei kirkko millekään ihmisryhmälle ilmoittaisi, mikä sen kutsumus on. Sen se kuitenkin tekee: ’Homoseksuaaliset ihmiset on kutsuttu siveyteen.’ Haluaisin tietää, mistä pirusta kirkko sen tietää.” (s. 214) 

Arvostan sitä, että Nylén on selvästikin miettinyt asiaa, kun hän kerran esittää ongelman näin omaperäisesti. Puolestani esitän vastausehdotuksen: ei mistään pirusta, vaan sieltä toiselta suunnalta. Minä näen asian seuraavasti: Kaikki on kutsuttu siveyteen, aivan niin kuin kaikki on kutsuttu pyhyyteen. Tämä on osa kirkon opetusta, ja se tulee Nylénin suosimalta Paavalilta, joka esittää asian Jumalan tahtona (1. Tess. 4:3). Jakeessa kutsu pyhyyteen liitetään suoraan siveettömyyden kavahtamiseen. Niin naimattomat kuin naimisissa olevatkin on kutsuttu pyhyyteen ja siveyteen, kukin omalla tavallaan.

Nylénin ongelma on, että hänelle siveys on yhtä kuin yksinäisyys. Hänen mukaansa kirkko sanoo homoille: ”Kieltäkää joko itsenne tai Rooman kirkko” (s. 215). Mutta eihän se niin sano, vaan: ”Antakaa itsenne Kristukselle”. Kristuksen kanssa ei kukaan ole yksin. Ja ”Kristus, uusi Aadam, paljastaa ihmisen ihmiselle itselleen” (GS 22), niin kuin Vatikaani II ja Johannes Paavali II niin syvällisesti ja oikein opettavat. Kristuksessa sitä vasta itsensä löytääkin, eikä suinkaan kadota. Ja puhtaassa Kristuksen rakkaudessa tulisi samalla löytäneeksi sen homokaverinkin todellisen minän, ei suinkaan menettäneeksi häntä. Tätä ei Nylén valitettavasti tunnu tajuavan, vaikka kuinka pitää itseään Kristus-keskeisenä. Hän uumoilee, että jos olisi itse joutunut valitsemaan, niin taatusti ”olisi Kristus saanut minulta pakit” (s. 157).

Nylén heittää kirkolle haasteen: ”Katso homoa. Näetkö hänessä vikaa?” (s. 218) Palautan Nylénille: Ecce homo. Mitä vikaa hänessä on?