Baarivisassa saattaa knoppitaituri kysyä, missä Helsingissä sijaitsee pronssiin valettu keisari Nikolai II? Siihen näppärä tietoviisas vastaa, että ”Senaatintorilla, mutta kyseessä on Aleksanteri II. Nikolaita ei löydy.” – ”Ähä, löytyypäs”, väittää kysymyksen esittäjä.
_ _ _
Pari viikkoa sitten kirkon isännöitsijä Herman Merras esitteli minulle P. Kolminaisuuden kirkkoa Unioninkadulla. Se rakennettiin Helsingin ortodoksiseurakunnan kirkoksi 1827. Rahoitusta tuli varakkailta kauppiailta. Rakennuttaja oli Jegor Uschakoff ja arkkitehti Carl Ludvig Engel.
Helsingin kaupungin raatimiehet luovuttivat tontin maksutta, samoin kuin myöhemmin luterilaiselle Vanhalle kirkolle, Nikolainkirkolle (nykyisin tuomiokirkko), Saksalaiselle kirkolle, ortodoksiselle Uspenskin katedraalille, roomalaiskatoliselle P. Henrikin katedraalille ja juutalaiselle synagogalle.
Empirekeskustan liepeillä oli useita pieniä ortodoksikirkkoja talojen sisällä, kuten laivaston sotilasairaalassa Unioninkaduilla, Kenraalikuvernöörin palatsissa Smolnassa, varmaankin myös keisarin residenssissä (nykyinen Tasavallan presidentin linna)?, venäläisessä koulussa, Turun kasarmissa (nykyisin Lasipalatsin takana oleva keltainen rakennus). Suomalaisen Tarkk’ampujapataljoonan kasarmissa (nykyinen Puolustusministeriö Kasarmintorilla) ei ollut ortodoksikirkkoa, vaan luterilainen kirkko, koska pataljoonan värvätyt olivat suomalaisia ja siksi pääosin luterilaisia.
Monien edellisten kirkkojen rakentamiseen vaikutti venäläinen sotaväki, jonka upseereista ja miehistöstä monet kuuluivat muuhun kuin suomea tai ruotsia puhuvaan luterilaiseen seurakuntaan. Helsinki oli 1800-luvulla hyvinkin monikulttuurinen ja -uskontoinen.
_ _ _
Herman Merraksella on loputtomasti tarinoita Kolminaisuuden kirkosta ja sen esineistä, joista monet on kierrätetty aiemmista kirkoista. Yksi ikoneista – Tihvinän Jumalanäidin ikoni on vanhasta sotalaivasta. Useat ikonit ja kirkkoliput ovat P. Aleksanteri Nevskin kirkosta (1854) Suomenlinnasta – nykyisin luterilainen kirkko, missä on edelleen Suomen suurin kirkonkello (6683 kg), joka on valettu Moskovassa 1885. Suomenlinan kirkko oli varuskuntakirkkona vuoden 1998 loppuun asti, jonka jälkeen se siirtyi Helsingin Tuomiokirkkoseurakunnalle. Vävypoikani, historian opiskelija, saattaa suntiona joskus soittaa suurta kelloa. Kumahdusta voi luonnehtia sanalla profundum.
P. Kolminaisuuden kirkon 1700-luvun evankeliumikirjan etulehdelle on painettu Keisarinna Jekaterinan ja kruununperijä Pavelin nimet. Se samoin kuin Daavid Tessalonikalaisen ikoni ovat peräisin Taavetista. Siellä sijaitsi kenraali Suvorovin 1700-luvun lopulla rakennuttaman linnoitusketjun linnoitus. Suomenlahden ja Saimaan välisen linnoitusketjun linnoitukset ovat Lappeenrannassa, Taavetissa, Utissa, Kärnäkoskella, Savitaipaleella, Haminassa sekä Kotkassa (Kyminlinna ja Ruotsinsalmi).
Taavetin linnoituksen myöhemmin hävinnyt kirkko ja sen suojeluspyhimys Daavid Tessalonikalainen antoivat nimen Taavetin kunnalle. Kirkon esineitä siis päätyi Helsingin tuolloin uudelle P. Kolminaisuuden kirkolle.
_ _ _
Entä missä on Nikolai II:n kuva? Herman Merras vie minut kirkon torniin, joka oli alun perin puusta. Se rakennettiin uudelleen kivestä painavien kellojen vuoksi. Suurin kelloista painaa 4000 kiloa.
Samanlaisia kelloja valettiin muistaakseni alle kymmenen kappaletta Nikolai II:n ja keisarinna Aleksandra Fjodorovnan kruunajaisten kunniaksi. Heidät kruunattiin Moskovassa 26. toukokuuta 1896. Chevalier-kaartin upseeri Gustav Mannerheim seisoi keisarin vieressä vartioissa hopeinen, kaksoikotkalla varustettu kaartin kypärä päässään. Kuva tästä tilanteesta ja Chevalier-kaartin kypärä ovat nähtävillä Mannerheim-museossa Helsingissä (Kalliolinnantie 14).
Entä se Nikolain kuva? Keisariparin muistoksi valetun kellon kyljessä ovat sekä Nikolai II:n että tämän Alix-puolison ovaalit rintakuvat. Muut kirkonkellot on tuhottu 100 vuotta sitten käynnistyneen lokakuun vallankumouksen jälkeen, kuten myös Nikolai II perheineen.
Pekka Särkiö :”Entä missä on Nikolai II:n kuva?”
Kiitos kenttäpiispalle ja muillekin järjestäjille ja mukana olleille Lahden Ristin kirkon tilaisuudesta, jossa Laulamattomat lauloivat tutuilla sävelillä uusia lauluja.
Yhdellä avustusmatkalla itärajan taakse olen henk.koht. nähnyt Nikolai II:n kuvan pienessä Volodarskin kylässä, jossa se ikonina koristi Pyhän Andreas Kreetalaisen hoitokotia, joka oli perustettu vanhuksia varten, mutta jossa huolehdittiin vanhusten lisäksi koko kylän lapsista heidän vanhempiensa alkoholisoitumisen takia.
Kiitos Tuula kommentista.Ristinkirkossa järjestetty Uskon ja Isänmaan ilta keräsi yllättävän paljon väkeä, lähes 800. Laulamattomuen kuoron yli 100 laulajaa lauloivat sydämestään ihmisten sydämiin. Oli ilo puhua vanhassa kotikirkossani monille tutuille ja uusille ihmisille. Eri tavoin säröilevässä maailmassa isänmaalla ja uskolla Jumalaan on jälleen ajankohtaista merkitystä elämän perustana.
Kommentoin vielä Nikolaita. Olen nähnyt häntä tai koko murhattua perhettä esittäviä ikoneita eri ort. kirkoissa Venäjällä. Tosin Nikolain kunnioitus pyhänä marttyyrinä on vaikea asia, koska silloin tuodaan väistämättä esille Neuvostoliiton bolshevikkihallinnon – nykyisen Venäjän hallituksen edeltäjän – rooli keisariperheen murhaamisessa.
Kenttäpiispa :”Tosin Nikolain kunnioitus pyhänä marttyyrinä on vaikea asia, koska silloin tuodaan väistämättä esille Neuvostoliiton bolshevikkihallinnon – nykyisen Venäjän hallituksen edeltäjän – rooli keisariperheen murhaamisessa.”
Näinhän asia perinteisesti on Moskovan patriarkaatin sisäistämän kansallisuusaatteen mukaisesti edennyt. Tänään ortodoksikirkossa vietetään vainajien muistelupäivää, jota sanotaan Dimitrin lauantaiksi. Muistelupäivän historiallinen tausta on vuonna 1380 käyty Kulikovan taistelu, jossa Moskovan ruhtinas Dimitri Donskoin johtamat venäläiset joukot löivät mongolivalloittajat ja muut Kultaisen ordan poliittiseen perinteeseen kuuluneet joukot.
Kun henk.koht. tänään sytytän tuohuksen heidän muistokseen, joiden hautapaikat jäivät itärajan taakse, en tee sitä minkään Moskovan ruhtinaiden tai muiden vallankäyttäjien sotavoiton muiston kunniaksi, vaan sen kristillisen uskon vuoksi, jossa uskotaan tuonilmaisiin siirtyneiden jatkavan maanpäällisen kuolemansa jälkeen elämää tietoisina olentoina siinä valtakunnassa, ”joka ei ole tästä maailmasta”.
Mielenkiintoisia tietokilpailuissa tarvittavaa tietoa. Näin jälkikäteen Venäjän tsaarejakin on alettu katselemaan hieman myötämielisemmin. Mutta suurin piirtein ensinmäiseen maailmansotaan asti Eurooppaa ja suurta osaa muuta maailmaa hallitsivat dynastiat ja kansat olivat heidän alamaisia palvelijoitaan. Koko maailma oli niinkuin muurahais tai mehiläiskenno jossa työläiset ruokkivat kuningatarta( tämä on vertaus ja siksi sillä on puutteensa mutta hiukan totta).
Suomalaisetkin olivat keisarin alamaisia, ei siis Venäjän valtakunnan ,johon he vain kuuluivat . Vuosisatojen aikaiset sodat olivat dynastioiden välisiä sotia ,ei niinkään valtioiden välisiä.
Sodista tuli ideologien välisiä sotia ja ne jatkuvat yhä. Irakin ja Afganistanin sotien päämääränä oli luoda demokratioita miekalla. Olisi pitänyt oppia vanhoista ajoista ja ymmärtää että miekkalähetys on harvoin onnistunut lähetyksen muoto.
Aatelismies Mannerheim oli keisariajan kasvatti niinkuin kymmenet suomalaiset kenraalit Venäjän vallan aikana. Hyvä niin, koska hänen kulttuuriymmärrystään tarvittiin sitten myöhemmin.
Kuten Henry Kissingerin väitetään sanoneen ”hyvä tyrannia on parempi kuin huono demokratia.” Tämä koskee esimerkiksi lännen toimia syrjäyttää jonkun islamilaisen valtion yksinvaltias, jonka jälkeen hauras demokratia epäonnistuu maan olojen vakauttamisessa. Lopputulos on kaoottisempi kuin yksinvaltiaan hallitessa.
Aleksanteri II paransi esimerkiksi Suomen suuriruhtinaskunnan autonomista asemaa (markka, posti, valtiopäivät), jota Nikolai II:n ajan panslavistit jälleen kavensivat. Bolshevikkivallankumous vei tilanteen kuitenkin ojasta allikkoon.
Venäjän vallan aika on sikäli mielenkiintoista ,että ilman sitä Suomi olisi todennäköisesti edelleenkin maakunta Ruotsi-Suomessa. Ruotsittuminen olisi koululaitoksen myötä todennäköisesti tehnyt koko Suomen ruotsinkieliseksi ja suomenkieli olisi tullut vähemmistökieleksi. Itsenäisyydestä haaveili vain jotkut yksilöt , se ei ollut mikään kansanliike.
Saamme siis kiittää Venäjän aikaa itsenäisyydestämme.
Ehkä näin ajattelevat autonomian aikaa arvostavat, kuten prof. Matti Klinge. Tosiasiassa autonomian aika, runsaat sata vuotta Venäjän Suuriruhtinaskuntana oli epäyhtenäinen Suomen vapauksien kannalta. Aleksanteri I ja II edistivät vapauksia, Nikolai I ja II purkivat niitä. Taustalla olivat 1830-luvulla Dekabristikapina ja Puolan kapina, vuosisadan lopulla puolestaan anarkismin ja sosialismin nousu terroritekoineen – Aleksanteri II kuoli pommi-iskussa ja Aleksanteri III loukkaantui – sekä slaavilainen kansallishenki. Nämä johtivat kontrollin kiristämiseen.
1800-luvun Euroopassa alkoi nousta kansallisuusaate, mikä johti kansallisvaltioiden syntyyn. Tämä olisi voinut tapahtua 1800-luvulla myös siinä tapauksessa, että Suomi olisi ollut edelleen osa Ruotsin valtaa.