Mistä kaikki kärsimys, köyhyys, ahneus ja väkivalta tulevat maailmaan? Nämä perustavat ja ehkä meitä itse kunkin joskus pohtimat kysymykset alkoivat askarruttaa Helsingin Sanomien ulkomaantoimittajaa Heikki Aittokoskea ja hän päätti kirjoittaa aiheesta kirjan ”Narrien laiva. Matka pieleen menneessä maailmassa”.
Kirjan nimi tulee saksalaisen Sebastian Brantin vuonna 1494 painetun kirjan mukaan. Aluksi kirjassa etsitään Brantin jalanjälkiä, jotka vievät varsin synkkään keskiaikaiseen maailmankuvaan: ”Et voi luottaa kehenkään/On maailma falski, vilppii väärällään”.
Sen jälkeen Aittokoski alkoi tutkia, miten on meidän aikanamme. Hän kiersi neljällä mantereella etsien vastauksia kysymyksiinsä. Hän löysi äärimmäistä köyhyyttä, mutta myös suunnatonta rikkautta. Röyhkeyden, väkivallan ja sorron maailma on karu, mutta Aittokosken mukaan maailmalla on toivoa.
”Maapallon väestöön suhteutettuna sotia ja sodassa kuolevia on nyt vähemmän kuin ihmiskunnan historiassa koskaan, ja selvästi vähemmän kuin kylmän sodan vuosikymmeninä”, kirjoittaa Aittokoski. Silti maailmassa oli vuonna 2011 menossa 37 aseellista konfliktia, joista kuusi luokiteltiin sodaksi. Monia niistä voimme seurata ajantasaisesti.
Kirja on kirjoitettu ennen Ukrainan tämän vuoden tapahtumia, jotka muuttavat sekä isoa kuvaa maailman tilasta että ovat lisänneet ihmisten kärsimystä.
Historia kertoo valtakuntien noususta ja tuhosta: ”Narri uskoo raakaan voimaan/luottaa väkivaltaan roimaan/Mahdin muka ikuisen/käy kuin talven lumien”. Valta ja voima eivät ole olleet ikuisia.
Heikki Aittokoski kulkee kirjassa muun muassa Somaliassa, Kongossa, Ukrainassa, Afganistanissa ja Bangladeshissa. Hän taustoittaa, asettaa tapahtumia historialliseen ja valtapoliittiseen viitekehykseen, mutta katsoo asioita myös tavallisten ihmisten tasalta. Siellä näkee, mitä köyhyys oikeasti on. Kirjassa vuorottelevat suuret ja pienet kuvat.
Meillä valvotaan tarkasti lasten ja nuorten etuja ja hyvinvointia, mutta monissa maissa sen ikäiset elättävät perheensä kolmessa sukupolvessa. Nicaragualainen Juan Carlos, 10 vuotta, hoitaa ja lypsää perheen lehmää, käy koulussa ja haaveilee polkupyörästä, turhaan.
Khadiza, nuori yksinhuoltajaäiti ompelee Bangladeshissa miesten paitoja 30–40 euron kuukausipalkalla, jotta me saisimme paitamme edullisesti.
Kabulilainen Fazila, 12 vuotta, kauppaa epätoivoisesti kadulla purukumipakkauksia ja saattoi parhaina päivinä saada muutaman euron, sekin perheen elantoon.
Kehitysapu ei aina tuota sitä, mitä siltä toivotaan. Tästä Aittokoski kertoo esimerkkejä Nicaraguasta, yhdestä Suomen valtion kehityskohteesta. Korruptio rehottaa monessa maassa.
Narrien laivan matka tuottaa uuden kysymyksen: mitä me voimme tehdä? Kirjoittaja myöntää, että vaikka emme voi hoitaa kaikkia pieleen menneen maailman ongelmia, voimme kuitenkin tehdä paljon. Voimme olla perillä asioista ja voimme pitää oman pesämme puhtaana. Usein on käsiä yritetty pestä väittämällä, että ”me emme tienneet”.
”Kun tiedetään, on velvoite toimia. Jokainen voi tehdä osansa.” Emme voi olla välinpitämättömiä tai katsoa ohi.
Kirja varsinkin Ukrainan kriisin kohdalla on mullakin ollut taas mielessäni. Se on aikamoista luettavaa aivan läpeensä. Lehdessä oli haastattelu syksyllä:
http://www.kirkkojakaupunki.fi/artikkelit/matkamies-maan
Kehitysavusta jäi kyllä maku, että siinä auttaja on aivan liian hanakka ollut liittymään vasemmistolaiseen politiikkaan. Tästä on seurannut puheyhteyden katkeaminen poliittisen oikeiston ja vasemmiston välillä. Kehitysapu on täysin vioittunut, mutta samalla se on pyhä lehmä, jota ei voi kritisoida, koska YK:sta alkaen on hirttäydytty tiettyyn poliittiseen tulkintaan, mikä on maailma.
Tämän kommentin voi lukea niin päin, että mitenkä kehitysavusta ja NGO-toiminnasta saataisiin entistä parempi. Nicaragua on niin tragikoominen juttu, että oikeastaan pidän jopa vähän jalona, miten vähän kova oikeisto on käyttänyt Aittokoskea kassarana nakertaakseen demareiden kannatusta entisestään.
Henkilökohtaisesti ajattelen, että kirjan loppuvisiot toiveikkuudesta olivat vähän väkinäisiä. Kirjan muissa luvuissa maailma on järkyttävän kylmä paikka.
Olen aina myös diggailut helsinkiläisiä skeittailijoita. Afgaanitytön tarina oli riipaiseva, että koko maailman tuska kiteytyi hetkellisesti skeittaamiseen.
En oikein osannut ottaa kirjan asioita puoluepoliittisesti (Suomen), vaan yleisemmin, vähän kauempaa katsoen. Toki Nicaraguaan on liittynyt myös poliittisia intohimoja. Kannatan kehitysapua, jopa se lisäämistä, mutta kyllähän sen pitää tapahtua kontrolloidusti ja tehokkaasti.