Jotakin minussa liikahti, eikä välttämättä ihan poliittisesti korrektilla tavalla, lukiessani tämän Timo Pöyhösen kommentista riivityn virkkeen: ”Lisäksi naisteologit, varsinkin nuoremmat ja etelässä asuvat eivät juuri lue raamattua ja monet ovat niin liberaaleja, että en ole varma, onko se enää edes kristinuskoa mitä he julistavat.” (Lisää aiheesta Johanna Subanin blogissa)
En ole etelän naisteologi, vaan pohjoisen. En ole enää useampaan vuoteen kuulunut kategoriaan ”nuoremmat”, vaikka nuoren aikuisen ikärajaa hilataan ylöspäin samaa vauhtia kuin oma sukupolveni vanhenee. Mutta tuo kommentti todella pani miettimään, että miksi ihmeessä konservatiiviset miehet tahtovat repiä Raamatun naisteologien käsistä?
Kun käydään teologista keskustelua raamatunjakeilla kommentoiden, miksi minun raamattulainaukseni sivuutetaan? Jos lainaan Raamattua omasta mielestäni sen kauneimmista sanoista käsin, vaikka että ”Rakkaus ei tee lähimmäiselleen mitään pahaa. Näin rakkaus toteuttaa koko lain”, leimataan lainaus liberaalin naispapin (ehkä etelästä tulleen ja nuoren) lipilaarihöpinöiksi. Raamattu temmataan käsistäni ja jään haromaan ilmaa: ”Annappa kun pohjoisen konservatiivinen pappissetä näyttää, että mistä kohdista sitä Raamattua kuuluu lainata näinä vaikeina aikoina”. Liberaaleilla naispapeilla ei ilmeisesti ei ole oikeutta lainata Raamattua, lukea sitä ja etsiä sieltä sanoja, jotka tekevät heidän ymmärryksensä uskosta ja Jumalasta ehjäksi ja ymmärrettäväksi.
Timo Pöyhönen väittää, etteivät nuoret naisteologit juurikaan lue Raamattua. Väite on leimaava ja absurdi, mutta jos nyt oletettaisiin, että naiset eivät lukisi Raamattua, niin syytä voisi etsiä esimerkiksi siitä, että lähtökohtaisesti paperipaavia palvova osa matkaystävistä on sitä mieltä, että naiset lukevat sieltä vääriä asioita. Raamatusta pitäisi lukea sellaisia asioita, jotka eivät lupaa homoseksuaaleille autuutta tässä elämässä, jotka eivät anna mahdollisuutta naiselle toimia saarnan ja sakramentin virassa, jotka eivät anna armoa ilmaiseksi, jotka alleviivaavat, ettei laista häviä pieninkään piirto, jotka pönkittävät tietynlaista patriarkaalista traditiota ja joka ei vapauta ihmistä toimimaan rakkaudesta käsin, vaan tietyn sääntökokoelman puitteissa.
Jos naiset eivät lukisi Raamattua, se voisi johtua siitä, että se otetaan jatkuvasti pois heidän käsistään. Jos ne raamatunkohdat, joita pohjoisen konservatiivinen miespappi tarjoilee, ei millään tavalla puhuttele tai kosketa, vaan vaikuttaa pelkästään pahaa, miksi pitäisi lukea Raamattua? Omimalla Raamatun itselleen ja väittämällä omaa raamatuntulkintaa ainoaksi oikeaksi, konservatiivisesta raamatuntulkinnallisesta viitekehyksestä käsin tehdään mikä tehtävissä on, jotta liberaali nainen vieraantuisi Raamatusta. Ehkä jopa väittämällä väärin perustein, etteivät esimerkiksi naisteologit lue Raamattua ollenkaan!
Jos siis Raamatusta keskusteltaessa ne asiat, jotka minulle naisena (tai ihan vaan vaikkapa ihmisenä) ovat Raamatun kalleinta antia ja makeinta hunajaa, sivuutetaan sillä perusteella, että olen liberaali naispappi, niin ehkä koen, että juuri sen henkilön kanssa minun ei kannata keskustella Raamatusta. Niinpä pikku hiljaa puheenparrestani tippuilevat suorat raamatunlainaukset pois. Niinpä pikku hiljaa etsiessäni sitä tietä, joka kulkee lähimmäisen rinnalla, jätän raamatulliset perustelut rakkaudesta ja selitän syyni ilman raamatullisia lainauksia. Jätetään sitten Raamattu niille, jotka sen ovat itselleen omine ehtoinensa ottaneet. Vai miten on? Kannattaisiko sittenkin?
Martti. Kävin innoittamanasi lueskelemassa pappismatrikkelia. Vaikka kuinka yritin, en löytänyt tuollaista mainitsemaasi jakoa. Tytöiltä löytyi Annaa ja Hannaa ja Johannaa ja Mariaa kaikenlaisissa perheissä ja pojiltakin kaikenlaista nimistöä tasapäisesti vanhempien taustasta riippumatta. Tiedän, että aika monessa perheessä isovanhempien ja isoisovanhempien nimet ovat huudossa. Sen näkee vaikka Väestörekisterikeskuksen tilastoissa. Siksi noita vanhoja on tullut taas esiin. Nuorempia perheitä en tunne, joten siellä saattaa esiintyä mainitsemasi nimi-ilmiö. Kun kerran oman perheesi mainitsit, niin kysynpä, että oletko sinäkin siis noita mainitsemiasi konservatiiveja?
Ei tämä oikeastaan mene pois blogin aiheesta. Kysehän oli ymmärtääkseni siitä, pakottavatko konservatiivit liberaaleja olemaan lainaamatta raamatunlauseita – ja varaavat samalla raamatulliset nimet vain pojilleen.
Nooh Maija, toi jälkimmäinen on kyllä teidän keskustelusta syntynyt ja edellinenkin jo mennyt tulkintatraditiollisen kerroksen läpi En tiedä varataanko juuri pojille raamatullisia nimiä, mutta sen muistan, että kun aikoinani pidin perhevalmennusta kristillisen koulun tiloissa, niin siellä lapsilla oli nimettyjen naulakoiden perusteella huomattavan raamatullisia nimiä. Olisipa ollut mukava kun siellä Elioitten, Danieleiden ja Miikojen joukossa olisi ollut vaikkapa yksi pikkuinen lettipäinen Keren-Puk.
Jatkan vielä hitusen kommenttiani: Timo on kurssikaverini ja hyvä mies. Hän ei rehellisestä kommentistaan huolimatta tai siihen liittyen tietääkseni kuulu niihin, jotka vakavissaan esittävät ”pahan” tulleen kirkkoomme pappisviran avaamisesta naisille. Tähän keskusteluun liittyen pitäisi päästä oikeasti arvioimaan sisältöjä ja teologiaa ja samalla joudumme toteamaan, kuinka rannaton meri se on. Kysymys on myös kielestä eli uskon todellisuuden ”sanoittamisesta”. Tässä naiset ovat luullaakseni miehiä avoimempia ja luovempia ja näissä saattaa joskus sisältöjen osalta tulla ongelmallisia juttuja – kuka sitten sisällöt osaa objektiivisesti arvioida. Kukin arvioi ne omien teologisten silmälasiensa läpi.
Yksi kommentti tuohon peruskysymykseen siitä, että naispapit ovat liberalismin airueita. Tämä on lainaus omasta kirjoituksesta papiston Facebook-ryhmään:
”Kotimaa tiesi kertoa työntekijöiden sitoutumisesta esim. paholaisen olemassaoloon seuraavaa:
– yli 60 vuotiaat 76 %
– alle 30 vuotiaat 62 %
– papit 63 %
– miespapit 68 %
– naispapit 55 %.
Papiston kohdalla myös neitseestä syntymisessä on sama ero.
Jäin pohtimaan tuota lähinnä sillä perusteella, että voisiko kuitenkin myös papistossa selittävämpi tekijä olla ikä kuin sukupuoli, jos oletetaan papistoon pätevän saman ilmiön kuin kaikkiiin työntekijöihin.
Esimerkiksi Helsingin hiippakunnassa on tilanne papiston suhteen, jos vertailujoukkona on 1969 jälkeen syntyneet N=68%, M=32 %. Jaksolla 48-69 syntyneet on N=43%, M=57%. Eli naispappien heikompi sitoutuminen paholaiseen, ei kertone niinkään paljoa jotenkin sukupuolierosta, vaan sukupuolten välisestä ikärakenne-erosta.”
Suhde Jumalaan on rakkaussuhde ja Raamatun lukeminen on ihanaa suhteen hoitoa, siinä elämistä. Toki pappina myös työtä, mutta ei silloinkaan mikään suoritus. Sanoisin, että kyseessä on pääsääntöisesti nautinto.
Heikki Hämäläinen, juurikin näin. Kuten myös näyttäisi olevan ikäkysymys se, että kuinka paljon Raamattua luetaan (vapaa-aikana). Luultavasti nuorempi polvi pääsääntöisesti on sukupuolesta riippumatta ”liberaalimpaa” (mitä ikinä sitten tuohon termiin tahdotaankaan sisällyttää) teologialtaan kuin vanhempi. Ei tietenkään kauttaaltaan, mutta suurimmalta osin. Ja se on varsin luonnollista.
Satu, noin minäkin ajattelen. Siksi minusta onkin kyseenalaista, että Raamatun lukeminen työtehtävissä ja vapaa-aikana erotellaan toisistaan. Siitä syntyy nimittäin vähän ehkä keinotekoisestikin sellainen fiilis, että ne, jotka lukevat Raamattua vapaa-ajallaan paljon, ovat laadukkaampia kristittyjä ja sitä myötä myöskin pappeja kuin ne, jotka lukevat Raamattua lähinnä työnsä näkökulmasta. Olen monesti saarnaa valmistellessani ollut ihan fiiliksissä siitä etuoikeutetusta asemasta, että saan ammatissani työkseni tutkia Raamattua.
Tämäkään asia ei varsinaisesti minulle kuulu, mutta itse toivoisin enemmän aikaa Raamatun lukemiseen. Sen perusteella, mitä pappien kirjoituksia luen ja puheita kuuntelen, näyttäisi siltä, että liian vähän luetaan ylipäänsä mitään hyvää kirjallisuutta. Saarnat toistavat kliseitä ja latteuksia, ja se kertoo sivistysvajeesta.
Kokemukseni perusteella pelkkä työn takia lukeminen jää usein pinnalliseksi. Maallinenkin sana alkaa elää, kun siihen paneutuu rauhassa ja antaa sen elää lukijan päässä omaa elämäänsä. Vielä enemmän se koskee Raamattua, joka on elävä ja väkevä.
Käsitykseni mukaan hengenelämälle uhrattu aika ei ole muulta pois. Kun antaa aikaansa Jumalalle, riittää sitä tiskikoneellekin. Toisin päin yhtälö ei välttämättä toimi.
Raamatun ohella pappien tulisi lukea muutakin teologista kirjallisuutta (Agricolakin kehotti heitä ”studeeraamaan”). Valitettavasti laiskuus taitaa usein vaivata.
”Agricolakin kehotti heitä ’studeeraamaan’.” Montako kirjaa Agricolalla mahtoi olla omassa hyllyssään? Montako hänellä oli ylpäätään saatavilla? Nyt taitaa vuosittain ilmestyä enemmän kirjoja kuin tuolloin oli olemassakaan.
Kaikessa voi mennä liiallisuuksiin, lukemisessa ja opiskelussakin. Eläminen kai kuitenkin on aina tärkeintä.
Kyllä papin on luettava Raamattua. Onhan se rivikristitynkin tehtävä, paljon suuremmalla syyllä papin. Ei pidä miettiä, mitä ihmiset sanoo, vaan mitä Jumala on minun toiminnastani mieltä.