Kirkolliskokouksessa keskusteltiin jälleen samaa sukupuolta olevien avioliitoista. Kiteytyksenä kuullusta voisi sanoa, että ”länsirintamalta ei mitään uutta”. Pääosin kommentit kulkivat tuttuja latuja ja oikeastaan vain Espoon ja Turun piispojen näkemykset pomppasivat totutusta. Piispa Hintikka oli valmis menemään niin pitkälle, että ei antaisi konservatiiviselle opetukselle enää tilaa hiippakunnassaan. Siihenhän konsusiipi pelkää kiistan lopulta johtavan eikä siksi uskalla antaa tuumaakaan periksi. Umpisolmu on tiukka.
Neuvottelutaidon kirjoista olen aikanaa oppinut periaatteen, että jos kakkua ei voida jakaa, pitää leipoa isompi kakku. Se tarkoittaa, että jos neuvottelijoiden on vaikea löytää ratkaisua eriävien kantojensa vuoksi, on etsittävä uusia mahdollisuuksia tuomalla neuvottelupöytään jotakin lisää. Muuten ajaudutaan loputtomaan ja hedelmättömään juupas-eipäs -väittelyyn. Mikä voisi olla tämä lisä, joka avaisi umpikujaan ajautuneen tilanteen?
Ratkaisu on taata konservatiivi-siivelle aito kotipaikkaoikeus ja sen varmistavat turvatakuut. Niiden avulla uskon konsusiiven uskaltavan liikahtaa poteroistaan ja näin tien sopuun löytyvän. Turvatakuilla luomme neuvotteluun uudenlaisen asetelman, joka avaa pelin.
Tarvittavia turvatakuita on kolme:
(1.) Ensimmäinen turvatakuu on, että kaikille kirkon työntekijöille pitää taata avioliittokysymyksen suhteen aito ja rikkumaton omantunnonvapaus ja se pitää nuijia niin syvälle kirkkolain uumeniin, ettei sitä voi muuttaa kuin vahvalla (5/6) määräenemmistöllä. Ilman aitoa omantunnonvapautta ei voida löytää tietä eteenpäin vaan pelko jäykistää neuvotteluasetelman.
(2.) Toisena turvatekijänä seurakunnille ja järjestöille pitää antaa mahdollisuus halutessaan valita oma teologinen linjansa tässä kysymyksessä. Valtaosa seurakunnista varmaankin sallisi molemmat avioliittonäkemykset mutta joillakin alueilla voisi olla tarpeen antaa mahdollisuus valita toinen tie.
(3.) Kolmanneksi pitää luoda väylä perustaa suoraan kapitulien alle ns. henkilö- eli yhteisöseurakuntia, joissa sallitaan alueseurakuntia suurempi vapaus itsenäiseen teologiaan ja kulttuuriin. Tähän kirkolliskokouksessa esitelty ns. hiippakuntamalli antaa hyvät tekniset puitteet.
Näiden turvatakuiden seurauksena kirkostamme voisi kehittyä ”sateenvarjokirkko”, joka muodostuu teologisesti ja toiminnallisesti erilaisista seurakunnista ja yhteisöistä. Kaikkia seurakuntia yhdistäisi kuitenkin sitoutuminen piispalliseen kaitsentaan ja CA VII:n pykälään* vaikka muuten niissä voisi olla hyvinkin erilaisia painotuksia ja kulttuureita. Sateenvarjokirkko olisi samalla tie nykyistä joustavampaan ihmisten tavoittamiseen, sillä se lisäisi seurakuntaelämän monimuotoisuutta.
Älkäämme siis jääkö odottamaan hallinto-oikeuksien päätöksiä. Älkäämme myöskään lähtekö (piispallisen) anarkian tai mielipiteen tukahduttamisen tielle vaan rakentakaamme aidosti avaraa ja monia näkemyksiä kunnioittavaa kirkkoa, sateenvarjokirkkoa!
—
* CA VII: ”Kirkon todelliseen ykseyteen riittää yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta.”
Tähän on helppo ottaa Paavalin sanat:
18 Älköön kukaan pettäkö itseään. Jos joku teidän joukossanne luulee olevansa viisas tässä maailmassa, tulkoon hän tyhmäksi, että hänestä tulisi viisas.
19 Sillä tämän maailman viisaus on hullutus Jumalan silmissä. Sillä kirjoitettu on: ”Hän vangitsee viisaat heidän viekkauteensa”;
20 ja vielä: ”Herra tuntee viisasten ajatukset, hän tietää ne turhiksi”.(1.Kor.3)
Tähän voi lisätä vielä Jeesuksen sanat:
Matt. 5:37
vaan olkoon teidän puheenne: ’On, on’, tahi: ’ei, ei’. Mitä siihen lisätään, se on pahasta.
Ihan vaan huomiona mitä nyt ”viisaat” yrittävät tehdä, saada aikaan ”on ja ei” yhtäaikaan voimaan, ei onnistu sanoo Raamattu.
Vastapalloon voi myös heittää, ettei Paavali mitenkään erityisesti ihaillut tyhmyyttä: ”Veljet, älkää olko ajatuksiltanne lapsia. Pahuudessa olkaa kehittymättömiä, ajattelussanne aikuisia.” (1 Kor 14)
Timo Pöyhönen sanoppa kuinka sovitat seuraavan asian omaan ”vastapalloosi”, siis kun lapsi lukee Raamatusta ettei rakkaus tee lähimmäiselle mitään pahaa ja kun näkee isän lyövän äitiä, toteaa ettei isä rakasta äitiä, eikö olekkin yksinkertaista, no mitä ”viisas” ja aikuisuuteen kasvanut sanoo kyllä isä rakastaa vaikka lyökin, näin lapset totutetaan ”on ja ei” valheeseen.
Eikö olekkin yksinkertaista kun ajattelee kuin lapsi eikä ala selittelemään omassa viisaudessaan, ottaa Raamatun Sanan niinkuin se on kirjoitettu?
Timo Pöyhönen toteat ettei Paavali ”erityisesti ihallut tyhmyyttä”, no mitä hän julisti, eikö JUMALAN VIISAUTTA, siis ei ihmis viisautta.
Tuo ’on on ja ei ei’ -ohje liittyy vannomisen kieltoon. Mielestäni sitä ei voi soveltaa tähän kysymykseen.
Martti Pentti siis onko Jumala ”kyllä ja ei” tässä asiassa eli miten voi seurata Jeesusta jos voi tehdä molemmilla tavoilla?
Siis valhetta on että voi lyödä ja silti rakastaa, ei vain voi, rakkaus ei tee mitään pahaa lähimmäiselle.
Ruumiillinen kuritus on pitkään ollut sallittua. Siihen jopa kehotetaan Raamatussakin: ”Joka vitsaa säästää, se vihaa lastaan, joka rakastaa, kurittaa häntä jo varhain.” Perheenjäsenen lyöminen on siis joskus ollut jopa rakkauden osoitus, kun se on tehty kasvatuksellisessa tarkoituksessa. En todellakaan kannata ruumiillista kuritusta, mutta katson silti, että kysymyksesi on tällä perusteella kovin yksioikoinen, Ari Pasanen. Todellinen toista vahingoittamaan pyrkivä alistava väkivalta ei sovi rakkauteen. Se on selvä.
Jos koti on terve, tarvitaanko silloin näitä em. ”turvatakuita”, jotta kaikilla lapsilla on hyvä olla?
Ongelma on se, että juuri nyt kodissa on vaikea tulehdus ja olisi hyvä saada aikaan turvakeinoja ylläolevan tapaan ,jotta säästyttäisiin pahemmilta seurauksilta.
Hirn,
Esim. tulehdusta aiheuttavassa kroonisessa kudosvauriokivussa kivun syyn hoito aina kun se on mahdollista, on ensisijainen tavoite. (https://www.terve.fi/artikkelit/pitkaaikainen-kudosvaurio-eli-nosiseptiivinen-kipu)
Timo Pöyhösen mallina on nähdäkseni sen sijaan siirtyä kivun lievitykseen sillä olettamuksella, että kyllä se itse ongelmakin siitä asettuu (TP: ”Ratkaisu on taata konservatiivi-siivelle aito kotipaikkaoikeus ja sen varmistavat turvatakuut. Niiden avulla uskon konsusiiven uskaltavan liikahtaa poteroistaan ja näin tien sopuun löytyvän.”).
Itse en näe aitoja perusteita uskoa siihen, että turvatakuut, tai erilaisten yhteisöjen messuyhteisöt=turvakodit, tuovat sopua. Tällainen toimintamalli on vain uskonnollispoliittista järkeilyä. Se ei sinällään tarjoa mitään asiaperusteita aitoon yhteyteen, tai aitoon sopuun. Yhteiskuntapolitiikassa em. Pöyhösen malli toimii, koska yhteiskunta ei ole siinä mielessä totuusyhteisö, että se väittäisi omaansa ilmoitustotuuden oikeasta ja väärästä. Yhteiskunnassa vallitsee sopimusetiikka, ja siksi oikeasta ja väärästä sovitaan enemmistöpäätöksin. – Kristillinen kirkko lähtee omassa itseymmärryksessään ilmoitetun totuuden ajatuksesta (Raamatun sana). Siksi Raamatun sana ja sen tulkinta tulee aina jakamaan kirkkoja ja niiden alaosastoja.
Jos jokin kirkkokunta hyväksyy esimerkiksi homoseksuaalisen seksin harjoittamisen, silloin se tulee samalla sanoneeksi, ettei tällä asialla ole vaikutusta ihmisen sielun pelastukseen. – Tällöin näin opettavan kirkkokunnan on väistämättä vaiennettava kaikki se julistus, jossa sanotaan: ”Ettekö tiedä, että vääryydentekijät eivät saa omakseen Jumalan valtakuntaa? Älkää eksykö! Jumalan valtakunnan perillisiä eivät ole siveettömyyden harjoittajat eivätkä epäjumalien palvelijat, eivät avionrikkojat, eivät miesten kanssa makaavat miehet, ”(1Kor.6:9). Jos homoseksuaalisen seksin hyväksyvä kirkko ei vaienna keskuudessaan homoseksuaalisen seksin harjoittamisesta varoittavia tahoja, tähän aiheeseen liittyvä riita tulee jatkumaan maailman loppuun asti.
Olen itse Raamattu-tunnustuksellinen konservatiivi enkä aio lopettaa sen opettamasta, että homoseksualisen seksin harjoittaminen on juuri niin vakava synti, kuin Raamattu sen ilmaisee. Tunnen lukuisan määrän kanssani samalla tavalla ajattelevia ja toimivia.
Näin ollen en näe Timo Pöyhösen ratkaisumallia kristilliselle kirkolle sopivana, vaikka joku tällainen sateenvarjokonsepti voi toimiakin yhteiskuntapolitiikassa.
Itse näen tämän asian niin yksinkertaisena, että kristillisen kirkon pitää reilusti jakaantua tämän em. asian suhteen puolesta ja vastaan oleviin erillisiin organisaatioihin, jotka eivät esitä mitään keinotekoista yhteyttä suhteessa toisiinsa.
Homoseksuaalisten harjoittamalla seksillä on vaikutusta sielun-pelastukseen? Näinhän sitä perinteellisesti ajatellaan ja on hyvä että konservatiivit tulevat rohkeasti kaapista ulos. Mutta onko kyse vain seksistä? Seksihän on seurausta homoseksuaalien olemuksesta. Heidän olemuksensa on ohjattu siten että heillä herättää heidän viettinsä samaa sukupuolta kohtaan. Se ei ole tahdonalainen asia. Seksuaaliakti on vain lopputulos, siis oire heidän olemuksensa laadusta jolle he eivät mahda mitään.
Tuomitset siis homoseksuaaliset rakkaudettomaan elämään. Kumpikahan on suurempi synti? Rakkauden tukahduttaminen vai rakkaudentäyteisessä suhteessa eläminen.
Muuten . Tietenkin on yritettävä elää niin , että ei vahingoita sieluaan. Maailmankirjallisuus Raamattu mukaanlukien on täynnä todistuksia siitä mitenheterojen eroottinen vietti on voimallaan pakottanut ihmisiä suhteisiin ja tekoihin joissa he ovat, väistämättä, saaneet vaurion sielulleen ja monesti jopa tuhoutuneet epätoivoisessa rakkauden kaipuussaan väärän henkilön suhteen.
Vaikka profeetta antoikin Daavidille enteeksi hänen lankeamuksensa niin se ei palstanut häntä hänen loppuelämänsä katastrofeista jotka söivät hänen sieluaan.
Hirn,
En usko, että saavutamme konsensusta, vaikka kertaamme jälleen liberaalien ja konservatiivikristittyjen ajattelun kulkuja. Reagoin vain sen verran, että Raamatun mukaan kristityn kuuluu torjua kaikki Jumalan sanan vastaiset taipumuksensa, olivatpa ne synnynnäisiä, valittuja tai opittuja. Näin ainakin luterilaisuus asiat perinteisesti näkee kahdestakin syystä. Ensiksi katsomme synnin turmelleen niin inhimillisen tunne- kuin järkivalonkin siinä määrin, ettei kummastakaan ole enää kiistakysymyksissä perimmäisen ilmoituksen lähteeksi. Toiseksi tunnustamme Sola Scriptura – periaatetta, jonka mukaan Jumalan sana Raamatussa on askeltemme valo. Näin haastamme joidenkin viettiemme oikeutuksen edetä akteiksi asti.
Jos tämä oli liian teoreettista, niin yksinkertaistan: Esim. pyromaani ei saa polttaa kirkkoa, vaikka ”sydän” haluaisi nähdä komean roihun…
Ryösö: ”eivät avionrikkojat, eivät miesten kanssa makaavat miehet,”
Miesten kanssa makaavat miehet pitäisi kääntää enemminkin lasten/miesten turmelijoiksi eli pedofiileiksi. Mutta mitäs Ryösö porukoineen välittää totuudellisuudesta, kun kaikessa muussakin siteeraavat kirkon ala-arvoisia Ut:n käännöksiä, jotka on käännetty tukemaan katolista uskonoppia.
Ellen väärin muista, niin Luther käänsi vastaavan kohdan pilttien turmelijoiksi. Ylipäätään arsenokoites tarkoittaa alistamista, alistetun turmelemista. Voisi kirkolta odottaa jonkinlaista vastuuta siitä, miten kääntää. Tässäkin asiassa kirkko stigmatisoi homoja vailla mitään perustetta. Kuten tekee tasa-arvoisen avioliiton kohdallakin.
Kiitos Timo Pöyhöselle asiallisesta puheenvuorosta.
Yhtiöittäminen on ratkaisu. tehdään kolme osaa. Yksi sateenkaarelle, toinen konservatiiveille ja kolmas väliinpuotoajille eli keskitienkulkijoille. Tilojen käyttö voidaan tehhä siten, että kaksi päivää kullekkin ja sunnuntaisin yhteinen sanajumalanpalvelus. Jokainen osio hakee oppiperustansa itselle luotettavasta lähteestä ja jokainen kutsuu työntekijänsä.
Tämä yhtiöittmisen kolmijako muistuttaa Simon Pietarin (hämmentyneenä pulauttamaa) sanaa: ”Mestari, meidän on tässä hyvä olla; tehkäämme kolme majaa, sinulle yksi ja Moosekselle yksi ja Elialle yksi”. Mutta hän ei tiennyt, mitä sanoi.(Kts. Luuk9:33)
Voihan olla, että Pöyhösen malli häikäisee ja hämmentää sillä, että se lupaa niin paljon. Pöyhösestä ei kuitenkaan taida olla oikeasti takuumieheksi sille, että harha ja totuus paiskaisivat lopulta kuin hyvinä kavereina kättä. – Tämä sanani saattaa tuntua inhottavan tylyltä ilonpilaamiselta, mutta kun me Raamattu-tunnustukselliset näemme homoseksuaalisen seksin harjoittamisen kuolemaan johtavana syntinä (1Kor.6:9) ja liberaalileiri taas kauniina rakkauden ilmenemismuotona, taitaa olla rehellisintä myöntää, ettei näitä kahta näkökulmaa ole mahdollista sovittaa keskenään. Pöyhösen malli on siten todellisen yhteyden näkökulmasta katsoen vain keinotekoinen savuverho. Mitä sillä ajatellaan oikeasti saavutettavan, – ehkä yhteiskuntapoliittisia etuja, verotulojen jatkuvuus yms.? Jokainen voi kysyä ovatko nämä sellaisia asioita, miksi kristillisen totuusyhteisön identiteetti kannattaa tietoisesti vaihtaa yhteiskunnan monipuoluejärjestelmää muistuttavaksi ja moniarvoiseksi, kuin jonkinlaiseksi asiakaslähtöiseksi uskontomarketiksi?
”kun me Raamattu-tunnustukselliset näemme homoseksuaalisen seksin harjoittamisen kuolemaan johtavana syntinä (1Kor.6:9) ja liberaalileiri taas kauniina rakkauden ilmenemismuotona, taitaa olla rehellisintä myöntää, ettei näitä kahta näkökulmaa ole mahdollista sovittaa keskenään.”
-Näin varmasti on.
Hyvää pohdintaa Pöyhöseltä. Pelkään vain ,että kolmas pykälä herättää vastarintaa koska pelätään ,että siten luodaan elitistisiä eriseuroja. Ei tahdota avoimesti myöntää sitä , että eriseurat ovat olleet jo muutama vuosisata olemassa herätysliikkeiden muodossa.
Markku Hirn otappa kantaa Jeesuksen sanoihin;
Matt. 5:37
vaan olkoon teidän puheenne: ’On, on’, tahi: ’ei, ei’. Mitä siihen lisätään, se on pahasta.
MH! Ei herätysliike ole välttämättä eriseura! Vain, jos alkaa kalastaa toisen katiskasta!
Sanasta luopunut yhteisö tai yksilö on Raamatun mukaan eriseurainen. Jotkut haikailee, että monet toimintamallit voisi elää sovussa rinnatusten. Siihen Raamattu kysyy: Miten sopii yhteen Kristus ja Belial? Se on mahdotonta ja petosta. Täytyy muistaa, että vielä on maassamme oikeita saarnastuoleja ja alttareita, missä halutaan pitäytyä Hyvän Paimenen äänen kuulemiseen, vastoin näitä moniäänisiä ja arvoisia maailman laitumia.
On hyvä pohtia eri vaihtoehtoja. Näissä kaikissa esitetyissä malleissa kirkko määritellään teologisesti ongelmallisesti. Tunnuspykälä joihin hienosti viitataan, niiden intentio ei täyty näissä missäkään vaihtoehdoissa. Luterilainen kirkko käsitys ja piispallinen kaitsenta hahmottuu oudosti.
Nämä vaihtoehdot mitä tarjotaan, eivät ratkaise kirkon jakaantumista. Olisiko parempia malleja. Olisiko lähetyshiippakunta vaihtoehto. Siinä on yksi hyvä puoli, irtiotto on rehellinen kuten uskonpuhdistuksen aikaan. Toistuu sama sen varmaan näemme.
Sami Paajanen, hyvä ratkaisu, organisaatio on jo olemassa. Kaikki herätysliikkeet, jotka hyväksyvät vanhan käsityksen pappeudesta sekä perinteisen avioliitto käsityksen voisivat siirtyä Lähetyshiippakuntaan, jonka oppiperusta on sama kuin Suomen evankelis-luterilaisella kirkolla. Ne kirkon ja herätysliikkeiden jäsenet, jotka haluavat uuden, ns. tasa-arvoisen avioliitto käsityksen eivät siirtyisi Lähetyshiippakuntaan. Nämä kaksi asiaa (pappeus, avioliitto) tällä hetkellä erottavat näkemyksiä. ”Kahdet rattaat” voi hylätä ja siirtyä porukkaan, joka ajaa yksillä rattailla. (Selvennykseksi, en ole Lähetyshiippakunnan minkään seurakunnan jäsen, mutta olen osallistunut heidän messuihin sekä kuunnellut messuja radiosta). Minua ei ole myöskään ”kalasteltu” liittymään ”mukamas parempiin piireihin.”
No, tämä heittoni on täysin mielivaltainen, koska en ole myöskään minkään herätysliikkeen varsinainen jäsen. Minulla ei ole mitään päätösvaltaa herätysliikkeissä eikä Lähetyshiippakunnassa. Ihmettelen vain, kuinka kauan herätysliikkeet jaksavat ”sinnitellä” kirkon sisällä, koska ”piispallinen kaitsenta” on vain ”keppiä.” Tämä kommenttini on siis täysin sivulta tuleva, evankelis-luterilaisen seurakuntalaisen, statistin ”heitto”.
Tässä pitäisi hylätä teologia nyt kokonaan, koska kaikki maailman ajatukset eivät mahdu enää minkäänlaisen teologian sisälle. Pitää antaa vapaus ja sitten tilojen käyttöoikeutta jakaa oikeudenmukaisesti, jkoska kaikki on rakennettu yhteisillä varoilla.
Pöyhönen, ”turvatakuut. Niiden avulla uskon konsusiiven uskaltavan liikahtaa poteroistaan ja näin tien sopuun löytyvän.”
Konservatiivit on ajettu ”poteroon.” Siinähän se on sanottu selvästi. Tämä tietysti on tiedetty, mutta uusi termi ”potero” tässä yhteydessä on synnytetty. Potero kuvastaa hyvin tilannetta. Muut rynnivät valtavalla massalla (ns. kansan ääni) yli.
Pöyhönen, ”Kaikkia seurakuntia yhdistäisi kuitenkin sitoutuminen piispalliseen kaitsentaan ja CA VII:n pykäliin.”
Piispallinen kaitsenta on ollut sitä, että pappeja on savustettu kirkosta ulos, koska ovat pitäneet kiinni vanhasta pappisvirasta. Toinen ”piispallisen kaitsennan” kohde on ollut se, että nuorilta kiellettiin ehtoollisen vietto, koska alttarille ei herätysliikkeen mukaan olisi voinut tulla naispappeja jakamaan ehtoollista. ”Tulkaa kaikki” paitsi konservatiivit.
No, Pöyhösen ”turvatakuut” voisivat luoda lisätilaa konservatiivisille herätysliikkeille? Tila varastettiin aikaisemmin ja nyt on tyydyttävä Pöyhösen mainitsemiin ”poteroihin.”
Kaksilla rattailla ajaminen saman kirkon sisällä on hyvin haastavaa, sanon mahdotonta. Perustelut ääripäissä ovat yhtä etäällä kuin itä lännestä. Pöyhöselle pisteitä siitä, että veli vielä yrittää rakentaa yhteistä tietä ”suossa”.
Ymmärrän, että joillekin on ihan realistinen vaihtoehto, että kirkko ”palaa Raamattuun” ja ongelma poistuu. Se ei kuitenkaan taida olla mahdollista seuraavaan 50 vuoteen. Siksi on löydettävä tie eteenpäin, joka ei pakota ketään toimimaan vastoin omaatuntoaan mutta pitää kirkon kuitenkin yhtenä.
Augsburgin tunnustuksessa, joka on kirkkomme päätunnustus ja jossa luterilainen oppi on sanottu kaikkein selvimmin, lähtee siitä, että kirkon todelliseen yhteyteen riittää yksimielisyys evankeliumin opista (= vanhurskauttamisoppi) ja sakramenttien toimittamisesta. Ehdotukseni perustuu suoraan tuohon tunnustuksemme määrittelemään linjaan.
Ja huom. en ehdota poliittista ratkaisua tai jotain sekasikiötä, jossa kaikenlainen opetus olisi yhtä mössöä. Päinvastoin, ehdotan, että eri tavoilla ajattelevat seurakunnat / yhteisöt voivat keskuudessaan opettaa aivan niin kuin ovat Raamatusta ymmärtäneet mutta ovat silti yhtä kirkkoa (CAVII:n perusteella). Näinhän tosiasiassa tapahtuu jo nyt esim. herätysliikkeiden parissa.
Kiitos Timo Pöyhönen, että yrität varmasti ihan vilpittömästi… Näen itse niin, että erimielisyys ulottuu monellakin tavalla myös evankeliumin alueelle, joka on Jumalan vastaus katuvalle syntiselle. – Mutta… Jos em. syntiä ei kuitenkaan edes kaduta, ei liene silloin yksimielisyyttä evankeliuminkaan asiassa…
Manu Ryösö mikä on kirkon vastaus katuvalle syntiselle, PALUU kasteen armoon, ei todellinen parannus eli kääntyminen pimeydestä valoon.
Timo Pöyhönen kirjoitti; ” Ymmärrän, että joillekin on ihan realistinen vaihtoehto, että kirkko “palaa Raamattuun” ja ongelma poistuu. Se ei kuitenkaan taida olla mahdollista seuraavaan 50 vuoteen. ”
Miksi ei?
Timo, viittaa tunnustusformeihin, ongelma tässä on se, että tämä ykseys ei toteudu tai se on rikottu ja sitä ollaan rikkomassa, joten vanhurskauttamisoppi ja sakramentaalinen yhteys ei toteudu. Toteuttumiseen ei riitä, että avioliitosta ja pappeudesta ollaan eri mieltä ja vanhurskauttamisesta samaa mieltä. Oppi on aina laajempi kokonaisuus kuten tässä ja se ilmenee kaikilla elämän alueilla ja kirkon liturgiassa.
Ensin olisi saatava yksimielisyys siitä, halutaanko kulkea eteenpäin yhdessä. Vain onko oman kanta yhteyttä tärkeämpi ? Voisimmeko jatkossa opettaa toisaalla sitä, ja toisaalla tätä. Varsinkin kun asia on tämänkaltainen, jossa pelkästään vastakkaisen näkemyksen esittäminen on molemmille yhtä loukkaavaa. Vapaus opettaa omantunnon mukaan ei käytännössä ole mahdollista. Kirkkoherrojen olisi jatkossa päätettävä mikä on sallittu kanta ja mikä kielletty. Muuten olisi aika outo tilanne, jos samassa seurakunnan tilaisuudessa kaksi eri kannalla olevaa puhujaa esittäisi toistaan vastakkaiset näkökannat.
Sami, kun noin tulkitset niin käytännössä mikään ei riitä ykseyteen. Se ei ole Melanchthonin diplomaattisen muotoilun mukainen lukutapa.
Pekka tuo ongelma on ratkaistu mallissa eli srk voi päättää teologisesta linjasta. Eli yhdessä seurakunnassa voi olla yhteinen linja.
Timo: ” tuo ongelma on ratkaistu mallissa eli srk voi päättää teologisesta linjasta.”
Seurakunta kun päättää linjasta, niin siinä ei sitten ole muilla mitään sanomista. Entä jos päätös on jonkun viranhaltian omantunnon vastainen. Silloinhan tämän omantunto sidotaan tähän päätökseen. Seurakunnat joutuisivat mallissa samaan tilanteeseen jossa koko kirkko on nyt.
Pidän itsekin aika ongelmallisena ratkaisua, jossa jokin seurakunta itse päättäisi linjastaan. Se johtaisi uusiin valtataisteluihin mutta kokonaiskirkon sijaan seurakunnan tasolla. Paikallisseurakunnissa repivyys olisi omaa luokkaansa. Omantunnonvapaus ei liioin toteutuisi.
Mikäli yksimielisyyttä itse asiasta ei voida löytää – mikä on ollut jo pitkään sangen ilmeistä – on ainoa tie eteenpäin erimielisyyden suvaitseminen. Se voi tarkoittaa juuri sitä, että samassa tilaisuudessa kaksi eri työntekijää opettaa avioliitosta keskenään ristiriitaisella tavalla. Mutta kokonaisuuden huomioiden, onko se vaarallista? Sehän vain rehellisesti kuvastaisi sitä todellisuutta, joka kirkossa jo nyt vallitsee.
Eihän tällainen ratkaisu ekklesiologisesti mitenkään ideaali ole. Mutta mikäli tarkoitus on tehdä matkaa yhdessä, en näe kovinkaan monia hyviä vaihtoehtoja. Haluan uskoa, että Kristuksen ylösnousemuksen todistajina olemme kuitenkin vahvempia yhdessä kuin kukin omalla taholla erikseen. Kantaani itse asiaan en kuitenkaan aio muuttaa, en nyt enkä tulevaisuudessa.
Timo ykseyteen riittä juuri se mitä CA:ssa on aikoinaan määritelty. Jos tämä on mitä kutsut sanalla mikään ei riitä, sitten se on sitä.
Oikeastaan yhtälö on vaikea, mutta ei mahdoton. Sinun ideassa kuitenkin on mielestäni se ongelma, että tarjoat liian helppoa ratkaisua CA:n varjolla. Todellisuus on jo nyt toisenlainen. Jos näin ei olisi niin näkisimme naispapit myös toimittamassa herätysliikkeiden messuja.
Toiseksi homoseksuaalisuus liittyi voimakkaasti muihin laajoihin teologisiin aiheisiin. Miksi pelätä kirkon hajoamista jos piispat ainakin osa ovat sitä tahtomassa. Laajasalon puhe kirkolliskokouksessa oli järkyttävä. Jos ekumeenisissa konsiileissa tuollaista olisi puhunut tai vaikka uskonpuhdistuksen kokouksissa, tiedämme kuinka siinä olisi käynyt. Laajasalon on selvä auran kärki.
Timo Pöyhönen kirjoitti: ”Ja huom. en ehdota poliittista ratkaisua tai jotain sekasikiötä, jossa kaikenlainen opetus olisi yhtä mössöä. Päinvastoin, ehdotan, että eri tavoilla ajattelevat seurakunnat / yhteisöt voivat keskuudessaan opettaa aivan niin kuin ovat Raamatusta ymmärtäneet mutta ovat silti yhtä kirkkoa (CAVII:n perusteella). Näinhän tosiasiassa tapahtuu jo nyt esim. herätysliikkeiden parissa.”
Tämä näkökulma on totta, eikä tähän ole kukaan puuttunut ja harvoja se taitaa kiinnostaa. Suomen kirkolla ei ole sellaista mekanismia jolla tähän oltaisiin puututtu, eikä ole sellaista tahto tilaa jolla asia voitaisiin korjata.
Kirkkohistoriasta tiedämme, että kirkon eri liikkeet ovat voimakkaasti historian saatossa sapelia taittaneet. Tämä kertoo siitä, että todellinen ongelma on olemassa, eikä se ole poistunut vaikenemisen myötä. Lähestymistäkin on tapahtunut. Esittämäsi mallilla ei kuitenkaan voida ratkaista tai perustella kirkkokäsitystä vetoamalla CA:han ja pesutella yhteys näin.