Nähtäväksi jää

Perusteellista ja läpikotaista pyykinpesua varmasti tarvitaan. Olen ehdottomasti samaa mieltä.

Itse en kuitenkaan kannata puhujainstituution avaamista naisille. Sellainen ratkaisu olisi nimittäin avoimessa ja objektiivisessa ristiriidassa selvän Raamatun sanan kanssa.

Tietoinen Raamatun yli käveleminen merkitsee sen hylkäämistä Jumalan sanana: Jos uskomme Raamatun jumalallisuuteen emme ohita sitä vaan kunnioitamme ja tottelemme. Jumalan sanan vesittäminen johtaa suoraan epämääräiseen ja löysään ilmoitusteologiaan. Löysä ilmoitusteologia merkitsee puolestaan koko teologian haaksirikkoa, koska kristinusko on ytimeltään nimenomaan ilmoitususkonto. Se ei ole eikä voi olla vain ihmisten hapuilua kohti Jumalaa vaan sitä, että Jumala puhuu ja ilmoittaa itsensä ihmiselle.

Evankeliumit esittävät Jeesuksen nimenomaan pyhien, jumalallisesti inspiroitujen Kirjoitusten ennustamana Messiaana. Luterilaisessa teologiassa Raamattu Jumalan ilmoittamana totuutena muodostaa vanhurskauttamisopin sekä sanan sakramenttien auktoriteetin perustan. Näin ollen kysymys raamattukysymys on kristinuskolle elämän ja kuoleman kysymys: Jeesukseen ei voi uskoa, jollei usko profeettojen ja apostolien todistusta hänestä. Se on tallennettu Raamattuun.

Siksi naisten osallistumismahdollisuuksia tulisi mielestäni parantaa muilla keinoin kuin asettamalla naispuhujia. Puhujan tehtävä säilyköön miehillä, mutta huolehdittakoon tarkoin, että se on nimenomaan palvelutehtävä eikä vähääkään valta-asema.

Pro. Jouko Talonen on muuten käsitellyt äskettäin ilmestyneessä Ingvar Dahlbackan juhlakirjassa usein itsestäänselvyytenä esitettyä väitettä alkulestadiolaisuuden naissaarnaajista. Siinä hän mielestäni osoittaa varsin pitävästi, ettei naissaarnaajia sanan nykyisessä merkityksessä ole ollut. ”Naissaarnaajat” hoitivat vain aktiivisesti lestadiolaisteologialle tyypillistä kaikkien uskovien hengellistä pappeutta.

Naispappeudenkaan hyväksymistä en kannata, koska kirkon sisällä toimivan elävän seurakunnan tulisi toimia kirkossa suolana ja valona, näyttää sille hyvää esimerkkiä. Jos siis olemme sitä mieltä, että Raamatun mukaan erityinen virka kuuluu miehille, emme voi hyväksyä sitä sen paremmin ”omassa porukassamme” kuin kokonaiskirkossakaan.

En tiedä, mitä kaikkea Kari-Matti tarkoittaa ”höpösynneillä”. Raamatun ja kristillisen teologian pitkän tradition valossa on mielestäni kuitenkin selvä asia, että kristitty ei voi rakastaa maailmaa ja mukautua siihen. Maailmaa rakastava on uskoton Herralleen, jonka maailma hylkäsi ja surmasi.

Kari-Matin mukaan: ”Moderni yhteisö koostuu individualististeista, yksilöistä. Siinä mielessä vl-liikkeen pyrkimys säilyttää traditionaalinen yhteisöllisyys joutuu väistämättä ristiriitaan modernin ajan kanssa. Sidosta tulisi höllentää.”

En tiedä, mitä kaikkea tämä käytännössä tarkoittaisi. Raamatun mukaan Kristuksen seurakunta on kuitenkin mm. ”Kristuksen ruumis” ja ”elävistä kivistä” koostuva ”Jumalan huone”. Mielestäni tämän tyyppiset kielikuvat viittaavat kiinteämpään yhteisöllisyyteen kuin vain individualisteista koostuvaan löyhään, moderniin yhteisöön.

Jos näin, ”traditionaalisesta yhteisöllisyydestä” tulee tietyssä määrin pitää kiinni vaikka se johtaisikin ristiriitaan modernin ajan kanssa. Kristuksen seurakunnan tuleekin mielestäni elää oikeanlaisessa ristiriidassa oman aikansa kanssa vaikkei riitaa tule aktiivisesti haastaakaan. Kristitty on maailmassa vieras ja muukalainen.

Ajattelen, että ongelma piilee enemmän johtamiskulttuurissa kuin lestadiolaisessa teologiassa. Jatkossa tulee tarkemmin valvoa, että aito demokratia toteutuu niin paikallis- kuin keskusyhdistyksessäkin ja että ruohonjuuritasolla on todella mahdollisuus valvoa kaikkea päätöksentekoa. Näin väärinkäytöksiä vastaan on suojarakenteet.

Joona,
kiitos, oli hyvä kommentti siinäkin mielessä, että katsoit asiaa nimenomaan teologisesti, kuten suurelta osin tuleekin, kun kysymyksessä on uskonnollinen yhteisö. Usein kun vaaditaan ”demokratiaa” uskonnollisiin yhteisöihin, samalla unohdetaan ettei herätysliike ole kunnanvaltuusto eikä polkupyöräkerho. Siihen ei ”valita vaaleilla” tai ”liitytä.”
Täytyy lukea prof. Talosen artikkeli. Näppituntumalla veikkaisin, että olen itse väärässä, mutta…kukapa varmuudella voisi tietää wie es eigentlich gewesen ist? Oivalsit varmaan, mitä sosiologisia seurauksia puhujainstituution avaamisella naisille vanhoillislestadiolaisuudelle olisi. Sen vuoksi tähdensinkin ettei keskeisiä opinkappaleita piiruakaan muuteta.

Joona on nähdäkseni täsmälleen oikeassa siinä, että raamattukysymys on kaikkein tärkein kysymys. Sitä se on ollut jo parisataa vuotta. Siihen kaikki palaa. Jos ollaan uskollisia selvälle Raamatun sanalle, niin kuin pitäisi, naispappeuspäätös 1986 oli väärä. Olen siitä Joonan kanssa täsmälleen samaa mieltä. Mutta. Vanhoillislestadiolaisuudessa on lähdetty kompromissien tielle. Alttariyhteistyö jne.. naispappien kanssa sallitaan. Miksi jo kerran tehtyä kompromissia, Raamatun vesittämistä ei jatketa hiukan eteenpäin hyväksymällä naispappeus? Vastaan itse. Se johtaisi ennen pitkää puhujainstituution avaamiseen naisille ja koko liikkeen perinteisten, sukulaisuuteen ja hyvä veli-verkostoon perustavien valtarakenteiden hajoamiseen. Toisaalta juuri sitä tuuletusta nyt mielestäni kaivataan. Olen melkein varma, että riippumatta siitä mikä olisi raamatullisesti tai teologisesti oikein, puhujainstituution avaaminen naisille tulee olemaan liikkeen elinkelpoisuudelle välttämätöntä.

Tarkoitin ”höpösynneillä” esimerkiksi naisten meikkaamista, korvakoruja tms. täysin yhdentekeviä asioita jo sinällään, puhumattakaan että ne saattaisivat olla esteenä pelastukselle, liikkeeseen kuulumiselle jne. Maailmaa ei tule rakastaa, siitä tulee erottautua. Mutta sen tulee tapahtua ennen muuta sisäisesti. Ulkoisten merkkien, joita voidaan kontrolloida, tarkkailla ja valvoa, painoarvo ei tulisi olla suuri. Ne johtavat helposti vallan väärinkäyttöön. Henkilökohtaista kilvoittelua on syytä harrastaa. Mutta uskominen menee hiekkalaatikkotouhuksi , kun henkilökohtaisen uskon, oikean sielun tilan ulkoisena ja näkyvänä merkkinä pidetään niin makaaberia ja kertakaikkisen yhdentekevää asiaa kuin korvakoruttomuutta.

Sadassa vuodessa yhteiskunta ja ihminen ovat peruuttamattomasti muuuttuneet. Sellainen traditionaalinen agraariselle mentaliteetille pohjaava yhteisöllisyys/mekaaninen solidaarisuus kuin vanhoillislestadiolaisuuden syntyajoista aina 1960-/1970-luvulle vallitsi, ei ole enää mahdollista. Ei edes vanhoillislestadiolaisuudessa. Uskonnollisessa yhteisössä teologia ja sosiologia ovat aina vahvasti sidoksissa toisiinsa. 2000-luvun länsimainen ihminen on peruuttamattomasti ja ensisijassa yksilö ja erittäin instituutiokriittinen. Tästä on kyse siinä turbulenssissa, johon paitsi kirkko myös vanhoillislestadiolainen liike, tosin hiukan eri tavoin, ovat joutuneet.

Olen itsekin sitä mieltä, että puhujaionstituution avaaminen naisille voisi olla väärä päätös. Teologisesti ja inhimillisesti 1970-luvun niin kutsutut hoitokokoukset olivat monella tavoin arveluttavia, mutta sosiologisesti ne pitivät liikkeen koossa ja hengissä.

”Sidoksen höllentämisenä” tarkoitan ettei toisten sielun tilasta huolehtiminen ole enää siinä määrin mahdollista kuin se joskus on ollut. Se johtaa väistämättä ristiriitaan.Modenin autonomisen ”minä päätän itse-yksilön” karvat nousevat pystyyn. Hän eroaa liikkeestä. Traditionaaliset siteet eivät enää ”kahlitse” /liimaa sen kummemmin kirkkoon kuin minkään uskonnollisen yhteisön jäsenyyteen, muuta kuin täysin vapaahetoisesti. Maailma on houkuttavampi kuin koskaan.

En tiedä onko kiinteämpi yhteisö kuin ”individualisteista koostuva löyhä moderni yhteisö” enää mahdollista, ainakaan 100 000 ihmisen laajuudessa.

Voi olla, että Joona on oikeassa. Ajattelin lähinnä vanhoillislestadiolaisuuden säilymistä vireänä ja elinvoimaisena, pietistiselle perinnölleen uskollisena herätyksenä ja vähemmän liikkeenä, jota kaikkea sydämestäni toivon.

Ramaattu on sanasta sanaan totta eli siinä mielessä Joonalla on perustelunsa. Mutta – se iso mutta on siinä kokonaisuudessa jota nimitämme Jumalan Sanaksi. Kirja on myös täynnä virheitä ja ihmisten vihaa taikka tuskastumista. Sekin on Jumalasta. Ihmisen kuuluu luotuna olentona elää tuolla tavalla taikka ei olisi ihminen. Siksi nämä kaikki luvut, jossa toimitaan typerästi taikka vihan vallassa ovat Raamatun teksteinä nimenomaan luettava Jumalan Sanaa vasten. Siksi mitään mikä on ihmisyyttä vastaan ei voida pitää käskynä taikka lakina. Vl-liike ja muutkin uskonnolliset herätysliikkeet ja ryhmät syyllistyvät tähän samaan eli Ristin teologia hautautuu tämän sanasta sanaan luetun alle, Henki puuttuu ja silloin puuttuu kaikki.
Naisten alistaminen ei ole Jumalasta eikä ihmisyys ole sukupuolisidonnainen vaikka antaakin meille jokaiselle ihmisinä täysin erilaiset ominaisuudet ja tehtävät sitä myötä – yhtäkään samanlaista ihmistä ei ole. Sekään ei ole Luojan erehdys eikä sitä oteta Raamatun teksteissä huomioon.
Paavali kiivastui usein ja niissä teksteissä nimenomaan varoitetaan ihmisen ja ihmisten ongelmista eli ovat täydellista Jumalan Sanaa.

niin, on hyvä kysymys mitä hyötyä SRK:sta on ollut viimeisten 50 vuoden ajalla tavalliselle vanhoillislestadiolaiselle ihmiselle? Käytännössä k.o. elin on laatinut ainakin yhä tarkempaa ja tarkempaa listausta isien perinnesäännöistä, jotta uskovaiset ”pysyisivät” niiden avulla uskossa. Kööri on siis määritellyt asiat, joita uskovainen ”ei halua” tehdä, tai ”haluaa” tehdä. Niin hassulta työnkuvalta kuin se kuulostaakin, niin totta se on. Raamattu käy tässäkin asiassa kyllä niin toteen kuin vain käydä voi (Jeesushan sanoo näistä, että ihmispolojen sälytettäväksi kirjanoppineet näitä laativat,,,,,)

Vuokko-ystäväiseni. Minä en aloittanut täällä ”posmeltamista” naispappeudesta vaan sen teki Kari-Matti sinänsä asiallisessa ja fiksussa kirjoituksessaan, josta olen kuitenkin osin eri mieltä. Minä vain kommentoin tätä Kari-Matin viestiä, en enempää.

Kirjoitat: ”liikkeen historian osalta ja varsinkin nykyisyyden, ei ole miesten ja varsinkaan nokkamiesten taholta osoittaa mitään muuta kuin sössimistä”

Erittäin rohkea väite, kun otetaan huomioon, että lestadiolaisuuden 150-vuotiseen historiaan sekä vl-liikkeen nykyisyyteen mahtuu miehiä satoja tuhansia ja nokkamiehiäkin tuhansia. Historian ja nykyisyyden tuntemuksesi on selvästi valtava. Ilman sitähän et varmasti viisaana ja harkitsevana ihmisenä menisi noin rajua yleistystä esittämään.

Huomasin, että Laaksonen aloitti keskustelun ja toki sitä saa kommentoida, mutta ajankohta naispappeuden tms. vastustamiselle on nyt vain niin huono sattuneista syistä. Vaikken ole kovin edes miettinyt koko naispappeusasiaa, eikä se ole mulle kovin selvä eikä päivänpolttava kysymys, asenteesi tuntui siltikin vastenmieliseltä. Vielä kun enempi sattuu näitä miesten sössimisiä, niin tässähän vanhakin jo ”nuortuu” naispappeuden kannattajaksi.

Varmasti vl-liikkeen nokkamiehiin ja puhujiin mahtuu myös ihan rehellisiä ja asiallisia miehiä, mutta miten kummassa kun minusta tuntuuu, että ne kaikkein eniten ääntä pitäneet ja pitävät, kaapinpaikan määrääjät, ovat olleet ja ovat enempi ja vähempi muuta kuin rakkauden ja rehellisyyden perikuvia. En voi käsitykselleni mitään. Ei tarvitse kuin lukea sitä 60-luvun puhujienkokouksen pöytäkirjaa ja siitä eteenpäin kaikenlaista matskua, niin ihan kamalia keskusteluja on käyty. Niin vastenmielisiä, ettei mitään rajaa.

Toivottavasti tällaisia ääniä kuuluu lestadiolaisuuden sisältä lisää ja toivottavasti niitä myös kuunnellaan liikkeen parissa! Kirjoittaja on huomannut, kuka on hänen puolellaan ja kuka hanta vastaan ja lausunut sen avoimesti ja kiihkottomasti.

”Maailma” tarkoittaa Raamatussa ihmiskuntaa ja muuta luotua todellisuutta langenneessa tilassaan. Se on pahan ja katoavaisuuuden vallassa: epäuskoinen, itsekäs, nautinnonhimoinen, katoava jne.

Kristityn ei tulisi rakastaa katoavaa maailmaa turhuuksineen. Sen sijaan hänen tulisi muistaa, että tärkeintä on, juuri kuten kirjoitit, sisäinen sydämen tila ja se, että toimii tämän sisäisen tilan mukaisesti. Tämän myötä hän on katoavassa ja langenneessa maailmassa vieras ja muukalainen. Näin hän seuraa Mestariaan, joka myös oli maailmassa vieras ja muukalainen.

No, mitä tämä sitten konkreettisesti tarkoittaa. Ainakin minulle opetettiin uskovaisessa kodissani, että maailmallisuutta on vaikkapa mammonan ahnehtiminen. Tai päihteiden käyttö, kiroileminen tai muu räävittömien puhuminen. Tärkeää olisi myös miettiä, millä sisintään ruokkii: Mitä lukee, mitä kuuntelee, mitä katsoo? Ylipäätään aina, jos katoava tulee Katoamatonta eli elävää Jumalaa tärkeämmäksi, on kyse maailmallisuudesta.

Varmasti on vaara, että ”maailmallisuus” muuttuu helposti koodisanaksi muutamalla tarkkaan tiedetylle jutulle. Oikein ymmärrettynä sekin on kuitenkin tärkeä ja raamatullinen käsite. Siitä on varmasti hyvä keskustella, mitä maailmallisuus tässä meidän kontekstissamme on.

”Voi tätä maailmaa ja sen viettelyksiä! Viettelysten täytyy kyllä tulla, mutta voi sitä ihmistä, jonka kautta ne tulevat!” (Matt.18:7)

”Maailmassa te olette ahtaalla, mutta pysykää rohkeina: minä olen voittanut maailman.” (Joh.16:33)

1. Johanneksen kirje 2
15 Älkää rakastako maailmaa, älkää sitä, mikä maailmassa on. Jos joku rakastaa maailmaa, Isän rakkaudella ei ole hänessä sijaa.
16 Sillä mitä kaikkea maailmassa onkin, ruumiin halut, silmien pyyteet ja mahtaileva elämä, se kaikki on maailmasta, ei Isästä.
17 Ja maailma himoineen katoaa, mutta se, joka tekee Jumalan tahdon, pysyy iäti.

”Te uskottomat! Ettekö tiedä, että rakkaus maailmaan on vihaa Jumalaa kohtaan? Joka tahtoo olla maailman ystävä, asettuu Jumalan viholliseksi.”

Näissä keskusteluissa tulee mieleen ensinnäkin uskon lahjaluonteisuus ja toiseksi heti perään se, että usko itsessään synnyttää erinäisiä ”asioita” ihmisessä, niin mihin sitten näitä sääntöviidakoita tarvitaan?

Minusta niitä tarvitaan lähinnä valtaan ja toisen ihmisen kyykyttämiseen. Se on kumma juttu, kun se tuntuu olevan niin ihanan makoisaa väsäillä normeja, miten pitää elää, minusta siinä ei ole takana mitään muuta kuin se, että halutaan jollakin tavalla hallita toista.

Jos joku töhnää ripsensä tönkkövärillä niin paksusti, ettei silmät kunnolla liiku, niin se ei todellakaan tarkoita automaattisesti sitä, että hänelle on ulkonäkö noussut liian tärkeäksi asiaksi elämässä, vaan se voi tarkoittaa vaikka ihan mitä tahansa asiaa. Esimerkiksi sitä, että hänen kauneusmakunsa on vain sellainen ja se voisi olla mun mielestäni vaikkapa mauttomuutta, mutta sekään ei tietty ole totuus.

Jos taas joku asuu hulppeassa linnassa ja hänellä on paljon omaisuutta ja rahaa ja minä asun ahtaasti ja vaatimattomasti rivarissa euroja hädissäni laskeskellen, että minulla ei olisi maailmanrakkautta ja tuolla toisella sitä on. Ei tasan tarkoita sitä.

Joskus tosi vaatimattoman näköinen ihminen on hirmuisen tarkka ulkonäöstään ja joku laitttautuja laittautuu vain kulttuurin tai tavan vuoksi, eikä ulkonäkö ole hänelle edes kovin tärkeä.

Tauti kun ihmiselle ei ole annettu viisautta nähdä toisen ihmisen sydämeen ja hän silti luulee koko ajan näkeväs ja pitää omia tulkintojaan oikeana. Itse olen usein joutunut perumaan vääriä ennakkokäsityksiäni ja luulojani kanssaihmisiäni kohtaan.

Myönnän Joona, että olen äkäinen. Älä ota sitä itseesi pyydan ma, sinä et ole mitenkään syyllinen olotilaani. Herätät vain sanoillasi sisälläni asuvan äkämooseksen, joka on syntynyt vuosikymmeniä kestäneestä orjuudesta ja loputtomista vaatimuksista.

Äkämooses on siis vaatimuksia, kieltäymyksiä, itkemättömiä itkuja, nieleskeltyjä kärsimyksiä ja itsensä venyttämistä aina ja aina vaan jaksamisen äärirajoille asti.

Anteeksi Joona ärmäkkyyteni.

Saat anteeksi ärmäkkyytesi, Vuokko. 🙂 Ehdin jo tässä tunnin pari väitellä mielessäni kanssasi. Nyt en enää jaksa kuin korkeintaan poltella rauhanpiippua. 🙂

Olen minäkin toki noista viime päivien uutisista järkyttynyt, kuten kaikki ystävänikin etc. Siksi aloitinkin ensimmäisen viestini: ”Perusteellista ja läpikotaista pyykinpesua varmasti tarvitaan. Olen ehdottomasti samaa mieltä.” Kun kirjoitin näin, tarkoitin myös sitä.

Jotenkin minusta kuitenkin saman tien muodostui tähän keskusteluun sellainen yönmustan taantumuksen ja hengellisen väkivallan henkilöitymä. Tai siltä minusta ainakin tuntui, mutta ehkä se oli vain minun henkilökohtainen kokemukseni.

No, joo. Sellaista tämä elämä on. Keskusteluja tulee ja menee ja jokainen niistä on jollain tavalla epätäydellinen. 🙂

Se myös kuohuttaa tunteitani, kun taas jälleen kerraan olen törmännyt sellaiseen asiaan, että otin kaiken aikaa vl-opetuksen niin tosissani ja lähimainkaan kaikki muut eivät niin tehneet eivätkä tee edelleenkään. Mutta tietty kun minusta haistettiin kuuliaisuus liikkeen opetuksille, minulta myös salattiin oma tottelemattomuus niille. Nyt sitten saan kuulla, miten itse kukanenkin on elänyt. Tunnen itseni siis myöskin tässä suhteessa niin höpläytetyksi 🙁

Toinen, mikä on nyt tämän kaiken muun soplakan keskellä nostanut ärsyyntymistäni on se, että nyt kun vl-ihmiset tekevät sellaisia asioita, jotka olivat tuomittavia parikyt vuotta sitten, he tekevät niitä naureskellen: ei olisi ennen tullut kuulonkaan tehdä tämmöistä. Eikä heitä hetkauta ollenkaan se, että samaisen asian tiimoilta on itketetty verikyyneleitä joidenkin ihmisten kohdalla. Eli jos puhuttelet, itketät ja nöyryytät jotakin vl-ihmistä vaikkapa naispappeuskannasta tänä päivänä, kymmenen vuoden päästä naureskelet asialle, että ”onpa sitä joskus tullut tehtyä sellaistakin”. Mun on oikeasti vaikea käsittää ja kestää tuollaista mentaliteettia ja sitä esiintyy vieläpä kohtalaisen paljon.

Tämä on sitä ”valtakunta on aina oikeassa” -ajatttelua, joka on silkkaa vedätystä.

Että tämmösiä kokemuksia ja harmituksia ärmäkkyyteni takana, kyllä se tästä taas tasaantuu.

Tässä asiassa Vuokko on oikeassa.

Halusi sitä tai ei: kymmenen, kaksikymmentä vuotta niin naispappeus on hyväksytty vl-liikkeessä ja liikkeen piiristä löytyy runsaasti naispappeja. Nyt jo kaksi. Samoin puhujainstituutio on avattu naisille.

Sellainen on ajan riento.

Toinen vaihtoehto on kutistua ja lahkoutua kutistuvan kirkon ulkopuolella. Kun lukee uutisia siitä kuinka SRK:n puheenjohtaja peittelee pahimman luokan pedofiilin rikoksia näkemättä omassa toiminnassaan mitään väärää – rovasti suunnittelee tyytyväisenä leppoisia eläkepäiviä – tämä vain esimerkkinä ja vuorenhuippuna – en näe muuta vaihtoehtoa kuin liikkeen avautuminen. Se ei tapahdu jollakin kosmeettisella, sallittakoon ilmaus tässä yhteydessä, ”johtamiskulttuurin muutoksella”. Ei.

Koko liikkeen pelolle ja toisen sieluntilan arvioimiselle rakentuva kulttuuri olisi hylättävä. Se ei onnistu niin, että tietynlaisen kulttuurisen mentaliteetin sisäistäneet, useimmiten keski-ikäiset ja keskiluokkaiset miehet vaihdetaan, vaikka kuinka demokraattisesti, toisiin samanlaisiin.

Perusteellinen ja läpikotainen pyykinpesu tarkoittaa että jotain todella perustavaa tulisi muuttua. Koska keskeiset opinkappaleet ovat yleensä, ja aivan oikein, muurattu betoniin, en näe muuta vaihtoehtoa kuin sen, että naispappeus hyväksytään liikkeessä(nythän se on jo epävirallisesti aika ison osan rivijäsenistöä hiljaisesti hyväksymä) ja puhujainstituutio sitä myötä pikkuhiljaa avautuu naisille.

Jatkoa edelliseen.

Niin kutsutut höpösynnit, ehkäisykiellosta korvakoruihin, ovat pitkälti miesten määrittelemiä. Paikkojen avaaminen naisille liikkeen establishmentissa murtaa paitsi näitä käytäntöjä, myös vuosikymmenien aikana rakentuneita näkymättömiä sisäsiittoisia sidoksia.

Maailma on synnin tahraama, langennut paikka. Kärsimysten näyttämö ja Golgata. Maailmaan tulee toki tehdä eroa, mutta ei sukupuolittuneesti ja valikoivasti. Ison herätysliikkeen on turha kuvitella olevansa jonkinlainen hengellinen saareke, hurskauden linnoitus, johon muu yhteiskunta ei yllä. Vanhoillislestadiolaisuuden tulee muuttua, muuten se jähmettyy, lahkoutuu ja kuolee, etenkin hengellisesti.

Mielestäni johtamiskulttuurin demokratisoiminen olisi paljon hedelmällisempi ja perustavanlaatuisempi muutos kuin naispappeuden hyväksyminen. Kieroilla osaavat kyllä naisetkin, mikä feministisen diskurssin läpitunkemassa ajassamme usein unohdetaan. Siksi miesten vaihtaminen naisiin ei ole sinällään vielä tae ongelmien korjaantumisesta.

Jos päätöksentekoa sen sijaan valvotaan demokraattisesti, epärehellisyys on jo paljon vaikeampaa.

Minustakin viimeaikaiset uutiset ovat olleet järkyttäviä. Muutosta varmasti tarvitaan. Tulee kuitenkin harkita tarkkaan, millaista muutosta. Harkitsematon muutos ei välttämättä paranna tilannetta vaan aiheuttaa entistä suurempia vaurioita herätysliikkeen spiritualiteetille ja mentaliteetille. Siitä olen varma, että jos raamattukäsitys vesitetään, kaikki on hukassa. Koko teologian perusta murtuu.

Herännäisyydessä kaivattiin 1950-luvulla selvästi muutosta ”körttifasistiseen” menneisyyteen. Muutos toteutettiin kuitenkin harkitsemattomasti. Se kääntyi lähinnä maailmaan mukautumiseksi. Jäljet eivät ole hirveän hyviä.

Toivottavasti näiden yleistysten takana on vahva asiantuntemus:

”Koko liikkeen pelolle ja toisen sieluntilan arvioimiselle rakentuva kulttuuri…”

”…naispappeus hyväksytään liikkeessä(nythän se on jo epävirallisesti aika ison osan rivijäsenistöä hiljaisesti hyväksymä)…”

Jos ei ole, kannattanee miettiä, onko oikein väittää tällaista julkisesti. Ainakaan minun kokemuksiani ne eivät vastaa.

En tiedä, onko naispappeus kahden vuosikymmenen päästä hyväksytty vanhoillislestadiolaisuudessa. Jos on, toivon ja rukoilen olevani niitä viimeisiä, jotka eivät hyväksy. Tai vaikka kuuden vuosikymmenen päästä, jos elinpäiviä annetaan. Totuutta ei saa alistaa pragmaattiselle harkinnalle eikä se voi olla neuvottelu- tai kohteliaisuuskysymys.

Joona: ”En tiedä onko naispappeus kahden vuosikymmenen päästä hyväksytty vanhoillislestadiolaisuudessa. Jos on, toivon ja rukoilen olevani niitä viimeisiä, jotka eivät hyväksy. Tai vaikka kuuden vuosikymmenen päästä, jos elinpäiviä annetaan.”

Minä en luonnollisestikaan tiedä murto-osaa siitä, mitä sinä tiedät ja tunnet vanhoillislestadiolaisuutta. Mutta hienoinen hmm..elämänkokemukseni on osoittanut yhden asian: melkein kaiken mitä tänään tai eilen vannoo, joutuu viimeistään ylihuomenna perumaan:-)

Herännäisyysargumentin käytössä olisi syytä harkita hienoista varovaisuutta, se ei käy asiaan kuin asiaan. Suosittelen iltalukemiseksi vaikka Juha Sepon Martti Simojoki elämänkerran ykkösosaa. Ei herännäisyys 1950-luvulla ollut mitenkään erityisesti maailmaan mukautunut. Kotimaa Pron puolella on toimittaja Rytkösen tekemä Urpo Karjalaisen haastattelu, sekin kannattaa lukea.

On niin kovin helppo hokea, että teologian perustana tulee olla Raamattu ja sitten piste. Tuskin sinäkään Joona edustat kaikkein fundamentalistisinta sanainspiraatio-oppia?

Joskus kannattaa miettiä omaa positiota, sekin voi sokeuttaa..

”Totuutta ei saa alistaa pragmaattiselle harkinnalle eikä se voi olla neuvotttelu- tai kohteliaisuuskysymys.”

Voin olla väärässä, mutta nähdäkseni vanhoillislestadiolaidsuuden historia ei ole erityisen antoisa esimerkki siitä kuinka totuutta ei oloe alistettu pragmaattiselle harkinnalle.

Pikemminkin niin, että pragmaattinen harkinta teologisoidaan, ja siitä tulee Totuus.

Olen pahoillani Vuokko kun kirjoitan kommenttia kommentin perään, mutta kirjoitin alla hiukan harkitsemattomasti eikä omia kommentteja voi enää poistaa/korjata.

Vanhoillislestadiolaisuudessa on avattu valtarakennetta naisille. Rauhanyhdistysten johtukunnissa on runsaasti naisia ja muutama jopa puheenjohtajana.

SRK:n tapaa täydentää itseään voisi ehkä hiukan demokratisoida, mutta taidan itseni kanssa käydyn keskustelun perusteella päätyä samaan kuin Joona: naispappeutta ei ole syytä hyväksyä eikä puhujainstituutiota avata naisille, jos Raamatulle halutaan olla uskollisia.

Puheenjohtaja Voittostakaan ei tulisi liian hätiköidysti tuomita, kuten itse tunnekuohussa tein.

Minusta vanhollislestadiolaisuuden yhteydessä sana ’muutos’ ei ole aivan osuva. Uskon lapsellisesti, että usko sinänsä on muuttumaton asia. En osaa ajatella siten, että Jumala olisi asettanut uskoa ihmisten ulottuville jonkinlaisena puutteellisena alkiona, jota ihmisten pitäisi parantaa ja päivittää kulloisenkin ajan hengen ja tietämyksen mukaiseksi.

Kun arvioidaan meidän vanhoillislestadiolaisten toimintaa, on hyvä muistaa, että me olemme samalla tavoin lankeavia ihmisiä kuin kaikki muutkin. Siksi ajattelemme, että mieltä kaihertamaan jääviä asioita on syytä hoitaa pois evankeliumilla ja selvittämällä asiat myös mahdollisesti kärsineiden kanssa sekä maallisen esivallan edessä, muistaen samalla, että pelastuminen perustuu vain armoon.

Ihminen voi vähitellen ajautua ulos armolapseudesta ja jäädä toteuttamaan jonkinlaista uskon ulkonaista muotoa. Näitä kai Raamatun vertauksella kuolleista kaloista tarkoitetaan.

Näin voi käydä myös vanhoillislestadiolaisuuden organisaatiorakenteen luottamustehtävissä toimiville. Nämä voivat langeta kuten kaikki muutkin. Näin ollen ymmärtääkseni ei organisaatiokaan kuten eivät yksittäiset uskovaisetkaan toimi täydellisesti. Itse asiassa organisaatio sinänsä ei kai mitään teekään vaan aina ihmiset.

Jos organisaatiossa toimitaan väärin, asiat pitää korjata aivan samoin kuin muussakin elämässä ja niitä korjaavat ihmiset, joilla on omatunto. Organisaatiolla sinänsä ei voi mitään omatuntoa olla.

Jos organisaatio toimii väärin, se ei automaattisesti tarkoita, että Pyhä Henki on jättänyt koko organisaation piirissä olevan lauman vaikka sekin lienee mahdollista. Tärkeää on, että vaelletaan valkeudessa ja korjataan asioita.

Näin ollen organisaatio ja varsinkaan usko ei tarvitse muutosta. On vain vaellettava kuten meitä on opetettu vaeltamaan jo 2000 vuotta sitten.

”Organisaatiolla sinänsä ei voi mitään omatuntoa olla.” Organisaatio toteuttaa tiettyjä arvoja esimerkiksi hierarkisuudellaan tai sulkeutuneisuudellaan. Sitä voi mielestäni hyvin sanoa organisaation omaksitunnoksi.

Minäkin uskon lapsellisesti, että usko on muuttumaton asia. Eri asia on sitten se, mitkä kaikki asiat mielletään sen sanan alle.

Vl-liikkeen kohdalla uskonasioiksi on mielletty paljon erilaisia asioita ja ne ovat suuri osa ihan tapoja vaan ja yllätys yllätys; niissä on tapahtunut paljoltikin muutoksia. Väliin minusta tuntuu, että ainut asia, mihin EI OLE tullut muutosta, on kaikkinaiset selittelyt asioiden ympärillä.

Vuokko, onko kommenttini sinusta siis ”kaikkinaista selittelyä”?

En toki niin ajatellut Heikki kirjoittaessani tuota kommenttia. Lähinnä ajattelin sellaisia selittelyjä, joilla kuitataan kaikkinainen kritiikki liikkeen asioita kohtaan. Ja myös selitykset silloin, kun muutosta pystytään osoittamaan tapahtuneen.

Joona:
”
Kari-Matti:
“Koko liikkeen pelolle ja toisen sieluntilan arvioimiselle rakentuva kulttuuri…”

“…naispappeus hyväksytään liikkeessä(nythän se on jo epävirallisesti aika ison osan rivijäsenistöä hiljaisesti hyväksymä)…”

Jos ei ole, kannattanee miettiä, onko oikein väittää tällaista julkisesti. Ainakaan minun kokemuksiani ne eivät vastaa.
”

Joona, sinun on syytä huomata, että olet vl-liikkeen puhuja. 🙂

On syytä todeta varmaan taas kerran, että kaikki liikkeessä eivät koe pelkoa tai ahdistusta. Eli siinä kohtaa Kari-Matilta lievä yleistys.

Silti totean, että puhujana tunnetun henkilön kokemusmaailma nähtävästi voi olla hyvin erilainen kuin vaikkapa omani. Väitän, että juuri tuosta ensinmainitusta asiasta (pelko, arviointi) johtuu se, että kokemusmaailmasi myös toisen asian (naispappeuteen suhtautuminen) kohdalta on erilainen.

Tarkoitan siis sitä, että minulla on paljon uskovaisia kavereita ja ystäviä, ja silti kanssapuheiden perusteella voisin väittää, että (esim.) ehkäisyä tai naispappeutta vääränä pitävät alkavat olla jo vähemmistössä.

Nk. uskovaisuus ei edellytä Ry:n jäsenyyttä, eikä jäsenyyttä tarvitse erikseen edes purkaa, jos jättää liikkeen.

Siinä vaiheessa kun joku vl-uskovainen kieltää vl-uskonsa, jättää uskonyhteisönsä, teki hän sen sitten suullisesti: ”en ole enää uskomassa” tai jonkin näkyväisen merkin avulla, asia leviäää melko nopeasti kaikkien tietoisuuteen. Tilanne aiheuttaa sen, että suhtautuminen lähtijään muuttuu jollakin tavalla, tavat vaihtelevat perheestä ja paikkakunnasta riippuen ja siitä, onko lähtijällä ollut minkälainen sosiaalinen asema niissä piireissä, mihin on liikkeen ihmisten seurassa kuulunut. Joku hiljainen, yksinäinen hipsukka saa lähteä aika vähin äänin jne.

Liikkeestä lähtemiset koetaan usein niin rankkoina, että ratkaisua siirretään jopa vuosikymmeniä ja jotkut ratkaisevat asian sillä tavalla, etteivät lähde ollenkaan, vaan jatkavat liikkeessä ”talostelua” läpi elämän. Näistä ihmisistä löytyy jopa ateisteja ja he voivat olla ihan aktiivisia Ry:n jäseniäkin.

Liikkeestä eroamisen seuraamuksia ovat useimmiten puhuttelut, joista osa on tosi rankkoja. Nykyään lähetellään usein myös tekstiviestejä perään, joista osa on tosi ikäviä. Myös facebookissa saatetaan lähetellä viestejä asian tiimoilta. Puhuttelijat ovat mielestään hyvällä ja rakkaudellisella asialla, eivätkä useimmiten edes aavista, miltä ne tuntuvat puhuttelujen kohteelta.

Kun jo päätös vl-uskon hylkäämisestä, oman uskonyhteisön hylkäämisestä, johon on ikänsä kuulunut, on ihan KAMALAN RASKAS ja vaikea päätös ja prosessi ja sen päälle vielä täydellinen lähipiirin tuen puute ja vieläpä ihan päinvastainen toiminta, niin kyllä siinä lähtijä aika tyhjän päällä on. Ihan järkyttävä prosessi on useimmiten. Mitä tiiviimmin on hommmaan sitoutunut, sitä vaikeampi on lähtö.

Jos vl-usko olisi oikeasti vapaaehtoista, täällä ei keskustelua edes käytäisi. Porukan pitäminen vl-uskovaisena ja kuuliaisena liikkeen opetuksille, tottelemattomien nuhtelemiset ja kurinpidolliset toimet, ovat iso osa liikkeen mentaliteettia. Sanotaan kyllä, että usko on lahja ja että se on Jumalan työ alusta loppuun asti, mutta käytännössä se on pahimmillaan melkoista pakkopaitaa.

Se unohtui sanoa, että monen liikkeestä lähtöä jarruttaa usein tieto siitä, että se aiheuttaa ihan mielettömän syvää murhetta läheisissä. Murhe pohjautuu käsitykseen, että ulkopuolella ”Jumalan valtakunnan” (=vl-liikkeen) ei ole pelastusta. Asiaa murhennetaan vielä käsityksellä, että ihmisellä saattaa mennä armonaika umpeen, eli jos hän jättää vl-uskon, hän ei välttämättä saa sitä enää koskaan itselle takaisin. Saatetaan sanoa: ”voi sitä, joka Jumalan hylkää, mutta VOI-VOI sitä, jonka Jumala hylkää”. Eli tällä halutaan pelotella lähtijää, että edessä voi olla iankaikkinen kadotus Jumalan puolelta; Hän ei enää tarjoa pelastusta.

Eräässä Siionin laulussakin sanotaan: ”….Ei silloin murheet paina, ei omat lapsetkaan, he täällä tuskaa aina toi epäuskollaan”.

Kiitos Vuokko vastauksestasi. Kyllä olen alkanut ymmärtää sitä lähtemisen vaikeutta blogisi myötä. Hyvä että meille tavisseurakuntalaisille on tätä tietoa ja näitä kokemuksia jaettu sekä näitä rankkoja keinoa, minkä kohteeksi eroava joutuu.

Toivttavasti tulee muutoksia.

Sonja, rauhanyhdistykset ovat nimensä mukaisesti juridisesti yhdistyksiä, joiden toimintaa säätelee yhdistyslaki. Niitä alettiin perustaa 1800-luvulla tietääkseni sen takia, että seurahuoneina toimivilla kiinteistöillä pitää olla jokin juridinen omistaja ja yhdistys sopii tällaiseen luontevasti.

Jotta yhdistys voi toimia toimia, sillä pitää olla jäseniä. Niinkuin Vuokko kertoi, jäsenyys ei ole vanhoillislestadiolaisille pakollista, suotavaa toki.

Muodollisesti rauhanyhdistysten toiminta on kuin minkä tahansa yhdistyksen – metsästysseuran, sukuseuran, urheiluseuran jne. – toimintaa vuosikokouksineen ja johtokuntineen. Vuosikokouksíssa voivat äänestää vain jäsenet.

Vuosikokousten järjestelyistä ovat vastuussa luottamusmiehet. Jotta kokoukset sujuvat, varmaankin usein kysellään jo etukäteen, kuka suostuisi toimimaan puheenjohtajana ja ketkä suostuisivat ehdokkaiksi äänestyksiin. Varmastikin näihin liittyy sopivuusharkintaa, mutta jäsenet päättävät ja tarvittaessa suljetulla lippuäänestyksellä. Kuten muidenkaan yhdistystysten tapauksissa, juridinen yhdistysmuoto ei sinänsä estä sopimatonta taustatyötä, jos joku tai jotkut sellaisiin ryhtyvät.

Esimerkiksi minä erään sukuseuran johtokunnan puheenjohtajana yritän varmistaa, että vuosikokoukseen löytyy tehtävään suostuva puheenjohtaja.

En muista kuulleeni, että muodolliseen rauhanyhdistyksestä eroamiseen olisi liittynyt ongelmia. Jos joku eroviestin laittaa, hänet vain poistetaan kirjoista niin kuin muissakin yhdistyksissä. Uskosta luopumiseen liittyneen yhtä monen sorttista tarinaa kuin on tapauksiakin. Tietenkin uskovaiset läheiset ovat murheissaan, kun joku luopuu. Vuokon kuvauksissa korostuvat raskaiksi koetut tapaukset ja sellaisiakin on, mutta voin sanoa, että tuollaisiin kehityskulkuihin voi liittyä hyvinkin avoimia ja molemminpuolisen läheisrakkauden sävyttämiä keskusteluja olkoon lopputulos mikä tahansa. Itse ajattelen, että jos esimerkiksi oma lapsi luopuu sen seurauksena, että usko on vain kadonnut ja omatunto sumentunut asiassa, en minä voi puheillani hänelle uskoa luoda ja luonnottomasti painostaa häntä kukaties ”mukaparannukseen”. Usko voi syntyä vain Jumalan työnä. Asioista on myös mahdollista puhua rauhallisesti ja kumpikin osapuoli toistaan kunnioittaen.

Heikiltä:

”Itse ajattelen, että jos esimerkiksi oma lapsi luopuu sen seurauksena, että usko on vain kadonnut ja omatunto sumentunut asiassa, en minä voi puheillani hänelle uskoa luoda ja luonnottomasti painostaa häntä kukaties “mukaparannukseen”.”

Tämä asia on just se murheenkryyni. Heikki ajattelee vl-liikkeen opetuksen tavoin, että jos jättää vl-liikkeen, jättää samalla myös USKON. Tämä ei pidä likimainkaan aina paikkaansa. Ja ylipäätään, jos Raamatussa kerta sanotaan, että usko on Jumalan lahja ja Hänen työtänsä alusta loppuun asti, niin kuinka se voi koskaan edes olla ihmisen ”jättämisessä”?

Kysymys Heikille ja muillekin.

Kuinka vl-liikkeessä voidaan tuomita esimerkiksi samaan kirkkoon kuuluvat ihmiset kadotukseen, kun heillä on sama uskontunnustus, käsitys Kristuksesta pelastajana, ehtoollinen jne.? Eikö se mene niin, että jos kristitty ei armahda toista kristittyä, Kristukseen uskovaa, niin ei Jumalakaan armahda häntä?

Matt. 7:1 ”Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi.2 Niin kuin te tuomitsette, niin tullaan teidät tuomitsemaan, ja niin kuin te mittaatte, niin tullaan teille mittaamaan.

Tässä tullaan taas sen kysymyksen äärelle, että ketkä sitten ovat OIKEITA kristittyjä, ketkä uskovat OIKEALLA TAVALLA Kristukseen? Luther kehottaa jättämään tämän asian kokonaan Jumalalle. Ihminen ei voi toisen ihmisen sydämeen nähdä. Vaikka on yrittänyt ja yrittääkin kaiken aikaa ja siitä kaikenlainen pahoinvointi uskonkentillä tapahtuukin. Vl-liike on tässä asiassa kunnostautunut oikein ”mallikelpoisesti”.

Vl-liikkeesä ei ole saamieni tietojen mukaan suljettu muita uskonyhteisöjä pelastuksesta pois ennen vuotta 1911, jolloin selviteltiin opillisia asioita uusheränneiden kanssa. Ja tänä päivänä oppi on tiukasti monen vl-ihmisen selkäytimessä, eivätkä he voi muuta ajatellakaan.

Vuokko, edustatko kantaa, että kukin tulee uskollaan autuaaksi?

Pystytkö elämään sen tosiasian kanssa, että minullakin on oikeus omaan uskoon?

Voitaisiinko kantasi muotoilla siten, että kaikki kristinuskon versiot käyvät, paitsi vanhoillislestadiolaisuus?

Heikiltä:

”Vuokko, edustatko kantaa, että kukin tulee uskollaan autuaaksi?”

Tietty.

”Pystytkö elämään sen tosiasian kanssa, että minullakin on oikeus omaan uskoon?”

Tietty, mulla ei ole asiaan nokan koputtamista.

”Voitaisiinko kantasi muotoilla siten, että kaikki kristinuskon versiot käyvät, paitsi vanhoillislestadiolaisuus?”

Ei.

Ei ole kyse kristinuskon versioista, vaan uskosta Kristukseen.

Vuokko, pelastuvatko mielestäsi muslimit, buddhalaiset ja sintolaiset?

Heikki, minun uskoni perustuu kristinuskoon, eli vastaukseni on: ei.

Muslimit, buddhalaiset, shintolaiset ja niin edelleen ovat ihmisiä, joita Jumala rakastaa. He eivät pelastu Islamin, buddhalaisuuden tai shintolaisuuden perusteella. He voivat pelastua Jumalan armon perusteella.

Kiitos vastauksestasi Vuokko.

Kommentoit: ”Tämä asia on just se murheenkryyni. Heikki ajattelee vl-liikkeen opetuksen tavoin, että jos jättää vl-liikkeen, jättää samalla myös USKON. Tämä ei pidä likimainkaan aina paikkaansa. Ja ylipäätään, jos Raamatussa kerta sanotaan, että usko on Jumalan lahja ja Hänen työtänsä alusta loppuun asti, niin kuinka se voi koskaan edes olla ihmisen “jättämisessä”?”

Tässä tulee esiin sinun seurakuntakäsityksesi ja minun vastaavan ero. Me vanhoillislestadiolaiset ymmärrämme, että seurakunta koostuu niistä ihmisistä, joilla on Pyhä Henki sydämessään ja uskon hedelmät ovat sen tunnusmerkkinä. Seurakunnan eli Kristuksen lammaslauman raja kulkee siten sydämestä sydämeen. Raamatussahan tähdennetään seurakuntayhteyden merkitystä. Seurakunta koostuu ihmisistä. Jos jättää ne ihmiset, jotka muodostavat seurakunnan, en oikein ymmärrä miten voi säilyttää seurakuntayhteyden. Käsitän, että meidän ymmärryksemme eivät kohtaa, koska esim. sinun tulkintasi uskon hedelmistä on toisenlainen kuin vanhoillislestadiolaisten.

Jotkut saattavat kokea seurakunnan yhteydessä olemisen jollakin tavoin rasittavana ja vetäytyvät erilleen ajatellen, että uskovat yksikseen tai pienessä piirissä ”vähän väljemmin” tai muutoin taistelukentän metelin ulottumattomissa. Ymmärrän tällaisen olevan vaarallista. Muistan erään jo edesmenneen saarnamiehen sanoneen, että puolensa joutuu valitsemaan, koska taistelulinjojen välissä ei voi elää.

Tietenkin uskovainen voi elämäntilanteensa vuoksi joutua fyysisesti erilleen, mutta elävä usko saa hänet pitämään yhteyttä seurakuntaan mahdollisuuksien mukaan.

Pentin Martin kommentti on jälleen viisaasti kirjoitettu. On totta, että monetkaan maailman uskonnoista eivät ole pelastususkontoja kuten esim. kristinusko on. Sekin on totta, että kristinuskon Jumala tunnetaan ehkä vain viidenneksessä maailman väestöstä, vaikka luoja/Jumala on sama kaikille luoduille, syntyypä/elääpä ihminen sitten mihin tai missä maailman kolkassa tahansa.

Se vaan on aika jännää, että olipa uskonto mikä tahansa, sen piirissä olevat ihmiset ajattelevat ja uskovat itse olevansa Jumalan silmäteriä ja kaikki muut ovat mitä ovat. Oma havaintoni on, että uskontoihinsa vahvasti kiinniittyneiden ihmisten ajattelu ja usko rajoittuu vain oman uskontonsa piiriin ja oman uskontonsa Jumalaan (jumaliin), ikäänkuin se olisi ainoana olemassa.Itse olen jo kauan aikaa ajatellut kaikki maailman uskonnot samanarvoisiksi keskenään, Uskovatpa tai palvovatpa ihmiset millaista Jumalaa tai millaisia jumalia tahansa. Silloin kun uskonto antaa ihmiselle hyvän ja tasapainoisen olon sekä varmuuden siitä, että on Jumalan varjeluksessa, silloin usko ja uskonto on hyväksi ihmiselle.

Niinpä just Heikki. Nimittäin USKON HEDELMÄT.

70-luvulla lähes kaikkiin vl-uskovaisiin pesiytyi väärä henki, joka näkyi VÄÄRINÄ HENGEN HEDELMINÄ. Ensin piti ymmärtää, että itsessä on väärä henki ja se piti myös pystyä ilmentämään, minkälaisina HENGEN HEDELMINÄ se näkyi ulospäin. Tähän pohjautuu, luulen ma, vl-liikkeen opetus PH:n hedelmistä. Jos joku tietää tarkentaa asiaa enempi, tarkentakoon.

Eli kun ei kyetä näkemään ihmisen uskoa, ei oikeasti nähdä ihmisen sydämeen, asia halutaan korjata sillä, että määritellään ne asiat, jotka vuotavat uskosta. Ja nämä asiat eivät olekaan niitä, jotka Raamattu ilmoittaa: ilo, rauha, rakkaus, pitkämielisyys, hyvyys, uskollisuuus ja oliko se nyt kärsivällisyys. On jatkettu listaa mielivaltaisesti erinäisillä näkyväisillä jutuilla, jotka eivät ole alkuperäisten Hengen hedelmien kaltaisia enempikin ”olotiloja”.

Ja sitten vielä kun nämä ”Hengen hedelmät” muuuttuvat ajansaatossa. Niin kuin tuossa aiemmin jo kirjoitin, kun ihmetellään miten ennen ei ole tätäkään ja tätäkään juttua hyväksytty ja niistä on joutunut uloslempatuksi liikkeestä tai vähintään tiukkaan puhutteluun ja parannusvaatimukseen. Hymyssäsuin ihmetellään, eikä olla yhikäs pahoillaan homman UHREISTA. Heistä, joille kohtalonkellot kalkattivat aikoinaan kuolemaa.

Mielestäni, joka uskoo Kristukseen, ei edes voi olla erillään Kristuksen seurakunnasta ja sen yhteydestä. Raja on näkymätön ja kuten Heikkikin sanoi, se kulkee sydämestä sydämeen. Tästä on kirjoitettu Päivämiehessäkin, kun siellä oli kirjoitus eräästä Luther-luennosta, jonka piti vl-Luther-tutkija.

Jos seurakunta puhuu omiaan, menettelee väärin, ei korjaa vääryyksiään ja vielä valehtelee päälle, voiko sitä enää millään syyllä kutsua edes näkyväiseksi Kristuksen seurakunnan osaksi? Tämä on vakava kysymys.

Löytyykö vl-liikkeestä vastuunkantajia vääryyksien osalle? Toivon että löytyy.

Vielä tartun Heikin yhteen kommenttiin:

”Jotkut saattavat kokea seurakunnan yhteydessä olemisen jollakin tavoin rasittavana ja vetäytyvät erilleen ajatellen, että uskovat yksikseen tai pienessä piirissä “vähän väljemmin” tai muutoin taistelukentän metelin ulottumattomissa.”

Riippuu monestakin asiasta, minkälaisena kokee tiiviin seurakuntayhteyden. Perheettömänä ja stressittömänä aikana sitä oikein kaipaa tiivistä yhteisöllisyyttä, paljon ihmiskontakteja ja ihmisiä ympärilleen, jos on luonteeltaan sosiaalinen, kaikki eivät ole sellaisia.

Mutta sitten jos elämä alkaa täyttymään paljolti jo kotirutiineista, pyykkivuori ei madallu ollenkaan vaikka kuinka pesukonetta pyörittää ja kaaos vallitsee vähän joka nurkassa, vapaa-aika alkaa olla historian havinaa, niin silloin tiivis ja aktiivinen yhteisöllisyys alkaa olemaan enempi taakka kuin voimavara. Ja esimerkiksi vl-liikkeessä organisaatio imee usein viimeisetkin mehut jäseniltään. Tosin se riippuu paljolti siitä, onko tulossa, menossa tai just ollut toimitalon rakennusprojektia sillä paikkakunnalla missä asuu. Joskus kun olen kuunnellut esim. Hesan seuroja, niin kuulutuksista saa sellaisen kuvan, että sen Ry:n jäseniä pitää aika tavalla patistella kahvituksiiin sun muihin talkootöihin. Eli edelleenkin homma vaikuttaa siltä, että väsymistä hommaan on kovastikkin, sitä se oli minunkin aikaan.

Minusta olisi tosi tärkeää, että liikkeessä ymmärrettäisiin perheellisten väsymys ja heitä enempikin autettaisiin kuin että vietäisiin viimeisetkin mehut myyjäis- ja kahvitusvaatimuksilla. Tiedän mistä puhun, niin paljon olen eloni aikana kuunnellut voivotuksia näistä asioista ja sitten on vielä omatkin kokemukset.

”On ne muutkin väsyneitä!”

”On se muillakin rahapula!”

Väljemmin elämisestä. Minulle tämä ei ollut mikään syy lähteä liikkeestä. Ihan olin jo tottunut kaikkiin kieltäymyksiin, eikä nyt sen kummemmin ollut houkutuksiakaan. Enempikin mua ahisti se, kun huomasin tapakulttuurissa vallitsevan kaksinaismoraalin, eli kaikki eivät enää noudattaneetkaan sääntöjä. Halusin tietää, mitkä asiat ovat pelastuksen kannalta tärkeitä ja mitkä eivät. Mulle ei passannut se, että opetetaan ja saarnataan eri tavalla, mitä sitten eletään. Minusta se oli epärehellistä, monelle ei. Monelle se ei ole edelleenkään. Ulkonaisesti saattaa kaikki olla opetuksen mukaista, mutta ”omissa piireissä” eletään ihan omaa elämää. Tämä tökkäsi. Ja sitten ystävieni saama huono kohtelu.

Eli Heikki, ei kaikki ole aina niin kuin liikkeen sisällä luullaan ja puhutaan olevan. Yllättyisit ihan varmasti, jos ihmiset kertoisivat sinulle avoimesti lähtöönsä vaikuttaneista syistä. Minä ainakin olen yllättynyt, koska nyt saan kuulla näitä avoimia tilityksiä.

Kiitos Vuokko kommenteistasi. Minulla samanlainen mielikuva kuin sinulla siitä, että rauhanyhdistysten vapaaehtoistyön määrä saattaa vaihdella kovin sen mukaan, ollaanko rakentamassa rauhanyhdistystä, onko vastuita suviseuroista tms.

Luulen, että työvuorolistojen muotoutumiseen voivat vaikuttaa hyvin inhimilliset seikat. On mukava pyytää seillaisia, jotka tietää vastuullisiksi ja jotka siten hoitavat hommansa. Kysymys kohdannee helposti henkilön, jonka tiedetään auliisti lupautuviin. Helposti pyynnöt saattavat kohdistua tuttuihin. Jos on suuri rauhanyhdistys, voi olla sellaisia, jotka ovat muuttaneet paikkakunnalle ja jäävät siten pois harkinnasta. Tämä on arvailua, koska en ole itse vastuussa mistään vuorolistoista.

Minä olen ollut yhdessä ringissä hyvinkin pitkään. Vuoroja tuli aiemmin jokunen vuodessa. Viime vuosina on ollut vähemmän, kun olen niin toivonut. Tehtäväni liittyy seuratilaisuuksiin, joten ajattelen olevan hyvä, että vuoroja kuitenkin on, niin tulee lähdettyä ainakin silloin seuroihin, kun tuppaan olemaan laiska siinä.

Yhdestä tarjotusta tehtävästä olen kieltäytynyt, koska ajattelin olevan hankala synkronoida ennestään olevan tehtävän vuoroja sen kanssa.

Minusta jokainen on ensisijaisesti itse vastuussa jaksamisestaan. Kukaan muu ei voi tietää yhtä hyvin yksittäisen ihmisen kuormitustilannetta kuin ihminen itse. Olemme myös yksilöitä siten, että toinen stressaantuu sellaisessa tilanteessa, jossa toinen senkun posottaa. Jollakin voi olla taipumus paniikkiin. Toinen voi olla ylitunnollinen ja lupautua silloinkin, kun olisi syytä kieltäytyä. Kai joku voi huomaamattaan paeta hankalia kotiolosuhteitakin vapaaehtoishommiin.

Myös vastuuhenkilön kannalta homma voi olla hankala. Jos joku tärkeä homma pitäisi saada hoidetuksi ja ketään ei tahdo saada mukaan, on ymmärrettävää, että voi mennä maanittelun puolelle. Yhteisön suunnitelmalliset toimet edellyttävät tekijöita silloin, kun heitä tarvitaan.

Voihan niinkin olla, että jonkun osuus on vähäinen ”virallisten” listojen kautta hoidettavissa asioissa, mutta hän voi olla lohdullinen olkapää, joka käyttää paljonkin aikaansa kuuntelemalla ymmärtäväisenä muiden murheita. Silläkin on oma merkityksensä.

Minun mielestäni Raamattu kehottaa kohtuullisuuteen. Kenenkään ei tarvitse uuvuttaa itseään vapaaehtoistehtävillä. Toisaalta on hieman outoa, jos jollakin ei missään elämänvaiheessa ole aikaa osallistua yhteisten asioiden hoitamiseen rauhanyhdistyksellä.

Puhuit Vuokko myös puheiden ja käytännön välisistä ristiriidoista. Kyllä sellaiseenkin voi törmätä. Puheet ja tekemiset voivat saada kulmakarvat nousemaan. Joukossa voi olla sellaisia, joiden omatunto on alkanut hämärtyä. Nykyajan individualismin henki voi tarttua.

Myös julkisuuden puhe ja vanhoillislestadiolaisten talostelu voi näyttäytyä olevan ristiriidassa keskenään. Muistan, kun oli suviseurat jossakin Pohjanmaan pitäjässä. Ajattelin ennen niitä, että nyt on julkisuudessa ollut niin paljon sitä ja tätä vanhoillislestadiolaisuuteen liittyvää, että millaistahan on seuroissa. Sitten sain todeta, että siellä oli samanlaista kuin ennenkin. Se oli lohdullista.

Lisään tähän perään vielä toisen tuoreen kommentin samasta lähteestä, jossa asia sanotaan juuri niinkuin minäkin tämän tilanteen näen:

”Seurasäestäjä
tammikuu 9, 2014 11:39

Nimenomaan näin. Kun en tiedä kaikkea, mitä johtokunnassa ja sen liepeillä (“laiteilla”) pinnan alla poreilee, en pysty sanomaan onko Hännisen erottaminen (ja kuvitelma siitä, että jotain sillä saadaan korjattua) vaihtoehtoisesti naiivia vai törkeää, vai molempia. Joka tapauksessa hänestä on nyt tehty syntipukki johonkin (mihin?). Ja joka tapauksessa se ei riitä, vaan koko johtokunta vaihtoon, kiitos! Arvon herrat, teillä ei ole enää luottamusta, ymmärrättekö? Ja joku työryhmä laatimaan anteeksipyyntöjä liikkeen hyllytetyille puhujille, erotetuille ja nykyisille jäsenille. Ja joku voisi ihan vaikka kokotyöpäiväisesti alkaa miettiä, miten tämmöiset typeryydet, kaksoisviestintä, oman pesän roskaaminen jne voidaan jatkossa välttää. Yksi keino tosin on ilmeinen, ja se on nimeltään rehellisyys. Kokeilkaa sitä – huomaatkaa, että se sattuu aluksi. Mutta kun avoin ja rehellinen puhe on vähän aikaa saanut tehdä työtänsä, tulee hyvä ja helpottunut mieli. Ja vaikka eroattekin, pyytäkää ensin anteeksi. Kuten Korteniemi kirjoitti kotimaa24:ssä, meidän ihmisten on helpompi antaa anteeksi, jos joku pyytää anteeksi.”

Samalla kun esitän lämpimät kiitokset näiden kommenttien kirjoittajille vl-seniorille ja seurasäestäjälle, esitän nöyrimmän anteeksipyyntöni lupaanne kysymättä tekemistäni lainauksista. Minun omaatuntoani ei soimaa, että tein näin. Tarkoitus pyhittäköön keinon tässä tapauksessa. 🙂