Muuttuva lukukokemus

Monet varteenotettavat seikat puhuvat sen puolesta, että lukeminen kehittää sanavarastoa, parantaa muistia ja myötäelämisen kykyä. Toisinaan voi kuitenkin käydä niin, että kerran koettu lukuelämys ei toimikaan uudessa tilanteessa.

Kokemukseni on hyvin omakohtainen. Hieman kummastellen kysyn, mikä selittää sen, että kun nuorempana luin esimerkiksi Marcel Proustin suurteoksen Kadonnutta aikaa etsimässä, se upposi minuun kuin vesi kuivaan sieneen. Mutta kun nyt vuosien jälkeen olen palannut sen sivuille, en saa siihen enää mitään imua.

Koen tämän jopa hieman hämmentävänä. Miksi kirja, joka kerran oli elämys, onkin muuttunut kohdallani mielenkiinnottomaksi, jopa puisevaksi?

Tämä on vain yksi esimerkki. Ymmärrän, että ”vika” on minussa, ei Proustin teoksessa.

Voin tietenkin etsiä vastauksia. Aika ja elämäntilanne ovat muuttuneet. Kirjan tekstit avautuvat nyt eri tavalla kuin vuosia sitten. Ehkä kiinnostuksen kohteenikin ovat muuttuneet sillä tavoin, että koen teosten sisällöt eri tavalla. Ja voi olla, että minulle jäi ensimmäisestä lukukerrasta ylimitoitettu odotus, mitä uusi lukukerta ei vastaa.

Aika kultaa muistoja, on vanha hokema. Saatan muistaa ensimmäisen lukukertani todellisuutta parempana. Se, mikä alun perin kiehtoi ja kannusti lukemaan, ei välttämättä elä minulle samalla tavalla kuin aikaisemmin. Olen jopa miettinyt, olisiko minun pitänyt aloittaa mainitun teossarjan lukeminen samassa ympäristössä kuin nuorena, siis lapsuudenkodissani.

Ensimmäinen kirja, jonka lapsena luin kannesta kanteen, oli John Finnemoren Robin Hoodin seikkailut. Tarina on miltei kaikille tuttu. Mutta viime vuonna otin sen kirjahyllystä ja luin, kuten lapsena, kannesta kanteen. Halusin testata, vieläkö nuo Sherwoodin metsän iloiset veikot vievät mukanaan.

Kokemus oli jopa yllättävän myönteinen. Onhan kyseessä maailmankirjallisuuden yksi klassikko, ja kukapa moiseen seikkailuun kyllästyisi. Mutta lukukokemus oli myös havainto: poikavuosina lukemani verestyi muistoihini. Muistin yllättävän yksityiskohtaisesti ensimmäisen lukukertani hetkiä: missä luin, ketä ihailin ja ketä vihasin. Kirjan anti oli myös siinä, että se myöhemmin vei minut seikkaperäisemmin tutustumaan Englannin historiaan.

No, nämä ovat varsin henkilökohtaisia pohdintojani. Joku toinen voi kokea saman ihan eri tavalla. Kyse on siitä, mikä kulloinkin puhuttaa meidän eksistenssiämme, olemassaoloamme, kiinnostuksiamme ja odotuksiamme.

Vaikka kirjan tekstit säilyvät samoina, sisältö voi olla lukijalleen eri aikoina erilainen kokemus. Niinpä esimerkiksi Raamatun tekstit voivat puhutella lukijaa sen mukaan, millaisiin kysymyksiin hän kulloinkin etsii vastauksia. Tilanne muistuttaa klassisen sinfonian kuuntelemista: vaikka sävelet ovat samat, jokainen kuulemiskerta voi tarjota uuden löydön ja elämyksen.

  1. Mikäli puolustajalla tarkoitetaan mm. minua, niin

    1) En ole puhunut hyökkäyksestä mitään enkä ole itse hyökännyt kenenkään keskustelijan tai asianosaisen kimppuun. Olen vastannut, kun aiempaa kommenttiani on tulkittu väärin.

    2) Olen todennut, että kertomani ja pohdintani sekä tekemäni päätelmät perustuvat omaan kokemukseeni, sekä sen pohjalta luotuun fiktioon, johon olen pyrkinyt itse eläytymään ja katsomaan, mihin suuntaan ajatukseni lähtevät. Tulin siis fiktioni pohjalta siihen tulokseen, että kysymys tapahtumien kulusta, vamman pahenemisesta ja vastuista ei välttämättä ole niin yksioikoinen voisi luulla, kuten on luettavissa aiemmasta kommentistani (jossa olen myös selittänyt päättelyketjuni).
    Fiktioni ja sen tausta on luettavissa aiemmista kommenteistani. Jokainen voi itse miettiä, missä määrin fiktio sovellettavissa todellisiin tilanteisiin.

    3) Olen kirjoittanut ”ainakin minun tapauksessani” enkä siis ota kantaa siihen, voiko muilla olla toisenlaisia kokemuksia. Oma, todellinen kokemukseni (aiempi FAKTA -osio) siis on, että minua Jalovaara ei kehottanut toimimaan vastoin lääkärin ohjeita, vaan päinvastoin noudattamaan niitä. Oletan, että tämän kertominen on sallittua. Koska kysymyksessä oli todellinen rukoustilanne, jossa Jalovaara siis lääkärin ohjeet kuultuaan oli sitä mieltä, että lääkärin ohjeita on parasta totella, on mielestäni objektiivisesti perusteltua päätellä Jalovaaran todella ajattelevan näin muissakin tilanteissa. Tällöin on mielestäni myös objektiivisesti perusteltu oletus, että hän toimii lääkärin ohjeiden mukaan silloinkin, kun lääkärin ohjeet ovat väärät eikä hän (tai kukaan muukaan lääkäri mukaan luettuna) vielä tiedä lääkärin ohjeiden olevan vääriä. Tällöinhän voi syntyä vahinkoa. Jos hän kuitenkin toimii lääkärin (väärien!) ohjeiden mukaan, objektiivisesti ajatellen vastuukysymys ei ole ollenkaan niin suoraviivainen. Asiaan antaa ehkä lisävaloa se, jos katsotaan tätä FIKTIOni läpi (eläydyn siis itsenäni tilanteeseen), niin saatuaan lääkärin ohjeet varata kipeälle jalalle niin paljon kuin kipu antaa periksi ja jättää sauvat pois sitten, kun siltä tuntuu, olisi FIKTIIVINEN minä voinut jossain vaiheessa yrittää (ja todennäköisesti olisi yrittänytkin) kävelemistä myös ilman Jalovaaran myötävaikutusta tai jonkun toisen, vaikkapa sukulaisen tai muun tuttavan, kannustamana. Sitä, olisiko tässä FIKTIIVISESSÄ tilanteessa sitten vastuussa ollut mainittu FIKTIIVINEN sukulainen tai tuttava, tai FIKTIIVINEN minä itse (joka yksin yritti kävellä, kun lääkäri on kerran antanut luvan) vai kenties sittenkin lääkäri, voi sitten itse kukin yrittää mahdollisimman objektiivisesti pohtia.

    Mutta, kiitän Luojaani, FAKTAA on se, että minulle tuo oikea diagnoosi ja hoito-ohjeet löytyivät, koska Herra johdatti niin, että isäni oli vaatimassa lääkäriä ottamaan röntgenkuvan. FAKTAA on myös se, että Jalovaara EI millään tavalla kehottanut minua toimimaan vastoin lääkärin ohjeita, rukoili vain ja neuvoi itsekin rukoilemaan. Kiitos Herran johdatuksen, oikean hoidon ja rukouksen (oman, Jalovaaran ja monen muun ystäväni rukouksen) jalkani parani.

    4) Loppulauseeni: Olen halunnut tuoda keskusteluun mukaan omaan, todelliseen, kokemukseeni perustuvan näkökulman. Se näyttää olevan jossain määrin toisenlainen, kuin osa keskustelijoista toivoisi. Se nousee kuitenkin oman kokemukseni pohjalta.

    Sanoin ensimmäisessä kommentissani, etten halua alkaa riidellä Esse-lehdessä kerrotusta tapauksesta, vaan kertoa oman kokemukseni. Olen sen nyt kertonut ja perusteellisesti pohtinut ja spekuloinut. En oikeasti ollenkaan pidä nettikeskusteluista, ja tämä näyttää olevan loputon suo. Lopetan siis tähän.

    Siunausta ja Jumalan huolenpitoa kaikille keskustelijoille ja asianosaisille!

    • Kiitos Tuulia kokemuksesi jakamisesta. Siinä ei ole mitään sellaista, mistä sinua voisi syyttää tms. Se on aito omakohtainen kokemus.

      Nettikeksutselu on ainakin tällä foorumilla sellaista, että tarvii rautaiset hermot, sillä hyvin helposti tulee jyrätyksi toisinaajattelijoiden taholta. Silti ei tarvitse luopua siitä, minkä itse oikeaksi kokee, sillä jokaisella on ajattelun-, mielipiteen- ja sananvapaus, myös täällä. Siunausta elämääsi!

  2. Ymmärrän, että jotkut ihmiset uskovat rukouksella olevan vaikutusta moniin asioihin, jopa sairauksiin. Tällainen usko voi olla ihmiselle hyväkin asia, ja ehdottomasti siihen pitää olla oikeus.

    Ymmärrän senkin, että Jalovaaran kaltaisille saarnaajille voi iskeä kiusaus kasvattaa mainettaan, suosiotaan ja siten tulojaan esiintymällä erityisen voimallisina rukoilijoina. Mahdollisesti jotkut saarnaajat itsekin uskovat, että heillä on poikkeuksellisia kykyjä. Olipa kyseessä saarnaajan vilpitön usko itseensä tai pelkkä tavoite ansaita rahaa, ”parantavan rukouksen” markkinoiminen on moraalisesti erittäin arveluttavaa.

    Varmaankin myös jotkut henkilöt kirkon organisaatiossa uskovat rukouksella parantamiseen. Johtotehtävissä toimivien, kuten kirkkoherrojen, pitää kuitenkin ymmärtää asemaansa liittyvä vastuu, olipa kyseessä sitten aito usko ihmeparanemisiin tai vain halu täyttää kirkko edes joskus.

    Vaikka mitään konkreettisia seuraamuksia ei tarvitsisikaan pelätä, on kirkon viranhaltijoiden syytä tiedostaa Jalovaaran kaltaisten esiintyjien mukanaan tuomat riskit ja vaarat. Tahdon ajatella, että uutisessa kuvattu murhenäytelmä on kirkon johtoportaankin mielestä liian kova hinta maksettavaksi lisääntyneistä kirkossa kävijöistä.

    On tärkeää, että tämän uutisen tapaisia tarinoita tulee julkisuuteen. Ehkä se saa kirkossa vaikuttavia ihmisiä miettimään, missä menee sopivuuden raja, ja jopa muuttamaan toimintaa. Ainakin avoin asioiden käsittely antaa useammille ihmisille mahdollisuuden pohtia kriittisesti, kannattaako esim. vakavien terveysongelmien hoito sittenkin jättää alan ammattilaisille. Toivottavasti julkisuus rohkaisee myös lainsäätäjiä toimimaan turhan villinä rehottavan uskomuslääkintäbisneksen hillitsemiseksi.

    • Uskomuslääketiede on aivan eri asia kuin kristillinen sairaiden puolesta rukoileminen. Esim. homeopatia on täyttä huuhaata, samoin monet energiahoidot, spiritismi, henkiparantaminen, kaukoparantaminen, jne. jne. Tuollaisten palveluiden antajat rahastavat ns. potilaitaan hyvään hintaan toisin kuin kirkossa kristillinen sairaan puolesta rukoileminen ei maksa mitään.

    • Salme, ei ole olemassa ”uskomuslääketiedettä”;)

      Tietenkin rukoileminen on eri asia kuin homeopatia jne. Vaikuttavuudeltaan se on kuitenkin täsmälleen samaa luokkaa. Siksi Jalovaaran tapaiset palveluntarjoajat voidaan perustellusti rinnastaa muita uskomushoitoja kaupitteleviin.

    • Ei niistä kannata kinata, sehän on selvä. Mutta minunpa näkemyksilleni löytyy tukea reaalimaailmasta, mikä on kivaa 😉

    • Salme, eivät ne ole niin eri asioita kuin luulisi. Ensiksikin, ”ei maksa mitään” on hiukan harhaanjohtavasti sanottu, jos karismaattinen puhuja kerää rahaa vetoamalla Jumalan siunauksiin lahjoittajalle. Toiseksi, myös uskomushoitojen käyttäjät kertovat parantumiskokemuksia, hyvin samanlaisia kuin ihmeparantumiset. Kumpikin perustuu vahvaan uskoon ja kummassakin on samanlaiset vaarat, jos ”hoitaja” lupailee liikoja, asiakas on kovin epätoivoinen ja hyväuskoinen ja jos annetaan kyseenalaisia ohjeita luottaa parantumiseen ja jättää lääkärin määräämät hoitokeinot tarpeettomina pois. Ja kummassakin liikkuu melkoisesti rahaa.

    • Tuota ruokoilun vaikuttavuutta on tutkittu paljonkin, sillä moni haluaisi sen mielellään todistaa oikeaksi mutta siitä ei ainakaan tuon isoimman tutkimuksen mukaan ole vaikutusta. Jostain syystä komplikaatiot olivat suurimmat niiden, jotka tiesivät heidän puolestaan rukoiltavan.

      ”RESULTS:
      In the 2 groups uncertain about receiving intercessory prayer, complications occurred in 52% (315/604) of patients who received intercessory prayer versus 51% (304/597) of those who did not (relative risk 1.02, 95% CI 0.92-1.15). Complications occurred in 59% (352/601) of patients certain of receiving intercessory prayer compared with the 52% (315/604) of those uncertain of receiving intercessory prayer (relative risk 1.14, 95% CI 1.02-1.28). Major events and 30-day mortality were similar across the 3 groups.

      CONCLUSIONS:
      Intercessory prayer itself had no effect on complication-free recovery from CABG, but certainty of receiving intercessory prayer was associated with a higher incidence of complications.

      http://www.ncbi.nlm.nih.gov/pubmed/16569567

    • Äläs aja Seppo No True Scotsman -miinaan;) Kyse on luullakseni siitä, että kun oikeasti, aidosti ja kristillisesti rukoillaan, niin se ei maksa mitään (kirkkojen hinta voidaan vähäpätöisenä jättää huomiotta) ja apu on siten ilmaista.

      Ammattirukoilijoiden tapauksessahan syntyy tietenkin kuluja keskivertoa paremman palvelun pyörittämisestä, ja on vain oikeus ja kohtuus, että niistä saa maksaa halunsa mukaan. Ja se on herkkäuskoisten oma vika, jos olettaa, että jonkun pirkon puheilla paranisi. Ei hän mikään lääkäri sentään ole, hyvää hyvyyttään vain rukoileepi.

    • Voisiko olla niin, että heillä on rahaa, mutta ei sairailta saatua? Vaikka enhän minä puhunut mitään amerikkalaisista vaan vain Suomen lut.kirkon rukoilijoista, jotka ovat yleensä kunkin seurakunnan omia ihmisiä. He rukoilevat maksutta ja ilmaiseksi.

      Seppo, sinun täytyy itse mennä kysymään amerikkalaisilta, mistä he rahansa saavat.

    • Tuota tuota. Eiköhän tässä keskustelussa vallitse yksimielisyys siitä, että rukoilla saa. seurakunnalla ei ole oikeastaan oikeuttakaan kieltäytyä rukoilemasta, jos joku sitä pyytää. Kumpa se riittäisikin kaikille. Minä en ymmärrä tätä sairaalloista kiinnostusta terveysasioihin. Miksi saarnaajia kiehtoo terveyden ja sairauden sorkkiminen? Jospa kaikki parantamisevankelistat vaihtaisivat aihetta ja kävisivät vaikka sosiaalisten ongelmien kimppuun. Rukoilisivat ihmisille työpaikkoja, veloista selviämistä ja koulutukseen pääsemistä. Sen sijaan, että kyselevät rukousjonoissa, mihin sattuu, kysyisivät, onko sulla yhtään ystävää.

      Rukousjonojen ainoa hyvä puoli on se, että siinä jokaisen ihmiseen keskitytään ainakin hetkeksi. Ihminen saa saarnaajan jakamattoman huomion ja hänen nimensä kysytään ja häntä puhutellaan.

      Kun olin itse melkein vuoden pyörätuolissa, koin oloni kiusaantuneeksi niistä pörrääjistä, jotka halusivat parantaa ja siunata. Ajattelin usein, että tuolla on lastensairaalan kroonikko-osasto, menkää sinne, jos paranteluttaa.

      Muuan mies pyysi tyttäriään rukoilemaan, että polvet vahvistuisivat. Tyttäret vastasivat, että mitä jos isä laihduttaisit vähän.

      Hätääntyneiden ihmisten puolesta rukoileminen ja lohduttaminen on eri asia. Liturgina rukoilen joka sunnuntai seurakunnalle jätettyjen esirukouspyyntöjen puolesta. Olen joskus itsekin pyytänyt rukoustukea, kun sokeutuminen uhkasi ja kaksivuotinen laserhoito aloitettiin. Silloin tunsi itsensä pieneksi ja avuttomaksi. Hoidot tehosivat ja olen saanut pitää näköni ja työni. Kiitos hyvälle virolaislääkärille Meilahdessa ja Isälle taivaassa. Mutta uskon Jumalankin mieluummin antavan lääkärille tarkan käden kuin päästävän jonkun maallikon ropeloimaan sairastuneita verkkokalvoja.

      Minun unelmani on, että kaikki papit ja hengelliset parantajat tekisivät yhteisen sopimuksen ja jättäisivät – sanotaan vaikka viideksi vuodeksi – sairaat rauhaan. Sen ajan voisi käyttää hyödyllisemmin vaikka julistamalla sitä täyttä evankeliumia.

    • Kyllä seurakunnissa rukoillaan ihan omin voimin. Minäkin olen rukoillut ihmisten puolesta kymmeniä vuosia ja aika harvoin kyseessä on sairaus. Voi, voi, ongelmia riittää avioliiton. lasten, päihteiden, asunnottomuuden, työttömyyden, koulukiusaamisen, väkivaltaisuuden, monelaisten riippuvuuksien jne, jne. johdosta. Hyvin usein tulee äiti, joka on uupumassa perheen taakkojen alle.

      Siksi onkin hämmästyttävää, että uutiset käsittelevät jotain kohujuttuja, ja tällainen ruohonjuuritason lähimmäisen rinnalla kulkeminen ja tukeminen ei ole mikään uutinen vaikka se on lähimmäisen rakkautta arjen keskellä.

  3. Rukoilla kannattaa ja pitääkin AINA, mutta miten rukoillaan se onkin toinen asia.

    Nämä nykyiset yltiökarismaatikot kun tuntuvat laitaa myöten unohtavan yhden pienen kohdan Isä meidän rukouksesta kohta on ”Tapahtukoon Sinun tahtosi.”

    Huomaan myös, että monet unohtavat myös Sanan ja sakramenttien yhteyden.

    Kysynkin näiltä Jalovaara diggareilta, oletteko kuulleet hänen lausuvan Isä meidän rukousta. Entä jaetaanko Sanan ja rukouksen illoissa Sakramenttia?

    • On erotettava kaksi asiaa: rukoileminen ja ”parantaminen”. Minä en ole ”rukousallergikko”, minusta uskonnon harjoittaminen on perusoikeus.

      Mutta siinä vaiheessa, kun hädänalaisia kannustetaan uskomaan paranemiseensa, tunnustellaan ja tutkitaan ”parantumisen” edistymistä ja annetaan sitä koskevia ohjeita, ollaan pahasti puoskaroinnin puolella. Oikeastaan jo ennen sitä: jos oikein innostetaan uskomaan yliluonnolliseen paranemiseen, pitäisi ihan yleisellä elämänkokemuksella ymmärtää, että epätoivoinen ihminen voi ottaa tosissaan heppoiset lupaukset ja jättää esim. lääkkeet ottamatta.

      Esirukoilijan ei pidä luvata paranemista tai kannustaa uskomaan paranemisen tapahtuneen, koska asiaa on mahdoton maallikon siinä tilanteessa varmistaa. Ja minkä tahansa hoidon tai apuvälineen hylkäämiseen kehoittaminen on jo liki rikollista.

    • Meidän seurakunnassa ei jaeta ehtoollista Sanan ja rukouksen illoissa. Ehtoollista jaetaan sunnuntaisin messussa, kuten kuuluukin. Sanan ja rukouksen illoista ovat vastuussa oman seurakunnan papit ja maallikot. Puhujavieraana on joskus jonkun toisen srkn pappi.

    • Outoa että on seurakuntia joissa ei ole Sanan ja sakramentin yhteyttä.

      Mikähän on ettei niitä osata yhdistää Sanan ja rukouksen iltoihin. Ei se niin aikaa vievää ole kun asetussanat luetaan ja vietetään se hartaasti ja Pyhää kunnioittaen ja muistaen. Kyllä sinne rukousrientoihin ehtii.

    • Seurakunnissa on monenlaista toimintaa eikä kukaan voi velvoittaa, että esim. sanan ja rukouksen illoissa pitäisi olla ehtoollinen. Ajatuskin ehtoollisen pakollisuudesta on erikoinen. Sunnuntain messussa on kaava miten edetä, mutta sanan ja rukouksen illat ovat vapaamuotoisempia. Mielestäni kukaan ei voi mennä toiseen seurakuntaan mestaroimaan ja vaatimaan, miten kukin seurakunta toimintansa järjestää. Joten annetaan toteutua Sanan ”Vapauteen Kristus meidät vapautti, älkää antako sitoa itseänne uudelleen orjuuden ikeeseen”

    • Minun seurakunnassani on Sanan ja rukouksen iltoja. Minä olen ottanut piuheeksi, että olisi myös Sanan ja rukouksen ehtoollisiltoja. Se olisi alkukirkon ja Raamatun meininki. Pienimuotoisena se toteutuu tietenkin päiväjumalanpalveluksissa, kun niihinkin tuodaan rukouspyyntöjä. Mutta olisi hienoa, jos yhdistettäisiin sanan ja rukouksen iltojen kymmenet esirukouspyynnöt, vapaa sana ja ehtoollisenvietto. Niin ne kokoontuivat apostoilien aikoinakin. Yhteisissä kokoontumisissa oli aina leivän murtaminen. Tapa perittiin itseltään Jeesukselta, joka aterioi opetuslastensa kanssa. Mikseivät tämän ajan opetuslapset aterioi Herransa kanssa?

  4. Pirkko Jalovaaralla on vastuu kehotuksistaan, mutta myös rukouksenkohteena olevalla ihmisellä on itsellään vastuu siitä miten hän toimii. Sitä vastuuta ei voi ulkoistaa edes Jalovaaralle.
    Arat ihmiset eivät ehkä rohkene toimia vastoin ohjeita, mutta aikuisen ihmisen vastuu on silti hänellä itsellään. Toki Jalovaaran olisi hyvä korostaa, että jos jokin vaiva pahenee, niin silloin Jumala ei ilmeisesti ole tällä kertaa parantanut vaivaa, mutta voi parantaa sen joku toinen kerta.Parantumista ei voi silti luvata.

    • Jorma kuka on Salme Koivusalo?

      Risto jos tarkkoja ollaan, niin ainoastaan Jeesuksessa on mahdollisuus päästä pois Jumalan vihan alta. Mites ihmeessä, Jumala sitten pystynyt rakastamaan koko maailmaa?

  5. Laitan tähän yhden asian, joka jäi tuosta pitkästä keskustelusta vaivamaan, kun tuli myöhemmin mieleen. En lähde kahlaamaan, mistä tiedon sain silmätessä tai ymmärsinkö oikein. En ota kantaa tähän Espoonlahden asiaan, vaan tavallisiin toimintoihin. Ainakin ennen kauan sitten avustajat Pirkko Jalovaaralle tuli kyseisestä seurakunnasta. Siis Pirkko Jalovaaralla ei ainakaan ennen ole ollut omia avustajia mukanaan. Ja veikkaan tämän tilanteen edelleen olleen näin. Itselleni jäi mielikuvaksi, että ikään jossain viestissä olisi vastuullistettu Pirkko Jalovaara tämänkin toimesta. Se ei mielestäni ole oikeudenmukaista. Tilanteet itsessään on riittävän vaikeita, joten älkäämme lisätkö toisen kuormaan enempää kuin sinne kuuluu oli kyseessä kuka tahansa.

    • Sitä vastuuta tämä Jalovaara mielellään pakoilee. Antaa kyllä ymmärtää, että parantaa mutta sanoo sitten perään, ettei hänellä ole mitään vastuuta mistään. Voisikohan jossain muussa ammatissa toimia samoin, kehuu kovasti tekevänsä mutta ei tarvitsisi olla vastuusta mistään työnsä hedelmistä. Ottaisi vain kunnian jos asiat ei meekään pieleen.

    • Juuri noin Jorma. Jumala rakastaa maailmaa ja lähetti siksi Jeesuksen sovittamaan kaikkien ihmisten kaikki synnit, että YKSIKÄÄN, joka Jeesukseen uskoo ja tahtoo ottaa vastaan pelastuksen, ei joutuisi kadotukseen vaan saisi iankaikkisen elämän Jumalan yhteydessä. Joka tahtoo, ottakoon ja juokoon elämän vettä, joka on kaikille tarjolla. Voimme vain kysyä ”Uskotko sen ja tahdotko ottaa vastaan elämän Jeesuksen kautta?”

Matti Wirilander
Matti Wirilander
Olen mikkeliläinen teologian tohtori ja Suomenniemen kirkkoherra emeritus. Harrastan historiaa, paikalliskulttuuria, klassista musiikkia ja metsässä samoamista. Myös ihmisoikeuskysymykset ovat minulle tärkeitä. Jo vuosien ajan olen tukenut Amnesty Internationalen työtä. Syväkirkollinen ajattelu on perimmältään se, johon teologisesti lukeudun.