Monet varteenotettavat seikat puhuvat sen puolesta, että lukeminen kehittää sanavarastoa, parantaa muistia ja myötäelämisen kykyä. Toisinaan voi kuitenkin käydä niin, että kerran koettu lukuelämys ei toimikaan uudessa tilanteessa.
Kokemukseni on hyvin omakohtainen. Hieman kummastellen kysyn, mikä selittää sen, että kun nuorempana luin esimerkiksi Marcel Proustin suurteoksen Kadonnutta aikaa etsimässä, se upposi minuun kuin vesi kuivaan sieneen. Mutta kun nyt vuosien jälkeen olen palannut sen sivuille, en saa siihen enää mitään imua.
Koen tämän jopa hieman hämmentävänä. Miksi kirja, joka kerran oli elämys, onkin muuttunut kohdallani mielenkiinnottomaksi, jopa puisevaksi?
Tämä on vain yksi esimerkki. Ymmärrän, että ”vika” on minussa, ei Proustin teoksessa.
Voin tietenkin etsiä vastauksia. Aika ja elämäntilanne ovat muuttuneet. Kirjan tekstit avautuvat nyt eri tavalla kuin vuosia sitten. Ehkä kiinnostuksen kohteenikin ovat muuttuneet sillä tavoin, että koen teosten sisällöt eri tavalla. Ja voi olla, että minulle jäi ensimmäisestä lukukerrasta ylimitoitettu odotus, mitä uusi lukukerta ei vastaa.
Aika kultaa muistoja, on vanha hokema. Saatan muistaa ensimmäisen lukukertani todellisuutta parempana. Se, mikä alun perin kiehtoi ja kannusti lukemaan, ei välttämättä elä minulle samalla tavalla kuin aikaisemmin. Olen jopa miettinyt, olisiko minun pitänyt aloittaa mainitun teossarjan lukeminen samassa ympäristössä kuin nuorena, siis lapsuudenkodissani.
Ensimmäinen kirja, jonka lapsena luin kannesta kanteen, oli John Finnemoren Robin Hoodin seikkailut. Tarina on miltei kaikille tuttu. Mutta viime vuonna otin sen kirjahyllystä ja luin, kuten lapsena, kannesta kanteen. Halusin testata, vieläkö nuo Sherwoodin metsän iloiset veikot vievät mukanaan.
Kokemus oli jopa yllättävän myönteinen. Onhan kyseessä maailmankirjallisuuden yksi klassikko, ja kukapa moiseen seikkailuun kyllästyisi. Mutta lukukokemus oli myös havainto: poikavuosina lukemani verestyi muistoihini. Muistin yllättävän yksityiskohtaisesti ensimmäisen lukukertani hetkiä: missä luin, ketä ihailin ja ketä vihasin. Kirjan anti oli myös siinä, että se myöhemmin vei minut seikkaperäisemmin tutustumaan Englannin historiaan.
No, nämä ovat varsin henkilökohtaisia pohdintojani. Joku toinen voi kokea saman ihan eri tavalla. Kyse on siitä, mikä kulloinkin puhuttaa meidän eksistenssiämme, olemassaoloamme, kiinnostuksiamme ja odotuksiamme.
Vaikka kirjan tekstit säilyvät samoina, sisältö voi olla lukijalleen eri aikoina erilainen kokemus. Niinpä esimerkiksi Raamatun tekstit voivat puhutella lukijaa sen mukaan, millaisiin kysymyksiin hän kulloinkin etsii vastauksia. Tilanne muistuttaa klassisen sinfonian kuuntelemista: vaikka sävelet ovat samat, jokainen kuulemiskerta voi tarjota uuden löydön ja elämyksen.
Rohkea ulostulo ja linjaus Jounilta. Nostan hattua.
Samaa mieltä.
On täysin käsittämätöntä, että kirkko antaa Jalovaaran kaltaisen puoskarin harrastaa vuodesta toiseen vaarallista bisnestään kirkon tiloissa. Ja kai nyt Jalovaaralla itselläänkin on joku vastuu toiminnastaan vaikkei hän lääkäri olekaan.
Kyllä näitä vastuukysymyksiä, jotka liittyvät ihmisten hengelliseen ’hoitamiseen’, parantamiseen ja terapointiin, sietää tosiaan yhä miettiä. Aika pitkään täälläkin on näistä samoja kysymyksiä kyselty, mutta kysytään nyt vielä uudestaan. Kuka kantaa vastuun silloin, kun ’hoito’ ei toimikaan tai johtaa hoidettavan sairastumiseen, sairauden pitkittymiseen, mielenterveyden ongelmiin tms.? Hoidon tarjoaja ei kanna vastuuta, Jalovaarakin kiertää sen vetoamalla siihen, ettei hän hoida, hänhän vain rukoilee. Seurakunta, joka on antanut Jalovaaralle tilat, ei ota asiassa vastuuta, koska sehän on Jalovaaran asia. Ja jos joku haluaa hoitoapua Jalovaaralta seurakunnan tiloissa niin eihän sellaista voi kieltää. Seurakunnan tai kirkon mielestä ei ole sen asia käsitellä näitä vastuukysymyksiä (vrt. potilasturva) etukäteen tai ylipäätään ollenkaan. Pitää olla tilaa myös ns. puoskaroinnille.
Niin. Kyllä Suomeen taidetaan tarvita se selkeä lainsäädäntö vaihtoehtohoidoista. Ja sen lain sisään pitää kirjoittaa jotakin myös rukouksella parantamisesta yms. hengellisestä hoitamisesta. Näin minä ajattelisin.
Ohan mieenkiinnosta, millainen ”valvonta” tässä nyt petti? Eivätkö tuollaisiin kokouksiin mene juuri sairaat, joita kehoitetaan panemaan käsi sen paikan päälle, jonne Jumalan parantava voima kutsutaan (näin Jalovaara ainakin TV:ssä)? Kuinka kirkkoherra valvoo niitä, jotka ”parantuvat syövästä” ja jättävät lääkkeet ottamatta? Tai masennuksesta? Eikö tämän tilaisuuden luonne ollut ennalta selvillä, on vain ajan kysymys, että jotakin todella ikävää tapahtuu.
Ehkä on niin, että kirkko ei ole oikea paikka tämänkaltaisten tilaisuuksien järjestämiseen. Kirkkoherra Turtiaiselle Pirkko Jalovaaran toiminnan luonne ei ole voinut olla missään vaiheessa mikään yllätys. Jälkikäteinen pahoittelu hieman tuoksahtaa..
Toisaalta voidaan kysyä sitäkin, mikä on ihmisen itsensä vastuu? Ei kai valtio, kirkko tai muu julkinen taho voi mitenkään estää ihmisiä olemasta hyväuskoisia hölmöjä?
Näissä tapauksissa vastuun tietysti kantaa henkilö, jota on ’hoidettu’. Eikä kirkkokaan voi estää ihmisiä hakeutumasta ’hoitoon’, vaikka haluaisikin. Tässäkään tapauksessa mitään estelyä tai varoittamista ei ole tapahtunut – päin vastoin. Mutta pohditaan sitä vastuuta sitten jälleen kerran.
Missä määrin ’hädänalaisen’ voi edellyttää ottavan vastuuta ja tekevän järkeviä päätöksiä tällaisissa tilanteissa? ESSEn jutussa kerrotaan pyörätuolissa istuvan naisen ajatelleen, ettei kirkossa voi tapahtua mitään pahaa. Varmasti sellaista ajatusta vahvistaa se, että seurakunta on antanut tilaisuudelle siunauksensa. Seurakunnassa/kirkossa ja kirkkoherra olivat arvioineet, että toiminta on luotettavaa ja asiallista. Väitetäänkö nyt, että mitään arviota ei ole tehty? Vai onko niin, että on tehty, mutta siinä hengessä, että jokainen osallistuu omalla vastuullaan ja jos tulee ongelmia, niin sitten voidaan ’irtisanoutua’ sekä Jalovaarasta että vastuusta.
Miten se voi olla niin, että hengellisen väkivallan tai hengellisen puoskaroinnin aiheuttamien vahinkojen ennaltaehkäisy ei näytä kiinnostavan juuri lainkaan? Tämähän on vain yksi pieni esimerkki kroonisesta ongelmasta. Vastuunkanto, tiedon jakaminen ja kriittinen arviointi on olematonta. Ainoastaan julkisuus tuntuu purevan, jolloin kiirehditään sitten kerta toisensa jälkeen todistelemaan kuinka ”emme tienneet” ja ”emme hyväksy”, ”ei ole kirkon toimintaa” vaikka juuri hetkeä aiemmin on todettu, että ”emme voi arvioida”, ”haluamme antaa tälle tilaa ja kunnoitusta” ja toimittu ”emme halua tietää” -hengessä.
Vieäkö Lauerma voisi lääkärinä ja kansasisena tehdä asiasta rikosilmoituksen? Hänen lausuntonsa perusteellahan tuomittiin hiljattain suggesiota ilmeisesti käyttänyt kansanparantaja linnaan!
Nyt kai sitten pitäisi kysyä: MInkälainen toiminta kirkossa on sallittua? Olisiko se sanaa, joka ei satuta eikä paranna?
Miksiköhän asia on esillä vasta vuosi tapahtuman jälkeen? Mistä päin nyt tuulee?
Onko vuosi tapahtuman jälkeen sinusta jotenkin huono aikamäärä, vai mihin viittaat tuulemisella?
Tästä puuttuu enää, että ”parantaja” syyllistää ”asiakkaansa” sillä, että tämän usko on liian heikkoa. Potilaan oma vika siis, kun ei parane. Näin maksimoidaan hengellinen, julma väkivalta, uhrista tulee syyllinen. Toiminta on myös tuottoisaa bisnestä. Olisi hyvä, että Jalovaara pyytäisi anteeksi seuraavalla kerralla, ja sitten poistuisi paikalta. Ei näitä pysty valvomaan, ja mikä olisi vahtimisen kriteeri, seuraus, menettelytavat, sanktiot?
Minua ei ole ikinä hengellisesti elättänyt tämänkaltainen toiminta. Sama oli Nokia mission tilaisuudet joskus Deissä torstai iltaisin. Ei minkäänlaista sielun ravintoa.