Sitä mukaa kuin oma ikä karttuu, lisääntyvät myös tuttujen ihmisten kuolemantapaukset. Vaikka hautajaisia usein vietetään vain lähimpien kesken, niitä osuu aika usein omallekin kohdalle. Surunvalitteluadresseja olen jo pitkään ostanut monta kerralla, ja kaikki ne ovat tulleet käytetyiksi.
Aikaa myöten värssyn valinta kukkalaitteeseen tai adressiin on käynyt aina vain vaikeammaksi. Kuolema on vainajan lähipiirille niin rankka juttu, että ei haluaisi huonosti valituilla sanoilla lisätä kenenkään taakkaa. Voi silti olla, että turhaankin arastelee monia muistamisen, kiitoksen ja lohdun sanoja, kun yrittää etsiä juuri tilanteeseen sopivaa ajatusta. Usein ”muistoa kunnioittaen” saa riittää. Se on aina paikallaan, sillä jokaisen ihmisen elämä ja muisto ovat kunnioittamisen arvoisia.
Kun oma isäni kuoli melkein 30 vuotta sitten, luimme sisareni kanssa muistotilaisuudessa adressit suurella hartaudella. Jälkeenpäin kuulin, että joku saattoväen joukossa oli jo ehtinyt pitkästyä. En yhtään pahoittele mahdollisesti aiheuttamaani epämukavuutta. Minulla ei ollut kiire minnekään. Muistotilaisuus on yksi niistä hetkistä elämässä, jolloin ei tarvitse olla tehokas.
Isän adresseissa toistuivat monet tutut muistolauseet. Vain yksi on jäänyt mieleeni, ja vain sen kohdalla lukijan ääni oli sortua: ”Itse hoidin kukkamaani, rikkaruohot kitkin. Vettä kannoin iltasella rantatietä pitkin.”
Kansakoulun laulukirjasta lainatut sanat kertoivat paljon isästäni, jonka rakkain harrastus oli kukkien kasvattaminen kotipihalla. Sanat kertoivat paljon myös adressin tuoneesta ystäväpariskunnasta, joka osasi ilmaista osanottonsa lämpimästi, lempeästi ja henkilökohtaisesti.
Nykyään adressit ovat usein muistotilaisuudessa vain nähtävänä, eikä niitä lueta. Minusta se on sääli. Tietysti lukemiseen kuluu aikaa, eivätkä hautajaisvieraat välttämättä edes tunnista adressien lähettäjiä, mutta entä sitten? Haittaako se?
Myös tuhkauksen yleistymien muuttaa hautajaistapoja, kun arkkua ei enää saateta siunaustilaisuuden jälkeen hautaan. Käytännöt näissä tilanteissa vaihtelevat paikkakunnittain, mutta kokemukseni mukaan toteutus on aina ollut tilaisuuteen sopivalla tavalla harras ja juhlallinen.
Joissakin seurakunnissa on edelleen voimissaan se kaunis ja puhutteleva tapa, että saattoväki peittää haudan heti siunaustilaisuuden ja hautaan laskun jälkeen. Muutama mies (ja nainen) kerrallaan mahtuu lapioimaan. Talvipakkasella muu hautajaisväki ehtii hyytyä kylmyyteen, mutta silti tapa on kaunis, kiireetön ja kunnioittava.
Joskus ei saa olla kiirettä. Joskus kannattaa vaikka palellakin. Joskus on tärkeää läsnäolollaan ilmaista kunnioitusta ja myötätuntoa.
Pirjo
Kiitos hyvästä pohdiskelustasi
Yli viiden vuosikymmenen hautaamisten kokemusten valossa olen huomannut, että omaisten osuus hautajaisissa riippuu tavattoman paljon kunkin suvun tai vainajan lähipiirin elämäntilanteesta. Toiset toivovat monipuolisempaa ja toiset yksinkertaisempaa toteutusta. Toiset toivovat hyvin tarkoin suunniteltua ohjelmaa, toiset puolestaan hyvinkin vapaata muistotilaisuuden ohjelmointia.
Myös tilaisuuteen osallistujien määrä vaihtelee sellaisesta missä paikalla ovat vain toimittajat aina sellaiseen, missä väki ei mahdu kappeliin, kun, ei ole hoksattu järjestää hautaustoimitusta kirkkoon.
Poikani Miikan hautajaisissa Lapinjärven kirkko oli lähes täynnä. Ilmoitin että muistotilaisuuteen periaatteessa kaikki ovat tervetulleita periaatteessa,, mutta käytännössä ruotsalaiseen pappilaamme mahtuu vain noin 100 henkeä. Joten pyysin harkitsemaan kuuluuko noiden joukkoon vai eikö. Hyvin arvioivat. Paikalle tuli 101 henkeä, pitkämatkaisia ja lähiomaisia sekä luokkakavereita.
Matias, kiitos kommenteistasi ja muistoistasi. Itselleni ovat jääneet erityisen hyvinä mieleen sellaiset muistotilaisuudet, joissa ihmiset ovat kertoneet omia muistojaan vainajasta. Ei tarvitse pitää hienoja puheita. Yksi kertoo yhden asian, joku toinen toisen. Pitää vain löytyä joku rohkea, joka aloittaa.
Juuri näin Pirjo ja Matias. Olen joskus kuullut muistotilaisuudessa , että adressien lukija on joka adressin kohdalla maininnut, mikä lähettäjän suhde vainajaan on ollut; sukulainen, ystävä, naapuri, työtoveri jne. Lukeminen on silloin kaikille mielenkiintoisempaa.
Aino, kiitos hyvästä ideasta.
Pirjo, aloitit sattuvasti: ”… sitä mukaa kuin oma ikä karttuu, lisääntyvät myös tuttujen ihmisten kuolemantapaukset”. Olen tehnyt saman huomion. Ja samalla huomaan tutussa kirkossa yhä useampia tuoleja, joilla ei istu kukaan. Tai siis kyllä kukaan, mutta ei sitä ihmistä, joka tavallisesti istui juuri tuolla tuolilla. Ilmaisen sen eräässä runossani:
”Kirkko on täysi mutta tyhjä / Pentti puuttuu / toinen Pentti puuttuu / Helvi puuttuu…” jne .
Samalla itse eläkepappina tietää, kuka Pentti tai kuka Helvi.
Mutta olen ollut tekevinäni myös sen huomion, että kuolemasta tulee yhä luonnollisempi osa elämää, luonnollisempi sitä mukaa kun tuttuja siirtyy ajan rajan tuolle puolen, myös omasta tulevasta kuolemasta.
Liisa, tuttuja ajatuksia. Alkaa ymmärtää oman elämän rajallisuuden.