Kirkon ja valtion suhteet ovat luterilaisissa Pohjoismaissa hyvin samantyyppiset. Alttarin ja kruunun liitto on läheisin Tanskassa. Ruotsissa ja Norjassa eletään avoliitossa. Teesi ”Suomessa ei ole valtiokirkkoa” on puolitotuus.
Frédérique Harry Sorbonnesta analysoi pari vuotta sitten Pohjoismaiden luterilaisuutta (Vers une laïcité nordique?). Pohjolan papit uskovat ensisijaisesti sosiaalidemokratiaan. Harryn mukaan kirkon suurin haaste Pohjoismaissa onkin Jumalaan uskovien pappien löytäminen.
Kirkon vahva asema on sementoitu Pohjoismaissa perustuslakeihin. Tanskassa on evankelisluterilainen kansankirkko, folkekirken, Norjassa kuninkaan tulee olla evankelisluterilainen, Suomen perustuslaissa on erillinen pykälä ”kirkkolaki”.
Ranskalaistutkija arvioi, että kirkon ja valtion liitto Pohjoismaissa ei ole päättynyt, vaan siirtynyt autonomia-asteelle.
Ruotsi otti vuonna 2000 ensimmäisenä Pohjoismaana käyttöön palvelun, jossa rekisteröidyille uskonnollisille yhteisöille tarjotaan mahdollisuus kerätä jäsenmaksut kuntaveron mukana. Palvelu on maksullinen muille kuin luterilaiselle kirkolle. Ruotsin kirkollisveropalvelussa on mukana 14 yhteisöä: kuusi islamilaista, viisi protestanttista, kaksi ortodoksista ja yksi katolinen.
Myös Norjassa muut kuin luterilaiset, kuten juutalaiset, muslimit sekä Human-Etisk Forbund -kansanuskon kannattajat, voivat kerätä jäsenmaksunsa kuntaverotuksen yhteydessä. Islannissa, Suomessa tai Tanskassa tällaista mahdollisuutta ei vielä ole.
Pohjoismaiden perustuslakikehitys kulkee kohti uskontoneutraaliutta. Ruotsin ja Norjan malli kaikille uskonnollisille yhteisöille tarjotusta palvelusta kerätä jäsenmaksut kuntaverotuksen yhteydessä rantautuu taatusti Suomeenkin.
Terveydenhoidon palvelusetelit ja yksityiset asianajajat ovat osa Pohjoismaisen demokratian valinnanvapauden periaatteita. Miten tämän periaatteen kanssa sopivat yhteen ulosottokelpoinen kirkollisvero, valtioneuvoston määräämä edustaja kirkolliskokouksessa, presidentin nimittämä kenttäpiispa tai valtion palkkaamat sotilaspapit?
Valinnanvapaus uskontoyhteisöissä toisi tervettä kanonista kilpailua. Siitä hyötyisi myös toistaiseksi verotuksellisessa monopoliasemassa oleva Suomen ortodoksinen kirkko.
> Pohjoismaiden perustuslakikehitys kulkee kohti uskontoneutraaliutta. Ruotsin ja Norjan malli kaikille uskonnollisille yhteisöille tarjotusta palvelusta kerätä jäsenmaksut kuntaverotuksen yhteydessä rantautuu taatusti Suomeenkin.
Ehkä perustellumpaa olisi hoitaa uskontoneutraaliuus siten, että valtio luopuisi kokonaan uskonnollisten yhteisöjen jäsenmaksujen keräämisestä. Kukin uskonnoliinen yhdyskunta keräisi itse omat jäsenmaksunsa.
Valtion palkkalistoilla olevien sielunhoitajien osalta uskontoneutraaliuus tarkoittaa sitä, että millekään uskontokunnalle ei tule asettaa monipoliasemaa johonkin hillotolppaan. Kenraalikuntaan kuuluva kenttäpiispa lienee ainoa valtion virkamies, jonka kelpoisuusvaatimuksena on tiettyyn uskontokuntaan kuuluminen. Tällaiset rakenteet vaativat kriittistä tarkastelua.
Mikko Nieminen. Kirkkoon kuulumaton koulukaverini kertoi hyvin arvostavasti varuskuntansa sotilaspapista 1980-luvun puolivälissä: ”…tosi mahtava tyyppi. Sille pysty mennä kertoon ihan mistä asiasta tahansa”. Muistelen, että Syvärillä toimi jatkosodan aikana kenttäsynagoga. Ehkä seuraavassa sodassa – josta Jumala meitä totisesti varjelkoon – meillä on myös kenttäimaami ja kenttävapaa-ajattelija.
Korostan sitä, että en aikaisemmassa puheenvuorossani ollut potkimassa sotilaspappeja pois varuskunnista. Se jääköön puolustusvoimien asiaksi pohtia, mitkä toiminnot ovat maanpuolustuksen näkökulmasta tarpeellisia.
Kritisoin sitä, että nykyisten virkojen kelpoisuusvaatimukset eivät kohtele eri uskontoja tasapuolisesti.
Raamatun ilosanoma Jesajassa on Rauhan sana, kun julistamme rauhaa, ja kukaan ei enää opettele sotimaan, lähetymme Messiaan aikakakautta, ja kenttäpiispoja ja sotilaspappeja ei enää tarvita.
Ilosanoman tuojalla on suloiset jalat, kun hän julistaa Rauhaa, ilmoittaa hyvän sanoman.
Aseet taotaan auroiksi ja miekat auranteriksi.
Rauhan saavuttaminen on yhtä lailla mahdollista kuin sodankin, tässä ketjussa kuitekin puhutaan sodasta ikäänkuin se olisi ikuisesti ja vääjäämättömästi aina edessä.
Kiitokset muuten blogistille hyvistä näkökulmista. Tämä valtiovallan (esivallan) ja uskonnollisten yhteisöjen välinen kytkös on mielenkiintoinen. Se voidaan ratkoa monella tavalla eikä ajatus kaikkien rekisteröityneiden uskonyhteisöjen kirkollisveropalvelusta ole huono. Joskus kirkko tai uskonnollinen yhteisö ripustautuu valtiovaltaan sekä käyttämään sitä hyväkseen. Joskus ja aika usein valtiovalta tai sen käyttäjät pyrkivät pitämään uskonnollisen yhteisön lieassaan.
Sotilaspappien ohella myös vankilapapit saavat palkkansa valtiolta. Näissäkin viroissa papit ovat kuitenkin piispojen kaisennan alaisia ja vain kirkolliselle esivallalle vastuussa julistuksensa ja opetuksensa sisällöstä. Sotilaspappeja on myös valtiokirkottomassa USA:n armeijassa, olipa kommunistivallan alaisessa Puolassakin sotilaspappeja. Sodan oloissa sielunhoidollisen lohdutuksen tarve on ilmeinen ja vankilassakin sen tarvetta ilmenee suhteessa enemmän kuin ns. siviiliseurakunnissa (kokemusta on!) Siksipä valtion vastuu pakko-organisaatioissa olevien kansalaistensa hengellisestä huollosta on perusteltu myös uskonnonvapauden näkökulmasta. Ko. papin tehtävien menestyksekäs hoito edellyttää, että ao. pappi ei kyseenalaista palvelemansa laitoksen oikeutusta, joten jonkinlainen valtiovallan sananvalta rekrytoinnissa on mielestäni oikeutettu.
Yrjö, erittäin hyviä ja tärkeitä täsmennyksiä. Listaan voisi oikestaan lisätä myös sairaalapapit ja perheasiain neuvottelukeskukset, vaikka niiden työntekijät eivät ole valtion palkkalistoilla. Ajattelin itse kirkon ja valtion suhdetta hiukan yleisemmällä tasolla
Yksi mielenkiintoinen ulottuvuus tätä pohjoismaista valtionkirkkokeskustelua liittyy Ruotsin ja Norjan perustuslakeihin: Molempien mukaan valtion päämiehen eli monarkin (kuningas, kuningatar) tulee tunnustaa evankelis-luterilaista uskoa. Norjan perustuslaki toteaa näin: ”The King shall at all times profess the Evangelical-Lutheran religion.” Ruotsin neljän perustuslain joukkoon kuuluva vallanperimyslaki (”Act of Succession”) taas on vielä täsmällisempi ja rajaa monarkin uskonnonvapautta Norjaa vahvemmin myös kuninkaallisen perheen osalta: ”- – The King shall always profess the pure evangelical faith, as adopted and explained in the unaltered Confession of Augsburg and in the Resolution of the Uppsala Meeting of the year 1593, princes and princesses of the Royal House shall be brought up in that same faith and within the Realm. Any member of the Royal Family not professing this faith shall be excluded from allrights of succession.” Tanskassa perustuslaki määrittelee ymmärrettävästi monarkin kuulumaan valtionkirkkoon eli Tanskan ev.lut. kirkkoon: ”The King shall be a member of the Evangelical Lutheran Church.” Kirkosta perustuslaki määrää vielä erikseen näin: ”The Evangelical Lutheran Church shall be the Established Church of Denmark, and as such, it shall be supported by the State.” Suomen perustuslaki poikkeaa muista Pohjoismaista ja on valtionpäämiehen osalta neutraali – lienee ollut sitä koko itsenäisyyden ajan. Joku osannee kaivaa suomalaisen kuningashankkeen aikaisen perustuslakiluonnoksen. Olettaisin siinä olleen muiden Pohjoismaiden kaltaisen muotoilun monarkin osalta.
Ja siis perustuslakien kieli on toki ruotsi, norja ja tanska, mutta oma kielitaitoni ohjaa pikemminkin englanninkieliseen käännökseen näistä.