Läntinen liberaaliprotestanttinen kirkollisuus laskettelee jyrkkää pyllymäkeä (lumitilanteesta riippumatta). Näin harmaina ja vähälumisina talvina se vetää mielen matalaksi ja tekee kipeää, koska moni hyvä ystävä kärsii sen takia kovasti. Tajusin eilen, että tämä pyllymäki johtuu siitä, että lännen kirkot ovat luopuneet normatiivisesta olemuksestaan. Moniarvoisen kirkon pappi näet epäonnistuu aina.
Papin työ on haastavaa. Papin työssä kohdataan ihmisiä kaikenlaisissa elämäntilanteissa. Kaikki elämän perustunteet, ilo, suru, viha ja pelko ovat usein läsnä. Kukaan ei pysty vastaamaan parhaalla mahdollisella tavalla jokaiseen vastaan tulevaan elämäntilanteeseen ja tunnetilaan. Epäonnistumisen kokemus on usein läsnä papin arjessa.
Tajusin eilen, että moniarvoisen kirkon papilla onnistumisen ja epäonnistumisen dilemma ei ole vain emotionaalisten kohtaamisten kysymys. Moniarvoisen kirkon pastorilla epäonnistuminen on fundamentaalisella tavalla sisäänrakennettu koko viran olemukseen. Moniarvoisen kirkon pappi ei voi koskaan vastata ihmisen kysymyksiin oikeasta ja väärästä. Hänellä ei ole siihen mitään perustavaa sanottavaa. Hän voi ainoastaan vaihtaa ajatuksia, kuunnella ja toivoa jokaisen ihmisen löytävän ”oman totuutensa” maailmassa, jossa hän ja hänen kirkkonsa eivät tunne mitään perustavaa totuutta.
Nopeasti ajatellen voisi ajatella, että moniarvoisen kirkon pappi olisi silti tunteiden kohtaamisen asiantuntija, koska koko hänen lähestymismallinsa perustuu ainoastaan kuuntelemiseen ja ajatusten vaihtamiseen. Syvemmälle katsova näkee tämän kuitenkin itsepetoksena myös tunnetasolla. Moniarvoisen kirkon pappi ei näet todellisuudessa kykene erottamaan aitoa iloa vahingonilosta, tai moraalittomasta ilakoinnista. Hän ei kykene tekemään eroa aidon surun ja narsistisen itsesäälin välillä. Moniarvoisuuden takia hän ei voi myöskään sanoa milloin vihastuminen on oikeutettua, ja milloin sen luonne kääntyy tuhoisaksi. Moniarvoisen kirkon pappi pelkää kohtaamiensa ihmisten kanssa yhtä lailla hylkäämistä & epäonnistumisia, ja hakee hyväksynnän kokemuksia, mutta ei löydä koskaan peiliä, jonka äärellä näkisi oikean tilannekuvan. – Jokainen sielunhoidon problematiikkaa ymmärtävä tietää, että konfrontaatio on keskeinen osa auttamistyötä. Täysin moniarvoinen auttaja ei tähän kykene. Hänen identiteettiä voi verrata prostituoidun identiteettiin. Hänellä ei ole mitään omaa. Hän on vain kaikkien toiveita mukaileva hyödyke. – Moniarvoisuuden luonteeseen näet kuuluu kaikkeen mukautuminen. Yhdenkin oman normin omaksuminen ohjaavaksi periaatteeksi muuttaa moniarvoisuuden joksikin muuksi.
Näin uskonpuhdistuksen juhlavuoden jälkimainingeissa ja itsenäisyyspäivän kynnyksellä voi myös sanoa, ettei moniarvoisen kirkon pappi ole millään tavalla itsenäinen. Moniarvoisuuden lupaama vapaus ja itsenäisyys on pelkkä illuusio. Itsenäisyys nojaa aina joihinkin normeihin. Niin oli myös Suomen taistellessa itsenäisyytensä puolesta…
Kristitty ei voi koskaan kannattaa moniarvoisuutta, koska hänelle Raamatun sana on jalkojemme lamppu (Ps.119:105). Tällä tiellä emme välty epäonnistumisten kokemuksilta, mutta saamme aidon mahdollisuuden arvioida epäonnistumiskokemustemme luonnetta:
Johtuiko vaikea ihmiskohtaaminen siitä, että sanoin jotakin sisällöllisesti väärin, vai pelkästään väärällä tavalla?
Onko mahdollista, että antamani palaute ei saa juuri nyt kiitosta, mutta osoittautuu myöhemmin tervehdyttäväksi?
Voinko hyötyä myös omalla kohdallani siitä, että joku palauttaa minut oikealle tielle, ja voin tarkastaa taas reitin yhteisestä kartasta eli Raamatusta?
Näenkö arvoa sillä, ettei kristityn tarvitse antaa palautetta vain omana mielipiteenään, vaan sen voi tehdä ulkopuolellamme olevan normilähteen perusteella? Auttaako se pitämään asiat asioina, ja välttymään edes vähän paremmin henkilökohtaisilta loukkaantumisilta?
Moniarvoisen kirkon pastori on vain tyhjä kuori. Siksi hän on tuomittu epäonnistumaan aina. Raamatun sanaan turvautuva kristitty epäonnistuu hänkin usein, mutta eri syistä. Raamatun sanaan turvautuvan kristityn suurin haaste on oma synti. Kun me tämän tunnustamme, myös onnistuminen on mahdollista – Kristuksen armon avulla!
”Moniarvoisen kirkon pappi ei voi koskaan vastata ihmisen kysymyksiin oikeasta ja väärästä.” Tämäkö on papin työn keskeisin sisältö? *Hyvän ja pahan tiedon puuksiko’ kirkko on maailmaan syntynyt?
Martti Pentti,
Luterilaisen uskonymmärryksen mukaan Jumalan sana realisoituu meille lain ja evankeliumin saarnassa. Ihmisen kysymykset oikeasta ja väärästä kuuluvat lain saarnan piiriin. Ilman lain peiliä ihminen ei juuri ymmärrä evankeliumia. Kuten myös apostoli Paavali osuvasti sanoo:
”Niinmuodoin on laista tullut meille kasvattaja Kristukseen, että me uskosta vanhurskaiksi tulisimme.” (Gal.3.24)
Miksi jätit Galatalaiskirjeen lukemisen tuohon? Jatkokin on tärkeä: ”Nyt uskon ilmestyttyä emme enää ole valvojan alaisia. Te kaikki olette Jumalan lapsia, kun uskotte Kristukseen Jeesukseen. Kaikki te, jotka olette Kristukseen kastettuja, olette pukeneet Kristuksen yllenne. Yhdentekevää, oletko juutalainen vai kreikkalainen, orja vai vapaa, mies vai nainen, sillä Kristuksessa Jeesuksessa te kaikki olette yksi.”
Martti,
Raamatun teksti on toki jatkossakin hieno, mutta ei liity suoraan ko. blogin aiheeseen…
Nyt itsenäisyyden teemojen äärellä arvoista kirjoittaa myös helluntaiveli Leevi Launonen:
https://www.seurakuntalainen.fi/blogit/kansakunta-ja-sen-arvot/
Manu, Hyvää itsenäisyyspäivää! Onneksi arviosi kirkostamme on vain sinun arviosi eikä pidä tarkemmin ja laajemmin tarkastellen paikkaansa. Kirkkomme on Kristuksen kirkko, ei sinun mainitsema ”moniarvoinen kirkko”, ei ainakaan sellaisena kuin näet ja piirrät sen.
Kiitos Toivo toivotuksista. – Huomaa silti, etten kirjoittanut mistään konkreettisesta kirkosta, vaan moniarvoisuuden problematiikan abstraktioista. Ajattelen niin, ettei mikään kirkko voi koskaan olla lähellekään johdonmukaisen moniarvoinen, sillä sellaisen tyhjyys tulisi liian nopeasti näkyviin. Blogini tarkoitus on havahduttaa tämän probleemin huomaamiseen, ei osoitella ketään. Fiksu kuten sinäkin löydät peilipintaa ilman osoittelua…
”Moniarvoisen kirkon pappi epäonnistuu aina”. Otsikon ilmaus voidaan kertoa myös Raamatusta löytyvin Jaakobin sanoin ”kaksimielinen mies, epävakainen kaikilla teillään”. Koska jos kirkko on moniarvoinen, niin papin täytyy muutella arvojaan sen mukaan.
Kaikeksi onneksi pappi epäonnistuu jos hän luulee omstavansa totuuden.Sorry vain, mikään normatiivinen arvomaailma ei vastaa todellisuutta.Vain sellainen Kirkko, joka kestää elää moniarvoisuuden jännityksessä on armollinen ja uskoo siihen että kun olemme yhdessä Taivaallisessa Jerusalemissa, niin se suuri totuus on niin suuri, että meidän ajalliset tuumailumme ovat kuin lumipallo auringossa.
Ei kirkon tarvitse saarnata oikeasta ja väärästä. Se tietoisuus on ihmisissä itsessään oman kulttuurinsa myötä, niin täällä kristityssä pohjolassa kun eri uskontojen maailman maissa. Ei moraalista tarvitse saarnata ainakaan jo uskovaisille ja maailman moraali on monesti parempi ollessaan vapaa moralismista mikä on kristittyjen suuri synti.
Markku Hirnin kommenttien analyysia:
MH: ”Kaikeksi onneksi pappi epäonnistuu jos hän luulee omstavansa totuuden.”
Oma kommentti: On eri asia kuvitella omistavansa totuus kuin uskoa sen olemassaoloon. Kristitty uskoo totuuden olemassaoloon, vaikka ei väitäkään kykenevänsä ”omistamaan” totuutta. Moniarvoinen/relativisti taas kyseenalaistaa absoluuttisen totuuden olemassaolon jo lähtökohtaisesti.
MH: ”mikään normatiivinen arvomaailma ei vastaa todellisuutta.”
Oma kommentti: Tämä väite on jo itsessään ”normatiivinen” totuusväittämä ja kumoaa siten itse itsensä.
MH: ”Vain sellainen Kirkko, joka kestää elää moniarvoisuuden jännityksessä on armollinen ja uskoo siihen että kun olemme yhdessä Taivaallisessa Jerusalemissa, niin se suuri totuus on niin suuri, että meidän ajalliset tuumailumme ovat kuin lumipallo auringossa.”
Oma kommentti: Tämä väite on puolestaan uskonlause, joka edellyttää jonkinlaista ilmoitettua tietoa. Hirn ei kuitenkaan kerro ilmoituksensa lähdettä…
MH: ”Ei kirkon tarvitse saarnata oikeasta ja väärästä. Se tietoisuus on ihmisissä itsessään oman kulttuurinsa myötä, niin täällä kristityssä pohjolassa kun eri uskontojen maailman maissa.”
Oma kommenttini: Tämä Hirnin väite on selvästi idealistinen utopia. Se edellyttää lujaa uskoa ihmisen hyvyyteen ja kulttuurin autonomiseen luonteeseen. Molemmat, sekä ihmisen hyvyys että kulttuurien kyky hyvään moraaliin, ovat osoittautuneet ihmiskunnan historiassa monesti ja monella tapaa traagisiksi pettymyksiksi. Jos kirkot eivät käsittele julistuksessaan oikean ja väärän kysymyksiä, joku muu ideologia täyttää aina tämän tyhjiön.
MH: ”Ei moraalista tarvitse saarnata ainakaan jo uskovaisille ja maailman moraali on monesti parempi ollessaan vapaa moralismista mikä on kristittyjen suuri synti.”
Oma kommentti: Tässä on rinnakkain kaksi melko heikosti perusteltua teesiä. Lisäksi nämä teesit ovat keskenään ristiriidassa. Ensin Hirn väittää, ettei ainakaan uskovaisille tarvitse saarnata. Sitten Hirn yllättäen idealisoikin maallisen moraalin. Tämä on outoa päättämättömyyttä! – Kumman kannalla Hirn oikeastaan on? – Raamatun mallina ei ole tehdä Hirnin kaltaista sekavaa jaottelua. Esim. apostoli Paavalin moraalisia kehotuksia/elementtejä sisältävät puheenvuorot kohdistuvat sekä uskoviin että kristinuskosta osattomiin.
Blogisti ottaa vaikean asian esille. Pysyminen Jumalan Sanassa ei ole kompromissien tekemistä, kun taas elämä itsessään on juuri sellaista.
Lain ja Evankeliumin erottaminen toisistaan on vaikea, joskus jopa mahdoton tehtävä. Niiden tulee kulkea samaan aikaan, eikä kummastakaan saa hävittää piirtoakaan, mutta niiden sekoittaminen johtaa kaaokseen.
Jos kuvatunlainen kahdella tiellä kulkeminen tehdään hyveeksi ja halutunlaiseksi malliksi, niin ihmiset siitä kärsivät lopulta eniten, ei varmaankaan Jumala, sillä sanotaanhan myös Jobille, joka oli katkera Jumalan tahdon edessä:
”Pidätkö sitä oikeutena, sanotko sitä vanhurskaudeksi Jumalan edessä, että kysyt, mitä se sinua hyödyttää: ’Hyödynkö siitä sen enempää, kuin jos syntiä teen?’
Siihen minä vastaan sinulle sekä ystävillesi, jotka luonasi ovat.
Luo silmäsi taivaalle ja näe, katsele pilviä, jotka ovat korkealla pääsi päällä.
Jos sinä syntiä teet, mitä sillä hänelle teet; ja vaikka sinulla paljonkin rikoksia olisi, mitä sillä hänelle mahdat?
Jos olet vanhurskas, mitä sillä hänelle annat, tahi ottaako hän mitään sinun kädestäsi?
Ihmistä, kaltaistasi, koskee jumalattomuutesi ja ihmislasta sinun vanhurskautesi.
Sorron suuruutta valitetaan, huudetaan apua suurten käsivartta vastaan,
ei kysytä: ’Missä on Jumala, minun Luojani, joka yöllä saa viriämään ylistysvirret,
joka opettaa meille enemmän kuin metsän eläimille ja antaa meille viisautta enemmän kuin taivaan linnuille?’
Valittakoot sitten pahojen ylpeyttä; ei hän vastaa.
Ei, turhia ei Jumala kuule, eikä Kaikkivaltias niihin katso,
saati jos sanot, ettet voi häntä nähdä; asia on hänen edessänsä: odota häntä.
Mutta nyt, kun hänen vihansa ei kosta eikä hän ylvästelystä suuresti välitä.”
Job.35:2-15
Olen puhkaissut tässä blogissani moniarvoisuuden kuplan. Se ei ole ollut kovin vaikeata, sillä moniarvoisuuden ongelman voi tiivistää vanhaan sananlaskuun: ”Tyhjästä on paha nyhjäistä.”
Jokainen kirkko/seurakunta on väistämättä jollakin tavalla normatiivinen yhteisö. Uskonnollisten yhteisöjen normatiivisuuden luonne ja lähtökohdat realisoituvat sitten erilaisina vaihtoehtoina…
Yksi joukko on paavinormatiivinen. Tällöin yksi henkilö, paavi, on normien ylin auktoriteetti. Näin voi toimia myös jonkin kulttihahmon ympärille syntyvä äärikarismaattinen ryhmä.
Toinen porukka on puolestaan kirkolliskokous- tai vanhimmistonormatiivinen. Hallintorakenteena tämä on vielä itsessään melko arvoväritön malli. Normatiivinen pullonkaula syntyy siitä, jos kyseinen päättäjäjoukko mieltää itsensä normien lähteeksi.
Kolmas seurakunta ammentaa puolestaan arvonsa ympäröivästä yhteiskunnasta ja kulttuuriympäristöstä. Tämä joukko ei koskaan kykene olemaan valona ja suolana, koska mukailee ympäristössään vallitsevia tendenssejä kuin kameleontti.
Neljäs popula ottaa normiensa ohjenuoraksi jonkin sukupuoliseen suuntautumiseen liittyvän teemaan; joko heteronormatiivisuuden, tai sitten joidenkin sukupuolivähemmistöjen ideologian. Tämä on kovin kapea tapa katsella todellisuutta riippumatta siitä, mille puolelle suuntautumisessa kallistutaan. – Raamattu on toki heteronormatiivinen kirja, mutta se ohjaa moraaliamme myös monella muullakin elämänalueella.
Tätä listaa voisi jatkaa varmaa vielä pitkään, mutta ajatus on jo selvä. – Jokainen kirkkokunta ja seurakunta on aina jollakin tavalla normatiivisesti ohjautuva. Luonnollisesti jokainen seurakunta voi omaksua yhtä aikaa useampiakin edellä kuvaamiani normatiivisuuden malleja. Pääajatus on kuitenkin siinä, että seurakunnan on yhtä mahdotonta luopua normatiivisuuden teemoista kuin tiikerin juovistaan.
Kristillisessä teologiassa on perinteisesti lähdetty siitä, että Raamatun sana on kaiken normatiivisen työskentelyn ylin ohje, normien normi. Raamattu on normien suhteen siinä suhteessa nerokas lähde, että se tarjoaa sekä normatiivisia konkretisointeja että tärkeän normatiivisen työskentelyn abstraktiomallin.
Tästä se lähtee…
”Ensimmäinen on tämä: ’Kuule, Israel: Herra, meidän Jumalamme, Herra on yksi ainoa; ja rakasta Herraa, sinun Jumalaasi, kaikesta sydämestäsi ja kaikesta sielustasi ja kaikesta mielestäsi ja kaikesta voimastasi’. …’Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi’. (Mark.12:28-30)
Kristinuskossa kaiken päämäärä on rakkaus. Ihminen on kuitenkin usein moraalisesti kyvytön tai ainakin kovin rajoittunut oivaltamaan, mitä rakkaus tarkoittaa konkreettisessa mielessä. – Juopon rakkautta on tarjota kaverille viinaa. Samalla logiikalla jokainen syntinen ihminen on taipuvainen vääristämään rakkauden ihanteen omien himojensa näköiseksi itsekkyydeksi. Siksi Raamattu tarjoaa konkreettisia paalutuksia erilaisten käskyjen ja kehotuksien muodossa. – Raamatun nerokkuus on tässä kaksiulotteisessa normatiivisessa luonteessa.
Jokainen ajatteleva ihminen voi oivaltaa, ettei kaikista kuviteltavissa olevista elämäntilanteista voi muotoilla konkreettisia käskyjä (vaikka rabbiininen juutalaisuus on sitä ”ansiokkaasti” yrittänyt). Siksi Raamatussa on olemassa rakkauden yleisperiaate, joka kehottaa jokaista rakastamaan lähimmäistä niin kuin itseään. Siitä käsin voi johtaa oikeat toimintamallit niihin erityistilanteisiin, joista ei ole olemassa yksiselitteistä konkretisointia. Kristillinen kirkko tarvitsee silti kymmenen käskyn lakia kuin elimistöään kannattelevaksi normatiiviseksi luurangoksi. Näin vältytään rakkauden ihanteen karkaamiselta rakkauden nimissä esiteltyjen mielivaltaisten pyyteidemme näköiseksi. – Aito kristillinen kirkko pyrkii tällä tavalla jäsentyvään normatiivisuuteen. Se ei toki tule koskaan tässä ajassa täydelliseksi tai virheettömäksi, mutta tietää Raamatun ilmoituksen kautta suuntansa.
Kristillinen rakkaus on jotain, joka virtaa Jumalasta minuun. Sen pitäisi virrata minusta edelleen lähimmäisilleni. Voinko itse pinnistää sen esiin itsestäni?
En voi vaatia lähimmäistä rakastamaan itseäni. Voinko edes kehottaa lähimmäisiäni rakastamaan toisiaan? Toivomuksen saan toki esittää.
Onko rakkaus siis lainkaan normi? Eikö se ole pikemminkin elämän voima?
Onko kirkko moniarvonen? On ja ei. Kirkko lakkaa olemasta kristillinen kirkko jos ja vain jos se luopuu uskontunnustuksesta tai pitämästä rakkauden kaksoiskäskyä etiikan ylimpänä ohjeena. Mutta etiikasta voi ja saa olla erilaisia käsityksiä tämän eettisen perustuslain käytännön tulkinnassa. Synti on oikeastaan ihmisessä piilevä elämänasenne, joka saa meidät tekemään semmoista, minkä ymmärrämme Jumalan tahdon vastaiseksi. Mutta se, minkä ymmärrämme Jumalan tahdoksi ei ole yksiselitteinen asia. Toki oikea opas omalletunnolle on raamattu. Sen valossa tiedän kyllä, mitä minun tulee välttää, vaikka en tuossa pahan välttämisessä kovin hyvin onnistukaan. Mutta tämä ei oikeuta minua arvioimaan, mitä jonkun muun tulee välttää. Siksi lopullinen tuomiovalta on vain Jumalalla itsellään, joka tuntee jokaisen ihmisen sisimmän, senkin, mitä ihminen ei edes itse tiedä itsestään. Lain saarnassa voidaan siis antaa vain yleisiä elämänohjeita raamtun pohjalta, mutta ei pidä julistaa yksilölle eikä ryhmälle kadotustuomiota, koska silloin ylitetään ihmisen vallan rajat.
Kiitos herroille Pentti ja Sahama blogini kysymysten pohdinnasta.
Pentti kysyy: ”Onko rakkaus siis lainkaan normi? Eikö se ole pikemminkin elämän voima?”
Raamatun mukaan rakkaus ei ole vain toivomuksia ja niiden esittämistä. Sen sijaan Raamattu sanoo, että rakkaus on tuima kuin tuonela ja väkevä kuin kuolema (Laul.l. 8:6)… ja vieläkin enemmän: Jumala on rakkaus (1Joh.4:8).
Oletteko muuten koskaan huomanneet, ettei Raamattu sano: Jumala on armo. – Sen sijaan se sanoo, että Jumalan tykönä on anteeksiantamus, että häntä peljättäisiin (Ps.130:4). – On tärkeää huomata, että rakkaus vielä laajempi ilmaus kuin armo. Armo on yksi Jumalan rakkauden ulottuvuus. Jumalan rakkaus realisoituu armona vain niille, jotka elävät uskossa Jeesukseen Kristukseen. Kristuksen ulkopuolella Jumalan rakkaus realisoituu taas sellaisina asioina kuin oikeudenmukaisuus ja pyhyys. Rakkauden kohdalla ei ole myöskään väärin sanoa, että se vaatii jotakin. Esim. apostoli Paavali käyttää kerran aivan suoraan tätä ilmausta: ”Kristuksen rakkaus vaatii meitä… (2Kor.5.15). – ja tottahan me tämän rakkauden ulottuvuuden ymmärrämme jo maalaisjärjelläkin.
Kun joku putoaa avantoon, rakkaus vaatii rannalla olevia kiskomaan hänet ylös. Rakkaus ei ole koskaan vain pelkkiä hurskaita toiveita ja toivotuksia.
Yrjö Sahama kirjoittaa kuitenkin tärkeän muistutuksen. Meidän ei pidä julistaa yksilölle eikä ryhmälle kadotustuomiota, koska silloin ylitetään ihmisen vallan rajat. – Kristinusko ei ole silti olemukseltaan moniarvoinen maailmankatsomus, vaikka me ihmiset olemmekin synnin tähden pirstoutuneet kristittyinäkin kovin moneen leiriin.
”Raamatun mukaan rakkaus ei ole vain toivomuksia ja niiden esittämistä.” Toivomuksien esittäminen ei ole lainkaan rakkautta. Toivomusten ja tarpeiden kuuleminen ja niihin vastaaminen on. Rakkaus ei pyydä, rakkaus antaa. Suurin rakkaus antaa henkensä.
Martti,
Rakkaus on laajempi kuin yrityksesi määritellä sitä. Toki rakkauteen voi kuulua myös toivomuksien esittäminen. Sen sijaan on väärin sanoa, että rakkaus on VAIN sitä tai tätä. – Moni äiti ja isä toivoo rakkaudessaan lapsensa suhteen hyviä asioita. Näitä toivomuksia me esitämme RAKKAUDESSAMME rukouksina Jumalalle. On myös mahdollista esittää joku toive lapselle, isän ja äidin rakkauden motivoimana. Joskus rakkaus myös vaatii jotakin kuten aiemmin kirjoitin… Armo on yksi rakkauden ilmenemismuoto. Se ei vaadi mitään. – Pelastuksemme kannalta Kristuksen armo on rakkauden tärkein ilmenemismuoto, mutta olisi silti väärin pelkistää koko rakkauden käsite joksikin sellaiseksi, joka ei koskaan vaadi mitään.