Läntinen liberaaliprotestanttinen kirkollisuus laskettelee jyrkkää pyllymäkeä (lumitilanteesta riippumatta). Näin harmaina ja vähälumisina talvina se vetää mielen matalaksi ja tekee kipeää, koska moni hyvä ystävä kärsii sen takia kovasti. Tajusin eilen, että tämä pyllymäki johtuu siitä, että lännen kirkot ovat luopuneet normatiivisesta olemuksestaan. Moniarvoisen kirkon pappi näet epäonnistuu aina.
Papin työ on haastavaa. Papin työssä kohdataan ihmisiä kaikenlaisissa elämäntilanteissa. Kaikki elämän perustunteet, ilo, suru, viha ja pelko ovat usein läsnä. Kukaan ei pysty vastaamaan parhaalla mahdollisella tavalla jokaiseen vastaan tulevaan elämäntilanteeseen ja tunnetilaan. Epäonnistumisen kokemus on usein läsnä papin arjessa.
Tajusin eilen, että moniarvoisen kirkon papilla onnistumisen ja epäonnistumisen dilemma ei ole vain emotionaalisten kohtaamisten kysymys. Moniarvoisen kirkon pastorilla epäonnistuminen on fundamentaalisella tavalla sisäänrakennettu koko viran olemukseen. Moniarvoisen kirkon pappi ei voi koskaan vastata ihmisen kysymyksiin oikeasta ja väärästä. Hänellä ei ole siihen mitään perustavaa sanottavaa. Hän voi ainoastaan vaihtaa ajatuksia, kuunnella ja toivoa jokaisen ihmisen löytävän ”oman totuutensa” maailmassa, jossa hän ja hänen kirkkonsa eivät tunne mitään perustavaa totuutta.
Nopeasti ajatellen voisi ajatella, että moniarvoisen kirkon pappi olisi silti tunteiden kohtaamisen asiantuntija, koska koko hänen lähestymismallinsa perustuu ainoastaan kuuntelemiseen ja ajatusten vaihtamiseen. Syvemmälle katsova näkee tämän kuitenkin itsepetoksena myös tunnetasolla. Moniarvoisen kirkon pappi ei näet todellisuudessa kykene erottamaan aitoa iloa vahingonilosta, tai moraalittomasta ilakoinnista. Hän ei kykene tekemään eroa aidon surun ja narsistisen itsesäälin välillä. Moniarvoisuuden takia hän ei voi myöskään sanoa milloin vihastuminen on oikeutettua, ja milloin sen luonne kääntyy tuhoisaksi. Moniarvoisen kirkon pappi pelkää kohtaamiensa ihmisten kanssa yhtä lailla hylkäämistä & epäonnistumisia, ja hakee hyväksynnän kokemuksia, mutta ei löydä koskaan peiliä, jonka äärellä näkisi oikean tilannekuvan. – Jokainen sielunhoidon problematiikkaa ymmärtävä tietää, että konfrontaatio on keskeinen osa auttamistyötä. Täysin moniarvoinen auttaja ei tähän kykene. Hänen identiteettiä voi verrata prostituoidun identiteettiin. Hänellä ei ole mitään omaa. Hän on vain kaikkien toiveita mukaileva hyödyke. – Moniarvoisuuden luonteeseen näet kuuluu kaikkeen mukautuminen. Yhdenkin oman normin omaksuminen ohjaavaksi periaatteeksi muuttaa moniarvoisuuden joksikin muuksi.
Näin uskonpuhdistuksen juhlavuoden jälkimainingeissa ja itsenäisyyspäivän kynnyksellä voi myös sanoa, ettei moniarvoisen kirkon pappi ole millään tavalla itsenäinen. Moniarvoisuuden lupaama vapaus ja itsenäisyys on pelkkä illuusio. Itsenäisyys nojaa aina joihinkin normeihin. Niin oli myös Suomen taistellessa itsenäisyytensä puolesta…
Kristitty ei voi koskaan kannattaa moniarvoisuutta, koska hänelle Raamatun sana on jalkojemme lamppu (Ps.119:105). Tällä tiellä emme välty epäonnistumisten kokemuksilta, mutta saamme aidon mahdollisuuden arvioida epäonnistumiskokemustemme luonnetta:
Johtuiko vaikea ihmiskohtaaminen siitä, että sanoin jotakin sisällöllisesti väärin, vai pelkästään väärällä tavalla?
Onko mahdollista, että antamani palaute ei saa juuri nyt kiitosta, mutta osoittautuu myöhemmin tervehdyttäväksi?
Voinko hyötyä myös omalla kohdallani siitä, että joku palauttaa minut oikealle tielle, ja voin tarkastaa taas reitin yhteisestä kartasta eli Raamatusta?
Näenkö arvoa sillä, ettei kristityn tarvitse antaa palautetta vain omana mielipiteenään, vaan sen voi tehdä ulkopuolellamme olevan normilähteen perusteella? Auttaako se pitämään asiat asioina, ja välttymään edes vähän paremmin henkilökohtaisilta loukkaantumisilta?
Moniarvoisen kirkon pastori on vain tyhjä kuori. Siksi hän on tuomittu epäonnistumaan aina. Raamatun sanaan turvautuva kristitty epäonnistuu hänkin usein, mutta eri syistä. Raamatun sanaan turvautuvan kristityn suurin haaste on oma synti. Kun me tämän tunnustamme, myös onnistuminen on mahdollista – Kristuksen armon avulla!
Jos otamme sanan ”ARMO” kirjaimet ja teemme niistä lauseen niin saamme ANSAITSEMATON RAKKAUS MINUN (MEIDÄN) OSAKSENI (OSAKSEMME)
Joten ” Armo on yksi rakkauden ilmenemismuoto” kuten Manu sanoi.
Kiitos. Tämä on hyvä kiteytys näille keskusteluille. Kiitän kaikkia osallistujia hyvällä ilmeellä toteutetusta keskustelusta. Toivotan hyvää alkavaa viikonvaihdetta ja adventin aikaa!