Linja-autossa on tunnelmaa, varsinkin jos siellä on yksin kuskin kanssa. Silloin voi syntyä mukavia keskusteluhetkiä heidän kanssaan. Kerran eräs kuski hoksasi minun olevan uskovainen. Pelkästään niiden juttujen tähden, joita hänelle kerroin. Kysyin; mistä hän sen oivalsi. Vastaus oli: ” siitä tavasta jolla olin puhunut”. Merkillistä. Keskustelussa ei ollut mitään uskoon viittaavaa.
Työmaalla löin kerran pääni ja heti työkaveri tunnisti minut uskovaiseksi. Sillä en kironnut.
Tampereen torilla syntyi keskustelu jonkun kuskin kanssa. Vähän aikaan siinä jutustellessa, tajusimme molemmat, että olemme uskovia.
Jotenkin merkillistä, että uskovissa on jonkinlaisia sisäänrakennettuja tuntomerkkejä. Niitä on vaikea ryhtyä analysoimaan, että mitä ne oikein ovat, mutta näyttää selvältä, että sellaisia on.
”Mutta kiitos Jumalalle, joka aina kuljettaa meitä voittosaatossa Kristuksessa, ja meidän kauttamme joka paikassa tuo ilmi hänen tuntemisensa tuoksun, 2 Kor 2:14”.
Apostolin esimerkin ukaan meissä voi olla Jumalan valtakunnan ilmapiiri kunhan olemme hyvissä väleissä Herramme kanssa. Useinhan työpaikalla täytyy olla viisas, milloin ja miten uskonasioista puhuu. Mutta meissä oleva ilmapiiri tai ystävällinen asenne puhuu ilman sanoja.
Minäkin olen toiselta ammatiltani linja-auton kuljettaja. Lämmittää sydänta kuulla tällaisia asioita kollegojen joukosta.
Tässä myös eräs hauska linkki yhdestä ystävästäni (ja kahdalla tavalla kollegastani):
https://esaimaa.fi/uutiset/lahella/5d181977-64f5-41e5-91f4-7a5d2c7cd0f7
Minä olen joskus jonkun naamasta, ilmeestä ja olemuksesta ajatellut, että ”onkohan tuo uskovainen”, ja on käynyt ilmi että on.
Naapuripöydässä istuivat tuntemani fundsisuskovainen ja liberaaliuskovainen. Keroin asian pöytäkumppanilleni. ”Mistä tietää kumpi on kumpi?”, kysyi kumppani.
”Se joka ei ole kertaakaan nauranut se on se fundis.” vastasin.
Heinola.“Mistä tietää kumpi on kumpi?”, kysyi kumppani.
“Se joka ei ole kertaakaan nauranut se on se fundis.” vastasin.
Ehdottaisin että naurava liberaali oli ”suruton” uskova, jota synnin todellisuus ei huoleta ja toisaalta että ”fundis” on lain alla oleva uskova, jolla oikeasti on vaikeaa kokea iloa ja hyvää omaatuntoa.
”Jumalan tuntemisen tuoksu” on hyvä ilmaus, koska se määrittelee kuvaannollisesti sellaista, jota suoraan sanoen on varsin vaikea täsmentää. Olen elämässäni kohdannut ihmisiä, joiden kanssa on kokenut jonkinlaisen hengellisen tuulahduksen – levollisuuden, hyvyyden läsnäolon, myös ilon ja rakkaudellsisuuden. Jumalan hyvyys sisäistettynä uskona heijastaa ulospäin väistämättä myös hyvyttä. Vaikka ”aarre onkin meissä saviastioissa”.
Ilmapiiri on jännittävä asia. Aikanaan dogmatiikan opettjassani oli sellainen pyhän Hengen ilmapiiri, että koko huone muuttui ikäänkuin ”Jumalan valtakuunaksi” hänen luennoillaan. Olen erityisen onnellinen siitä, että sain opiskella juuri dogmatiikkaa tällaisen Jumalan miehen johdolla. Oppi Jumalasta ei silloin ollut pelkkää kirjojen pänttäystä, vaan elävä Jumala oli läsnä keskusteluissamme. Teologiahan on ”Oppi Jumalasta”.
Kerran olin vaimoni kanssa kesäkahvilassa kun naapuripöytään tuli helvetin enkeli vaimoineen nahkatakeissaan. Heissä oleva pahuuden ilmapiiri oli melkein lamaannuttava ja luonehtisin sitä ”ei-elämäksi”. Joissain okkultismissa pitkälle edenneissä ihmisissä olen kokenut samanlaista. Siis pahoissa tai pahuuteen ja pimeyteen seonneissa ihmisissäkin voi olla ilmapiiri.
Rakkaudesta Totuuteen.
Matkaopas kuljetti meitä Lantzarottella, laavavirran luomassa luolastossa. Yhdessä paikassa siellä oli hyvä akustiikka ja hän ehdotti tuttua laulua, johon saimme yhtyä. Tuosta lauluvalinnasta arvasin oppaan olevan uskova ja niinpä sitten olikin.
Näitä todistuspuheenvuoroja kuulee ja hyvä niin. Toisaalta olen myös kuullut uskovasta, joka oli varma siitä, että muuan hänen kohtaamansa levollinen, iloinen ja rakkaudellinen ihminen olisi kristitty. Hämmennys oli suuri, kun kävi ilmi, että asianomainen olikin erään ei-kristillisen uus- ja vähemmistöuskonnon edustaja. Muistakaamme myös se, mitä Jumala itse sanoo 1 Sam. 16:6-7!
Kerran piiriimme tuli Markon em. kaltainen kaveri. Olimme kaikki aivan innoissamme hänestä. Sitten sain sydämelleni sanan: ” tämä on valheveli.” En kyennyt uskomaan sitä. Kuvittelin sen vain omaksi oudoksi ajatukseksi. Myöhemmin asia selvisi karulla tavalla. Yksi ryhmäläinen oli antanut tälle rahaa ja sen jälkeen hän katosi. Tapasin tämän sitten sattumalta ryyppyreissullaan. Kaveri kiersi seurakuntia huijaamassa.
Mielenkiintoinen blogi Pekalta. En itse ihan herkästi menisi sanomaan, kuka ulkoisen käytöksen, elämäntilanteen, habituksen, olosuhteiden jne puolesta on uskovainen. Itseään yleisessä vessassa piikittävä narkomaani, joka muutamaa minuuttia aiemmin murtautui parkkipaikalla autoon, voi minusta olla uskovainen. Alkoholisti, joka vippaa/varastaa ryyppyrahat voi olla uskovainen. Addiktoitunut nainen, joka juuri äsken myi itseään kadulla , voi aivan hyvin olla uskovainen. Jopa kokoomusta äänestävä pankinjohtaja voi olla – suurin varauksin tosin – uskovainen.
Jos minä lyön varpaani sängynjalkaan niin päästän satavarmasti suustani kaikkein yleisimmän v- alkuisen kirosanan. Lisäksi valehtelen töissä, kun yritän luistaa epämieluisista työtehtävistä, huijaan (etupäässä itseäni), ajattelen syntisiä ajatuksia keväisellä kadulla tuon tuostakin vaikka olen naimisissa, ajan ylinopeutta, joskin hiljennän kameran kohdalla, juoruilen, toksin vain selän takana ja paljon pahempaa – silti saatan aika ajoin erehtyä pitämään itseäni uskovaisena. Pointti minusta on se, ettei ”uskovaista” voi mitenkään – tietenkään – tunnistaa.