Miten tavoittaa seurakuntalaiset – ja päinvastoin?

Jäsenet muodostavat seurakunnan, mutta miten seurakuntalaisten yhteys syntyy ja toimii? Mitä jäsenyys merkitsee ja saako jäsen sitä, mitä haluaa ja tarvitsee? Mitä tehdä, että kirkko olisi ihmisille tärkeä?

Miten ylipäätään tavoitetaan seurakuntalaiset, tai mikä vielä tärkeämpää, miten ihmiset löytävät kirkon? Usein tämä ajatelleen vaiin kirkosta seurakuntalaiseen päin.

Tällaisia perustavaa laatua olevia kysymyksiä nousi esiin, kun Espoon hiippakunnan kirkolliskokousedustajat keskustelivat viime sunnuntaina Tuusulan Kirkkotuvassa kirkkoväen kanssa. Keskustelussa tuotiin esiin monia hyviä vastauksia em. kysymyksiin.

Varajäsenenä tämän kevään istuntoon osallistuva, Vantaan seurakuntien viestintäpäällikkö Meri-Anna Hintsala muistutti, että ensin on tiedettävä, keitä ja minkälaisia ihmisiä omassa seurakunnassa asuu.

Seurakunnat eivät ole väestöltään samanlaisia. Ikä ja ammatit, elintavat ja harrastukset, jopa kieli ja myös suhde seurakuntaan ja hengellisyyden muodot vaihtelevat. Näin toiminnankin on oltava soveltuvilta osin erilaista.

Hän toi esiin myös sen faktan, että valtaosa seurakuntalaisista on nykyään yhteydessä kirkkoon ensisijaisesti median välityksellä.

Ensiarvoisen tärkeänä pidettiin, että seurakunnasta otetaan yhteyttä ihmisiin: kirje silloin tällöin, tekstiviesti, tapaaminen kadulla ja tietysti varsinaiset mediat kuten lehti ja sosiaalinen media ovat yhteyden kanavia.

Kieli on tärkeä; on puhuttava kieltä, jota nykyihmiset ymmärtävät. Se ei ole itsestään selvää, sillä suomeakin voidaan puhua monella tavalla. ”Insinööreillä ja teologeilla on oma ammattislanginsa, jota käyttävät, mutta jota muut eivät välttämättä ymmärrä”.

Tästä saatiin messussa esimerkki. Messu oli hienosti suunniteltu ja toteutettu, liturgia ok ja saarna havainnollinen ja ymmärrettävä, mutta liturgiset laulut, jotka yleensä lauletaan yhdessä suomeksi, kuunneltiin nyt latinaksi taitavan kuoron esittäminä. Korkeatasoista, mutta tavallisen kirkon penkissä istuvan kannalta melko vierasta. En hoksannut, mitä laulettiin, saati että olisin ymmärtänyt sanoja. En edes huomannut, että siinä esimerkiksi kuunneltiin sujuvasti uskontunnustuskin latinaksi.

Samalla tavalla harvoin kirkossa käyvältä voi kirkon normaalikieli jäädä ymmärtämättä, jos ”puhutaan kirkkoa” tai kuten myös sanotaan ”kaanaankieltä”.

Selvää on, että kristinuskon ydinsanoman tulisi tulla todeksi meidän aikamme ihmisten arjen elämässä. Paluuta tuhansien vuosien takaiseen elämänpiiriin ei ole.

Kirkon harjoittama diakonia eli ihmisten auttaminen on monelle yksi syy kuulua kirkkoon. Usein sanotaan, että ”ihmiset eivät tiedä, kuinka paljon hyvää kirkossa ja seurakunnissa tehdään lähimmäisten hyväksi”. ”Jos tietäisivät, he eivät eroaisi kirkosta”, väitetään.

Kirkon ja seurakuntien viestintä on kuitenkin jo vuosikymmenten ajan yrittänyt tehdä kirkon työtä tunnetuksi. Miksi viesti ei mene perille?

Kirkossa yritetään keventää rakenteita (hallintoa, päätöksenteon muotoja, päällekkäisiä toimintoja esim. koulutuksessa), jotta resursseja jäisi mahdollisimman paljon varsinaiseen perustoimintaan, painotti kirkolliskokouksen talousvaliokunnan puheenjohtaja Tapio Tähtinen.

Työ on vaikeata, sillä kaikki oleva on ”välttämätöntä” ja ”luopuminen lähes mahdotonta”. Mieluummin halutaan lisää resursseja.

Jäsendemokratia on yksi seurakuntalaisten osallistumiskanava. Syksyllä on seurakuntavaalit, joissa valitaan uudet kirkkovaltuustot seurakuntiin, ja valtuutetut myöhemmin valitsevat uuden kirkolliskokouksen. Äänestysintoa on kuitenkin laimeaa, miten sen saisi nostettua? Se on myös mittari, joka kertoo jotain yhteisön tilasta.

Vaaleihin osallistuminen tulisi tehdä nykyistä helpommaksi ja saada seurakuntalaiset osallistumaan ehdokkaina ja äänestäjinä. Tätä monet pitävät suurena mahdollisuutena ja monet pelkäävät.