Miten selkäranka kestää?

80 vuotta sitten, huhtikuussa 1939 Kotimaa-lehti (numerot 25-28) julkaisi neljässä lehdessä kapteeni W.H. Halstin kirjoitussarjan papiston sodanaikaisista tehtävistä ja puolustussotaan valmistautumisesta.

Sarjan kaksi jälkimmäistä osaa käsitteli henkistä väestönsuojelua ja papiston sodanaikaista työtä kotiseudulla. Kapteeni Halstin hahmottelemassa organisaatiossa kirkkoherra vastasi henkisestä väestönsuojelusta, jonka tehtävät oli jaettu neljän osaston vastuulle:

1) Valistusosasto (puheet, esitelmät, juhlat, elokuvat radio, kaatuneiden muisto, hautojen kunnostus ja muistomerkit)

2) Avustusosasto (keräystoiminta, lajittelu, pakkaus, jakelu, orpolasten ja varattomien huolto, työnvälitys)

3) Suojeluosasto (raittius, siveys, nuorison suojelu)

4) Yhteysosasto (selvittely, yhteys rintamajoukkoihin, kirjeenvaihto, lahjalähetykset).

Kapteeni Halsti toimi tuolloin Puolustusministeriössä. Sodan alkaessa hänet nimitettiin 5. Divisioonan huoltopäälliköksi. Jatkosodassa hän oli mm. 3. Divisioonan esikuntapäällikkönä, missä divisioona taisteli keskeneräisellä VT-linjalla Kuuterselässä. Lapin sodassa eversti Halsti johti Tornion valtausta ja hänelle myönnettiin Mannerheim-risti.

Marraskuussa 1939 julkaistiin hänen kirjansa Suomen puolustaminen. Hän oli selvästikin hahmotellut sotilaallisen puolustamisen rinnalla kokonaismaanpuolustusta, jossa siviilipuolustuksella ja seurakunnilla oli keskeinen rooli.
_ _ _
Sotaväen päällikkö kenraaliluutnantti Hugo Österman reagoi kapteeni Halstin kirjoituksiin Kotimaa-lehdessä avoimella kirjeellään kirkon johdolle. Hän toteaa henkisestä väestönsuojelusta:

”Sen johdosta, että tämänkin kysymyksen järjestämistä on pidettävä sekä tärkeänä, että sangen laajakantoisena ja nykyisten olosuhteiden vuoksi myöskin hyvin kiireellisenä, olisi toivottavaa, että kysymys aiheuttaisi toimenpiteitä myös kirkon johdon taholta ja että se mikäli mahdollista otettaisiin käsiteltäväksi jo toukokuun 4. p:nä Helsingissä alkavassa piispain kokouksessa, jolloin kirjoitussarjassa esitettyä järjestelyehdotusta voitaneen pitää sopivana lähtökohtana asiaa pohdittaessa ja edelleen kehitettäessä. Lähinnä olisi luotava järjestelyehdotus erityyppisiä seurakuntia (suuret kaupungit, pienet kaupungit ja kauppalat, maaseutu) varten. Puolustuslaitos on valmis tarvittaessa asettamaan kirkon johdon käytettäväksi asiantuntijoita ja muutenkin kaikilla tavoin tukemaan mainittua työtä.”
_ _ _
Miksi Kenrl. Österman korostaa kiireellistä toimintaa ja sodan uhkaa? 14.-15.maaliskuuta 1939 Saksa valloitti Tsekkoslovakian. Vuotta aiemmin Saksa oli liittänyt Itävallan itseensä. Samaa voitiin odottaa Neuvostoliiton taholta, eritysesti kun Stalin ja Hitler olivat solmineet hyökkäämättömyyssopimuksen – tosin sen salaista lisäpöytäkirjaa etupiirijaosta, jossa Suomi oli katsottu kuuluvan Neuvostoliiton etupiiriin – ei vielä tunnettu.

Kirjoitusten ilmestymisaikaan huhtikuussa 1939 Puolustusvoimien kirkollisen työn johto oli muutosvaiheessa, samalla kun sodan ajan henkistä huoltoa oli suunniteltava. Edellinen sotarovasti Arthur Malin oli kuollut 6. helmikuuta 1939 ja seuraaja oli nimittämättä. Laivaston sotilaspastori Johannes Björklund oli tosin nimitetty virkaatekeväksi sotarovastiksi 15. maaliskuuta ja nimitettiin viran vakinaiseksi haltijaksi 28. kesäkuuta.
_ _ _
Viipurinlahden rannikkotykistössä (RTR 2) palvellut sotilaspastori Erkki Hilke laati Kotimaa-lehdessä julkaistujen artikkelien pohjalta jonkin sotilaspapiston kokouksen kannanottona muistion otsikolla Vakava tilanteemme (mahdollisesti huhtikuun lopulla 1939), josta seuraavassa otteita.

Hän kuvaa ensin nykyaikaisen sodan totaalista luonnetta, joka koskettaa vakavasti myös kotiseutuja: ”Sodan ratkaisuun voi viedä rintaman murtuminen kotiseudulla! Jo aikoinaan Napoleon sanoi, että ratkaisuun vaikuttavat aseet 25% ja joukon henkinen kestävyys 75%. ” Siksi jokaiselta vaaditaan valmistautumista sodan varalta.
_ _ _
”… Hengen ja kestävyyden luomiseen ja säilyttämiseen on kansamme kirkolla suuri ja vastuunalainen mahdollisuus annettu. Jos tämä kansa on ytimeltään tervettä ja voimakasta, jos jumalanpelon henki siinä asuu, se voi kestää ajan myrskyt ja voimme katsoa turvallisin mielin tulevaisuuteen. Rauhan aika on tätä sisäisen rakentumisen työaikaa.”

Seuraavaksi Hilke kuvaa työnjakoa kenttäpapiston sekä seurakuntapapiston kesken sotatoimialueella ja kotiseudulla. Hän referoi Kotimaa-lehdessä julkaistua kapteeni Halstin luonnostelemaa kotiseudun henkisen huollon organisaatiota vähän toisin sanoin: 1) kotiseudun mielialan ja puolustustahdon ylläpitäminen, jotta väestö voisi tukea rintamajoukkojen mielialaa; 2) kotiseudun siveellisen rappeutumisen ehkäiseminen; 3) vähäosaisten aineellisen toimeentulon Parantaminen; 4) yhteyden ylläpitäminen ja edistäminen kotiseudun ja rintamajoukkojen välillä; 5) osallistuminen kotiseudun väestönsuojelutyöhön.
_ _ _
Hilke jatkaa: ”…Asian tärkeyden vuoksi katsoisin, että kirkon taholta tulisi kysymystä harkita perusteellisesti ja tarkoin niin, että asiassa saataisiin aikaan yhteinen suunnitelma asian järjestelyksi, laadittaisiin vaikka kapt. Halstin esityksen pohjalta ohjesääntö papistolle tätä toimintaa varten olosuhteiden mukaan sovellettavaksi. Asialla on kiire – sitä voidaan piankin tarvita.”

Tässä arviossaan Hilke oli oikeassa, sillä Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen ilman sodanjulistusta puolen vuoden kuluttua, 30. marraskuuta. Vielä muutamaa päivää aiemmin uskottiin yleisesti diplomaattiseen etenemiseen maiden suhteissa ja rauhan jatkumiseen.
_ _ _
Erkki Hilke päättää luonnoksensa toimenpide-ehdotukseen:

”Ehdotan kokoustamme julkisaattamaan seuraavat toivomusponnet:
1. Että Piispainkokous mahdollisimman pikaisesti alustavasti käsittelisi asiaa ja asettaisi asessorivaliokunnan suunnittelemaan ja laatimaan yhteistä ohjesääntöä papiston sodanaikaisista tehtävistä kotiseudulla.

2. Että Sotarovastin virka ensi tilassa julistettaisiin avoimeksi ja täytettäisiin, että Sotarovasti voisi olla tätä järjestystä puolustuslaitoksen taholta johtamassa.

3. Että sotilaspapisto saisi ainakin kolmen edustajansa kautta olla henkilökohtaisesti läsnä k.o. ohjesääntöä laadittaessa, yhdessä yhden tai useamman upseeriedustajan kanssa.

4. Että k.o. ohjesääntö vahvistettuna tuomiokapitulien toimesta toimitettaisiin alaisilleen seurakunnille pikaista tutustumista ja järjestelysuunnitelman laatimista varten.

Pikaista toimintaa odotetaan” (kyseinen käsikirjoitus on kenttäpiispan arkistossa)
_ _ _
Vuoden kuluttua Talvisota oli jo ohitse. Suomen tappiot olivat 26 000 kaatunutta tai kadonnutta, 43 500 haavoittunutta, 1000 vangittua sotilasta ja 957 siviiliä. Karjalan kannas oli menetetty, 400 000 evakkoa oli menettänyt kotinsa.

Tartuttiinko kirkossa ja seurakunnissa kapteeni Halstin ja sotilaspastori Hilkkeen ehdotuksiin? Tiedossani ei ole, toteutuivatko henkisen tuen suunnitelmat tässä muodossa. Joka tapauksessa seurakunnilla oli erittäin suuri merkitys henkisen kestävyyden kannalta ja sotaa käyvän maan tukemisessa.
_ _ _
Mikä tilanne on tänä päivänä? Kirkkolakiin on kirjattu seurakuntien, hiippakuntien ja kokonaiskirkon tehtävä huolehtia poikkeusoloissa henkisestä huollosta, johon valmiussuunnittelulla varaudutaan (KL 25:15a). Hiippakunnat ja puolustusvoimat ovat solmineet yhteistyösopimukset ja seurakuntien kirkkoherroja on perehdytetty.

Silti rohkenen kysyä yleisen henkisen kestävyyden tilaa. Maa elää historiansa korkeimman aineellisen hyvinvoinnin aikaa. Yhteiskunnan hyvinvointipalvelut ovat kattavammat kuin koskaan.

Samalla henkinen pahoinvointi lisääntyy. Kouluosaaminen on kääntynyt laskuun ja koulujen työrauhaongelmat lisääntyneet. Yhä useampi lapsi on erityisoppija, jolla on jokin diagnoosi. 19 000 lasta on sijoitettu kodin ulkopuolelle. Nuorten työkyvyttömyyseläkeläisten määrä lisääntyy. 30 000 nuorta miestä on syrjäytynyt opinnoista ja työelämästä. Puolet solmituista avioliitoista purkautuu.

Avioliittoja on solmittu joka vuosi vähemmän jo kahdeksan vuoden ajan. Samaan aikaan syntyvyys on laskenut joka vuosi. Hyvinvointiyhteiskunnan ja eläkejärjestelmän rahoituspohja murenee. Yksityinen velkaantuminen lisääntyy. Toisaalla kasvaa huumeiden käyttö ja ongelmapelaamainen.

Kirkon ja sen sanoman vaikutus ihmisten elämään heikkenee kirkosta eroamisten myötä, ehkä myös sanoman laimentumisen vuoksi?
– – –

Jos tämä on tilanne syvässä rauhan tilassa, miten selkäranka kestää poikkeusoloissa, jolloin perustarpeidenkin tyydyttäminen on epävarmaa, disinformaatio levittää epävarmuutta ja tappiomielialaa? Kyse ei tarvitse olla ainakaan aluksi sotilaallisesta kriisistä. Jo talouden kasvun taittuminen, siirtyminen öljytalouden jälkeiseen aikaan ja pakolaismäärät aiheuttavat suuria muutoksia nykyiseen turvalliseen elämään.

Kirkossa ja muualla yhteiskunnassa käytävä kiivaskin keskustelu liittyy usein muuhun, kuin yhteistä elämää kantaviin ydinkysymyksiin. Kyse on arvopohjasta tai oikeammin sen puutteesta. Siksi olisi kysyttävä, mikä pitää yllä elämää kaikissa oloissa – ja suuntauduttava sen mukaan.