Kari Mäkinen, Valomerkki-nettilehden haastattelussa suuhusi laitettiin tällainen ajatus: Uskossa ei Mäkisen mukaan lopulta ole niinkään kysymys ihmisen omasta uskosta, vaan siitä, että Jumala uskoo ihmiseen. Ihmisen usko on aina hapuilevaa.
Minua alkoi kiinnostaa, mistä tämä ajatus uskovasta Jumalasta oikein on peräisin. Pari päivää yritin itse etsiä vastausta, sitten päädyin kysymään useammaltakin kollegalta. Kollegat olivat kuitenkin yhtä tyhmiä kuin minäkin. Eli ei selvinnyt arvoitus tuo. Ja ylpeys ei anna periksi kysyä sinulta suoraan. Ehkäpä teologina haluan fundeerata tätä asiaa ihan itse.
Lähimmäksi aihetta tultiin Syksyn sävel-nimisessä biisissä, jossa Juice Leskinen laulaa: ”Kun tulen kiinni sinuun / jumalatkin uskoo minuun / vaikka itse aina usko en”.
Kari, me olemme syntyneet samana vuonna, opiskelleet teologisessa yhtä aikaa ja pappeinakin olemme yhtä vanhoja. Piispan hiippaa minulla ei ole, mutta olen aina silloin tällöin pitänyt pannumyssyä päässäni muistuttaakseni itseäni siitä, että samasta pappeudesta on kyse niin seurakuntapappeudessa kuin arkkipiispuudessakin. No, OK, liksoissa taitaa olla vähän eroa…
Olemme, Kari, lukeneet paljon samoja kirjoja, mutta mistään ei ole tullut vastaani käsitettä Uskova Jumala. Ei kai nyt Jumalan tarvitse uskon varassa olla, sillä hänhän näkee, kuulee ja ymmärtää kaiken. Vaikka ei tietenkään kaikkea hyväksykään, helvetti soikoon!
Jumala voi pelastaa, vapahtaa, armahtaa, siunata, ikävöidä, odottaa, luottaa, mutta ei hänen tarvitse uskoa meihin. Me ihmiset sen sijaan tarvitsemme uskoa Kristukseen ja kaikkeen siihen, mitä hän on meidän edestämme tehnyt. Tämä on uskoa, johon uskotaan. Sillä Kristus on uskomme kohde.
Me tarvitsemme myös uskoa, jolla uskotaan. Tämä uskomisen tapa on myös Jumalan lahja meille. Usko on kuin tyhjä käsi, joka kurottuu ottamaan vastaan sen, minkä Jumala meille tahtoo antaa.
Usko ei ole jokamiehen, jokanaisen tai jokahenkilön. Kaikki eivät tahdo taivaaseen. Kaikki eivät rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistään niin kuin itseään. Moni palvelee mieluummin mammonaa kuin Jumalaa.
Jos on niin, että tuo Ihmisiin uskova Jumala-ajatus on sinulta eikä kyse ole toimittajan tulkinnasta, niin olen taipuvainen päätymään seuraavaan lopputulokseen: Kaikki, mitä meillä on, on Jumalan meille lahjaksi antamaa. Hän antaa meille myös uskon lahjana. Jumala on uskon antaja, alkaja ja ylläpitäjä ja hän itse vie alkamansa hyvän työn meissä päätökseen. Me pääsemme osallisiksi tästä uskosta henkilökohtaisella tasolla, mutta me emme voi rehennellä vertailemalla uskoamme toisiin. Usko on siis Jumalan teko. Uskosta osattomia on autettava kaikin keinoin heidän iloonsa, siihen, minkä Jumala on heillekin varannut.
Luonnollisilla silmillään ihminen ei tätä näe ja järjellään hän ei hoksaa. Vasta heikkoudessa asiat valkenevat, loksahtavat kohdalleen. Vasta kun elämä on meitä tarpeeksi kurittanut, purrut ja potkinut, puristanut ja kuristanut, lyönyt ja syönyt, me tajuamme jotakin tärkeätä, jota ei näe silmillä vaan pitää katsoa sydämellä, jotakin, mikä menee yli järjen ja hilseen. Jumalan etsiminen tarkoittaakin lopulta vain hänen todellisuudelleen avautumista.
Virren 600:4 sanoin: ”Kun pahan valta kasvaa ympärillä, / vahvista ääni toisen maailman, / niin että uuden virren sävelillä / kuulemme kansasi jo laulavan”.
Toinen todellisuus. Läsnä jo nyt, keskellämme. Usko on kuin savusaunan pieni räppänä, ilmanvaihtokanava. Meidän kannattaa pitää räppänää aina avoinna, jotta muistaisimme joka päivä, että kaikki ei ole tässä, vaan on myös taivas ja iankaikkinen elämä Jumalan luona. Perille pääsy. Uskon muuttuminen näkemiseksi.
Onko meillä tässä asiassa yhteinen usko, veljeni ilossa ja vaivassa?
Kuvateksti: Poronkuseman paliskunnan piispanvaaliehdokas, ensimmäinen vaalisija…
Jos minulla on/olisi uskoa, se on(olisi) Jumalan lahja. Siksi ”minun” uskoni on itse asiassa Jumalan uskoa. Jumalan usko on siis lahjoitettua uskoa. Näin olen itse Lutherin ”sola fide, sola gratia, peripetum Christus” – periaatteen ajatellut
Tämä on ihan eri asia mistä tämä Kari Mäkinen puhui. Ei koukusta noin helpolla sananvääntelyllä päästä.
Rohkea kirjoitus. Kiitos raittiista teologiasta joka on koko ajan harvinaisempaa.
Ihmettelen vain tätä kohtaa ”… mutta olen aina silloin tällöin pitänyt pannumyssyä päässäni muistuttaakseni itseäni siitä, että samasta pappeudesta on kyse niin seurakuntapappeudessa kuin arkkipiispuudessakin. ”
Jatkan hieman aiheen kehittelyä. Ei kai ev.lut. yhteisössä ole varsinaisesti ”pappeutta” ollenkaan. Eikö kyse ole vain työnjaosta. Esim. ortodoksisella kirkolla on pappeus, mutta eikö siis ev.lut. yhteisössä ole kyse pohjimmiltaan maallikkojen keskinäisestä puuhastelusta.
Jari, nyt muistelet Lutherin oppia ns. yleisestä pappeudesta. Se menee näin:
Yhteisellä (yleisellä) pappeudella tarkoitetaan sitä, että jokainen kristitty on liitetty ”kuninkaalliseen papistoon” ja Jumalan valittuun kansaan (1. Piet. 2:5, 9; Ilm. 1:6). Kaste on vihkimys yhteiseen pappeuteen. Se on osallistumistaKristuksen omaan ylimmäiseen pappeuteen. Kristityt uhraavat kuten Kristus: he antavat itsensä palveluun. Kaikki kastetut on kutsuttu Kristuksen todistajiksi.
Toki kirkossamme on myös erityinen pappeus. Virkapappeus ei nouse yleisen pappeuden pohjalta, vaan näin:
Erityisellä pappeudella tarkoitetaan papiksi vihkimistä. Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa on pappisvirka evankeliumin julistamista ja sakramenttien jakamista varten (Kirkkolaki 5 luku 1 §). Pappisvirka ulottuu apostolisen suksession kautta aina apostoleihin ja Kristukseen asti.
Papin erityisenä tehtävänä on julkisen jumalanpalveluksen, erityisesti messun toimittaminen, ja pyhien sakramenttien jakaminen, muiden kirkollisten toimitustenhoitaminen sekä yksityinen sielunhoito ja rippi. Pappisvirka saadaan papiksi vihkimisessä, jonka toimittaa piispa. Pappisvirkaan vihittäväksi hyväksymisestä päättävät piispa ja tuomiokapituli.
Vihkimyksen edellytyksenä on vokaatio eli se, että kirkko tai jokin seurakunta on kutsunut henkilön toimittamaan papinvirkaa (lat. vocatio externa). Kenelläkään ei siis ole subjektiivista oikeutta saada pappisvihkimystä. Henkilö voidaan vihkiä seurakunnan papiksi, kirkon erityistehtäviin tai tuomiokapituleihin, kirkonlähetysjärjestöihin tai tietyin edellytyksin muun kristillisen yhteisön papiksi. Papiksi vihkiminen on mahdollista myös, mikäli henkilö toimii teologisen tieteen opettajana tai uskonnonopettajana.
Luterilaisen kirkon nettisivuilla on Aamenesta öylättiin-niminen sanakirja, josta yllä olevan tiedon noukin. Ihan käyttökelpoista tekstiä, suosittelen tutustumaan.
HV Hannu K,
Kiitos vastauksesta. Ehkä tuon ev.lut. yhteisön saarnaviran voi noinkin tulkita, eli ”pappeudeksi”. Tästäkin taitaa protestantismin ideologian sisällä olla kovin montaa käsitystä. En intä enempää, eri näkökannat ovat tulleet selviksi.
Niin, Jari, toisin kuin teillä ortodoksisessa kirkossa meillä luterilaisuudessa erityinen pappeus ei jakaudu miksikään alemmaksi tai ylemmäksi pappeudeksi, keskipappeudesta nyt puhumattakaan. Kari Mäkinen ei ole yhtään sen papimpi kuin Ruttopuiston rovastikaan, vaikka tehtävämme ovat erilaiset. Meillä ei siis ole erilaisia pappeuden asteita.
RR. ”Tämä on uskoa, johon uskotaan. ”
Jos se teidän Jumalanne lahjoittaa teille uskon johon uskotaan, niin miksei saman tien TIETOA, johon voisivat rationaalisesti ajattelevatkin ihmiset uskoa?
Kummallista kuurupiiloa kaikkivaltiaalta.
Wallentin: Mihin sinä USKOA enää tarvitset, jos kerran TIEDÄT? Rationaalisesti ihminen ajattelee voidakseen välttyä uskomasta. Järkikulta ei tavoita uskon ulottuvuutta. Ne eivät ole yhteismitallisia juttuja. Montako litraa mahtuu yhteen metriin?
RR: ”Mihin sinä USKOA enää tarvitset, jos kerran TIEDÄT?”
En mihinkään, mutta täälläkin monet väittävät TIETÄVÄNSÄ ja kyse on kuitenkin vain siitä, että he USKOVAT tai LUULEVAT tietävänsä.
Täällä maan päällä Jumala kätkee voimansa vastakohtaansa, heikkouteen.
Miksi Jumala ilmoittaa itsensä heikoille, sairaille, kärsiville, köyhille ja kurjille, miksi hän on ylpeitä vastaan, mutta on nöyrille armollinen? Se on Jumalan suvereeni valinta.
Miksi mammonanpalvojat eivät löydä Jumalaa, miksi omasta mielestään viisaat jäävät Jumalan armon ulkopuolelle? Se on ihmisen oma valinta. Hänellä on jo jumalansa.
Niin, ”uskoihan” Jumala ihmiseen niin paljon, että antoi oman Poikansa ristiinnaulittavaksi meidän tähtemme.
Kosti, minusta olisi parempi, että nuo kolme tärkeää sanaa – usko, toivo ja rakkaus – pidettäisiin reilusti erillään. Niitä ei pidä sekoittaa keskenään, kaikkia tarvitaan.
Eli edelleenkin Jumala RAKASTI maailmaa niin paljon, että…
Olisihan Jumala tietysti voinut vaikka sääliäkin meitä, mutta hän päätti rakastaa meitä siitä huolimatta, että hän tietää, millaista tekoa me olemme. Säälin sijaan hän antoi armon käydä oikeudesta. Hän lahjoitti anteeksiantamuksen, jota me syntisäkit emme missään nimessä olisi ansainneet…
Jari Haukka, en kommentillani aikonut olla sen enempää Kari Mäkisen puolella kuin häntä vastaankaan. Fraasi ”jumala uskoo minuun” on minullekin alkuperältään epävarma, vaikka teitysti on monesti tullut Syksyn Säveltä hoilattua. En myöskään oikein saa kiinni sen sisällöstä. Tuohon Kosti Vasumäen kommenttiinkin liittyen mietin, onko kyse siitä uskosta, jota ajattelen arkkipiispan tarkoittavan? Itse miellän Jeesuksen enemmän välttämättömyytenä, kun ei mikään muu ihmistä auttanut = usko ihmiseen oli mennyt?
Hyvä, ehkä vastasin turhan kärkevästi.
Hannu Kiuru, kun kirjoitin ”uskoihan”, niin toteamus oli hieman sarkastinen ja kenties harhaanjohtava.
Jumalako uskoo meihin, jotka olemme langenneet niin syvälle syntiin, että Jumala joutuu monenlaisen vaivan ja ristin kautta sitä meille valaisemaan, emmekä sittenkään näe turmelustamme pohjaan asti! Vaikeaksi taitaa käydä myöskin ristin alla uskominen kaikkitietävään ja rakastavaan Jumalaan. ”Ihmisen usko on aina hapuilevaa.” Näinhän se on, kuten arkkipiispa ”Valomerkissä” totesi, ellei Jumala itse tuota hapuilevaa uskoa Kristukseen vahvista.
Joo, Kosti, lainausmerkeistä ymmärsin sarkasmin, mutta edelleen pidän kiinni siitä, että perusasioissa sanojen vaihtamiset eivät ole viisautta.
Ajatellaanpa vaikka tällaista vanhaa hengellistä sanontaa:
Naulat eivät pitäneet Jeesusta kiinni ristillä vaan USKO!
Eipä ollutkaan usko vaan RAKKAUS. Vähän eri asia, vai mitä?
Syvimmältä ajatellen taisi olla niin, että Jeesusta pitivät ristillä naulat, usko ja rakkaus.
Uskon syvintä olemusta on luottaminen. Isä ei pudota lasta sylistään, eikä lapsi siis pelkää, koska se ei ole edes mahdollista. Turha pelätä sellaista, mitä ei voi tapahtua. Näin usko toimii. Jumala tuntee lapsensa ja pitää heistä huolen, eihän muuten meitä kurittaisi. Ei hän kaikkia kurita, vain lapsiaan, joita Hän rakastaa.
Mäkisen kyseistä lausetta kuulee silloin tällöin. Mitä sillä tarkoitetaan? Ei voi tietää? Jumala Rakastaa ihmistä Kristuksessa ja siinä lienee kysymys uskon kautta lahjoitettavasta vanhurskaudesta.
Jos Usko olisi meistä, niin Raamattu raukeaisi tyhjiin.
Toivo on yksi kolmesta. harvoin siitä kuulee juttua.Pelimaailmassa moni koukuttuu juuri toivon tähden. He toivovat saavansa lisää sisäisiä palkintoja, joita peli on heille aiemminkin suosiollisesti jakanut. Nyt he odottavat lisää ja vielä parempaa tulosta.
Ihan samasta on kyse uskossa, toivossa ja rakkaudessa. Uskon kautta saamme jatkuvasti kokea suurta rakkautta. Se antaa uskon luottamuksen siihen, että jatkossa on tulossa vielä parempaa. Siinä on toivomme perusta.
”Eihän Jumala luota edes enkeleihinsä, taivaskaan ei ole hänen silmissään puhdas!
Kuinka sitten kelvoton ja turmeltunut ihminen, joka juo pahuutta kuin vettä?”
(Job 15:15-16)
Tuulesta temmatulta edellisen perusteella kuulostaa ajatus, että Jumala uskoisi ihmiseen.