Syntiä.
Mitä pitää tehdä, että saisi syntinsä anteeksi?
Tekeepä mieli epäillä, että uskovat ovat erittäin hanakoita pelastamaan itse itseään. Tämä johtuu ihan siitä, että ihmisen psyykkinen koneisto toimii itseään suojelevasti. Kristityt, jotka eivät usko pelastukseensa, tuppaavat olemaan hullujen huoneilla. Minusta kristinuskon käytännössä keskeistä onkin itsensä pelastaminen.
Teemu Kakkuri
Pyydän syvästi anteeksi lukihäiriötäni.
Teemu Kakkuri
No millä perustella sitten ihmiset jaotellaan sinne ikuiseen iloon tai sinne hammastenkiristykseen, jossa mato ei kuole, eikä tuli sammu ?
Kristittyjä, niin kuin ihmisiä yleensäkin, on monenlaisia. On itsekeskeisiä ja itseensä keskityyneitä. Sitten on sellaisia, joita hyvässä mielessä kiinnostaa enemmän lähimmäisen hyvä. Ja varmaan sellaisiakin, joita kiinnostaa lähimmäisen paha.
Mutta usko pois, pitemmän matkan jälkeen se oma minä kiinnostaa aina vain vähemmän.
Oleellista ei sinänsä ole se, pystyykö ihminen olemaan tekemättä syntiä.
Kysymys on siitä, onko armon allla vaiko ei.
Kaikki syntiset eivät ole, kuten esim. Paavali (Room 8: kertoo.
Luotan siihen, että se jaottelija osaa hommansa ja koetan sorkkia mahdollisimman vähän siihen. Se kun ei ole papin kutsumus. Papin kutsumus on saarnata armoa. Ilman sitä meille kaikille taitaisi käydä aika huonosti.
Ihmiset ovat erilaisia, mutta tietyt psyyken perusrakenteet ovat samanlaisia. Niihin kuuluu mm. se, ettei ihminen oikeasti kestä ajatusta omalle kohdalle sattuvasta ikuisesta kärsimyksestä. Siksi kristityt uskovat, että he itse pelastuvat, vaikka vetoavatkin siihen, että kaikki on lopulta Jumalan käsissä.
Teemu, joidenkin pappien kutsumus taitaa sisältää myös tuomion saarnaamisen. Arvostan sinun näkemystäsi, sillä armoa ja lohtua ihmiset varmasti kirkolta toivovatkin.
En kadehdi pappien osaa nykymaailmassa. Osa asiakkaista kun toivoo sitä vanhan kunnon ajan tulikivenkatkuista saarnaa, ja toisaalta kaiketi suurempi osa tahtoo kuulla pehmeää puhetta armosta. Työ lienee välillä stressaavaa.
Ne kai eivät ole ihan toisensa poissulkevia asioita. Uskominenkin on sitä, että uskoo asiansa Jumalan haltuun. Epäilyksistä huolimatta luottaa Jumalan armoon.
Mutta Jumalan käsiin viittamisella yleensä pitäisi tarkoittaa muiden ihmisten kohtaloa. Siitä emme tiedä, eikä tulekaan tietää, mitään varmaa. Sama koskee kaikkia vastausta vaille jääviä kysymyksiä.
Kyllä ne minusta ovat toisensa pois sulkevia asioita. Jos vetoaa siihen, että vain Jumala näkee sydämiin ja pelastaa kenet pelastaa, niin tällöin vilpittömän uskovan ei pitäisi uskoa omaan pelastukseensa, vaan myöntää, että käry saattaa käydä. Mutta koska ihmisen psyyke ei tällaista ajattelumallia kestä, on kristinuskon keskiössä itsensä pelastaminen.
Tämän ilmiön seurauksena ”vahvauskoisilla” on tapana määritellä syntejä sillä tavalla, että he voivat sanoa, etteivät tietoisesti synnissä elä. Mitä vahvempi usko, sitä enemmän armo on teoreettinen käsite ilman yhteyttä käytäntöön. Vahvauskoiset kun pyrkivät nimenomaan kelpaamaan Jumalalle, missä yhteydessä määrittävät elämänsä sillä tavalla, että kokevat tulevansa kelvatuiksi.