Mitä nyt Kolumbia?

Rauha karkasi käsistä. Kolumbian hallituksen ja Farc-sissijärjestön välinen rauhansopimus, joka allekirjoitettiin maailman silmien edessä 26. syyskuuta, kaatui loppumetreillä viime sunnuntain kansanäänestyksessä. Ei-äänet voittivat täpärästi alle 0,5 % marginaalilla. Kaikki pysähtyi. Ihmiset itkivät. Jopa osa sopimusta vastaan äänestäneistä itki. Mitä nyt tehdään? Miten rauhan käy? Jatkuuko yli 50 vuotta kestänyt sota ja inhimillinen kärsimys? Kenelläkään ei ollut varasuunnitelmaa.

Äänestysprosentti jäi alhaiseksi: alle 40 % saapui vaaliuurnille ja heistä puolet eli vajaat 20 % päätti koko kansan edestä neljä vuotta neuvotellun rauhan hylkäämisestä. Syystäkin voi kysyä, onko kansanäänestys oikea tapa tehdä elintärkeitä päätöksiä. Ei-äänten voittoon oli useita syitä. Monia riepoi ajatus siitä, että sissit pääsisivät liian vähällä, kosto ja rangaistus oli heille tärkeämpää kuin myönnytykset rauhan saavuttamiseksi. Maan syvä polarisoituminen ja eriarvoisuus keskustan ja periferian, rikkaiden ja köyhien, välillä ei edistänyt ymmärrystä. Suurin osa ei-äänistä tuli hyvinvoivilta kaupunkilaisilta, jotka elävät kaukana sodan todellisuudesta. Lukemattomat sodasta kärsineet sen sijaan olivat valmiita antamaan anteeksi ja hakemaan rauhaa ja sovintoa kaikin tavoin. Kovan linjan ex-presidentti Alvaro Uribe Centro Democratico -puolueineen kritisoi rauhanneuvotteluja alusta asti ja johti ei-kampanjan voittoon. Nyt näyttää siltä, että rauhan avaimet ovat hänellä.

Joitain valonpilkahduksia on kuitenkin näkynyt ensimmäisen lamaannuksen hälvettyä. Molemminpuolinen tulitauko pysyy voimassa ja kaikki osapuolet ovat ilmoittaneet haluavansa jatkaa rauhan etsimistä. Myös Farc, joka aikaisemmin ilmoitti, että uusia neuvotteluja ei tule, jos nyt epäonnistutaan, ja Uribe, joka on tähän mennessä uskonut vain rautanyrkkiin. Nyt tämä entinen presidentti puhuu suuresta kansallisesta sopimuksesta, ”Gran Pacto Nacional”, joka tarvitaan rauhan aikaansaamiseksi. Hän on myös yllättäen sanonut, että ne sissit, joiden rikokset ovat ”anteeksiannettavissa”, voidaan armahtaa, ja että sissien turvallisuus on taattava ja että myös armeija pitää saada vastuuseen sodan aikana tekemistään rikoksista.

Presidentti Santos kutsui kokoon kaikkien puolueiden edustajat pohtimaan jatkoa heti seuraavana päivänä, mutta Centro Democratico ei kokoukseen tullut. Molemmat tahot ovat sittemmin nimittäneet edustajansa neuvottelutiimiin, jonka tavoitteena on saada alkuun uusi dialogi. Prosessissa on kuitenkin edettävä nopeasti, sillä vaaroja rauhan tiellä on monia: tulitauko saattaa helposti pettää tarkkailijoiden puuttuessa, yhä useammat turhautuneet sissit saattavat siirtyä puolisotilaallisiin joukkoihin tai toisen sissijärjestön ELN:n riveihin, kansainväliset sitoumukset rauhan tukemiseksi saattavat raueta ja siirtyä maailman muihin kriisipesäkkeisiin jne.

Jos kriisistä halutaan löytämällä löytää jotain positiivista, sen lopputulema voisi olla maan syvän kahtiajakautuneisuuden lieventyminen. Jos sopimus olisi hyväksytty ja marginaali olisi ollut yhtä mitätön toisin päin, yhteiskuntasopua ja kestävää rauhaa ei olisi ehkä saatu aikaan sittenkään.
Tukea Kolumbialle tarvitaan nyt enemmän kuin koskaan. Lähetysseura jatkaa Luterilaisen maailmanliiton ja Kolumbian luterilaisen kirkon kautta rauhan ja sovinnon työtä sodan pahiten koskettamilla alueilla. Toivoa emme heitä milloinkaan, sillä ilman toivoa ei ole elämää. Kolumbialaiset ovat rauhansa ansainneet.

Teksti: Arja Koskinen, Latinalaisen Amerikan aluepäällikkö
Kuva: Meeri Koutaniemi