Mitä kirkossa on päätetty rekisteröidyistä parisuhteista?

Lauri Lahtinen
Mikäli viittaa piispojen esirukousohjeeseen, niin siinä nimenomaisesti kiellettiin rinnastamasta rekisteröityä parisuhdetta miehen ja naisen väliseen avioliitoon.

Hiippakuntakohtaisissa tarkentavissa ohjeissa on mm. tuotu esille että osallistuessaan tilaisuuteen jossa parisuhteensa rekisteröineiden kanssa rukoillaan, asia koskee tilanteen kokonaisuutta, eikä pelkästään erillisiä yksityiskohtia joissa kirkon työntekijä on mukana.Selänkääntö vihkivalojen ajaksi ei siis riitä.

Seikka ettei ketään ole vielä pantu asian tiimoilta viralta, ei tarkoita, etteivät piispat ja muut esimiehet olisi kohdistaneet rajatapauksiin pastoraalista ohjausta.

Piispojen esirukousohjeessa nimenomaisesti kiellettiin rinnastamasta rekisteröityä parisuhdetta miehen ja naisen väliseen avioliittoon. Mielestäni siinä ei myöskään käsketty pitää rekisteröityä parisuhdetta vähempiarvoisena.

Inhimilliseltä kannalta, ja lähimmäisen rakkauden nimissä, en lähtisi rakentelemaan keinotekoisia arvoasteikkoja eri ihmisten parisuhteiden välille, ellei sillä ole jotain erityistä merkitystä. Sen, että kirkko pitää kahta asiaa eri asioina, ei tarvitse väistämättä johtaa siihen, että asioita pitää laittaa paremmuusjärjestykseen.

Joo, Jusu, hiukan olisi kirkkohallituksella ja piispoilla hommaa johtaa ja kertoa asioiden laita ja yrittää tuoda selvyyttää vallitsevaan epätietoisuuteen, mutta sieltäkin tulee sumentavaa viestiä. Joten varmasti tämä vääntö jatkuu ja tilanteen tulehtuneisuus ei tule ainakaan helpottumaan. No, minkäs teet.

Kirkolliskokous päätti äänin 99-5, torjuttuaan ensin virkakiellon toisessa äänestyksessä, valtuuttaa piispainkokouksen selvittämään myös asian juridisen puolen. Piispainkokous teki työtä käskettyä 7 v ajan (aika hyvin!) ja totesi, että rek. parisuhde ei ole este.

”Oikeuskäytäntömme edellyttää virkakiellon kirjaamista kirkkolakiin mikäli kirkko haluaisi sulkea parisuhteensa rekisteröineet pois kirkon viroista. Kirkon päättävät elimet ovat tehneet päätöksen siitä, ettei tällaisen virkakiellon asettamista oteta edes käsiteltäväksi. ”

Raukeamaan jättämistä koskeva päätös ei sisältänyt opillista kantaa rekisteröityihin parisuhteisiin. Väitteet ylitulkinnasta kohdistuu tähän.

Vuonna 2003 hyväksytty ponsi asian lähettämisestä piispainkokoukselle koski yhtä lailla molempien rauenneiden ponsien aihetta.

Opillinen tulkinta tuli vasta 2010 Piispainkokouksen mietinnössä parisuhdelain seurakukista, jonka vuoden 2010 syys kirkolliskokous hyväksyi. Tämän päätöksen perusteella kirkon opin mukainen parisuhde on miehen ja naisen välinen avioliitto. Rekisteröityyn parisuhteeseen suhtaudutaan pastoraalisesti.
Tässä yhteydessä ei otettu kantaa virkakelpoisuusasiaan, vaan todettiin asian juridinen puoli.

Pastoraalinen suhtautuminen rekisteröityihin parisuhteisiin pitää sisällään sen, ettei näihin suhteisiin otettu uutta myönteistä eikä kielteistä kantaa.
Kirkon avioliittokanta on sama kuin mikä se oli jo 1980-luvulla.
Näin ollen Jani Salminen yli tulkitsee myös väittäessään että olisi jo syntynyt traditio rekisteröityjen parisuhteiden hyväksymisestä. Näin ei ole vaan kyseessä on asia johon kirkko on tietoisesti päättänyt olla puuttumatta toistaiseksi.

Kirkko ei ole tehnyt sellaista päätöstä, jossa samaa sukupuolta olevien väliseen rekisteröityyn parisuhteeseen suhtauduttaisiin eri tavalla, kuin samaa sukupuolta olevien väliseen rekisteröimättömään parisuhteeseen.

Piispainkokouksen mietinnössä vuodelta 2010 tuodaan selkeästi esiin, että virkakielto parisuhteensa rekisteröinneille olisi perusoikeuksien kannalta ongelmallista, vaan virkakiellon tulisi koskea, jos sellaisesta päätettäisiin, samaa sukupuolta olevien parisuhteita yleensäkin.

Traditiota samaa sukupuolta olevien välisistä parisuhteista ei ole voinut olla vuotta 2002 edeltävältä ajalta, eikä kirkko ole muuttanut oppiaan samaa sukupuolta olevien parisuhteista vuoden 2002 jälkeen.

Kirkon mahdollisuudet velvoittaa työntekijänsä pidättäytymään homoseksuaalisista suhteista on edelleen samat kuin vuonna 2002. Sellaista lakitasoista päätöstä ei ollut vuonna 2002 eikä ole nytkään. Riittävällä määräenemmistöllä sellainen laki olisi edelleen mahdollista säätää.

Ajatus että vuoden 2004 yhdenvertaisuuslaki lukitsisi kirkon opin on absurdi. Kirkon opin lukitsee tunnustuskirjat.

Minun pointtini oli se, että kirkko ei ole ottanut sellaista opillista kantaa, että se velvottaisi työntekijöitään pidättäytymään homoseksuaalisista suhteista. Samoin vuonna 2003 kirkolliskokouksen perustevaliokunta katsoi mietinnössään, ettei virkakiellolle ole perustetta.

Piispainkokouksen antamassa selvityksessä parisuhdelain seurauksista kirkossa (2010) todetaan seuraavasti: ”Osa homoseksuaaleista pitää omantuntona pohjalta oikeana elää sitoutumiseen perustuvassa ja yhteiskunnan vahvistamassa parisuhteessa. Tärkeää on, että ketään ei leimata eikä eristetä, vaan jokaisen oikeutta toimia omantuntonsa pohjata kunnioitetaan. Kirkon palveluksessa ja kaikissa luottamustehtävissä on tilaa yksin eläville, eronneille ja seksuaalisille vähemmistöille.”

”Kirkon mahdollisuudet velvoittaa työntekijänsä pidättäytymään homoseksuaalisista suhteista on edelleen samat kuin vuonna 2002.”

Millaiset ne ovat, ja miksi tämä asia on oleellinen?

”Sellaista lakitasoista päätöstä ei ollut vuonna 2002 eikä ole nytkään. Riittävällä määräenemmistöllä sellainen laki olisi edelleen mahdollista säätää.”

Edelleen, miten tämä liittyy mihinkään? Riittävällä määräenemmistöllä kaikki ehdotetut lait on mahdollista säätää. Millaisesta laista puhut kommentissasi, ja pidätkö sen säätämistä tarpeellisena ja/tai todennäköisenä?

Jukka Kivimäki, en puhunut tradition syntymisestä vaan päätöksen. Kirkolliskokous on kirkon ylin päättävä elin ja se teki päätöksensä 2003. Sen sijaan poikkeaminen lain vaatimuksesta olisi edellyttänyt traditiota, yksimielisyyttä jne. Useasti näissä keskusteluissa on myös tuotu esille, että lain soveltamisesta rek. parisuhteessa olevan valinnasta kirkon virkaan on jo olemassa KKOn ennakkopäätös. Sekin näyttää jälleen unohtuneen.

Kukaan ei liene myöskään väittänyt, että yhdenvertaisuuslaki lukitsisi kirkon opin. Mutta sen sijaan lain pykälistä poikkeamiselle on tietyt ehdot. Toki on mahdollista, että niistä uskonnollisin perustein poiketaan, mutta ei miten tahansa eikä sillä tavalla kuin näytät luulevan. Asia ei ole auki, jos kirkolliskokous on siitä jo päätöksensä tehnyt. Ja sitten on piispainkokouksen mietintö, joka nojautuu myös em. kirkolliskokouksen päätökseen ja ennakkotapaus tai -tapaukset.

En tiedä, mihin viittaat lain säätämisellä, mutta kirkolliskokous ei säädä kirkkolakia. Se voi toki esittää jotakin ja kaikin mokomin vaikkapa virkakieltoa parisuhteensa rekisteröineille tai naisille. Ja eduskunta sitten päättää. Mutta tällä hetkellä reunaehdot ovat nuo jo moneen, moneen kertaan toistetut.

Jani Salmiselle tiedoksi:
Kirkkolain sisällöstä päättää kirkolliskokous. Eduskunta voi vain joko hyväksyä tai hylätä lain. Essukunnalla ei ole myöskään aloiteoikeutta kirkkolain muutoksessa.
Kirkollisen tradition arviointi on puhtaasti kirkon oma asia, eikä esimerkiksi eduskunta tai oikeusistuimet osallistu siihen.

Sikäli jos kirkolliskokoukseen tuodaan esitys kirkkolain muuttamisesta ja esitys hyväksytään 3/4 näräenemmistöllä, jonka jälkeen eduskunta lakimuutoksen hyväksyy ja presidentti vahvista, niin asia on sillä selvä.

Esimerkiksi pappisviran avaamista myös naispuolisille teologeille käsiteltiin kirkolliskokouksissa useita kertoja jo ennen vuotta 1986. Ensimmäisellä kerralla kirkolliskokous torjui asian selkeällä enemmistöllä. Mikään ei siis myöskään estä tuomasta kirkolliskokouksen käsittelyyn uutta virkakieltoaloitetta, jos sellainen päätetään tehdä.

Jukka Kivimäki, kirkkolain säätämisestä ja opin arvioinnista kertomasi asiat ovat jo tiedossani, mutta kiitos kuitenkin.

Kuten tuossa edellä kerroin, mikään ei tosiaan estä kirkkoa esittämästä eduskunnalla kirkkolakia, jossa asetettaisiin virkakielto vaikkapa parisuhteensa rekisteröineille, naisille tai Kuusamossa syntyneille. Luonnollisesti eduskunta sitten arvioisi, mitkä ehdotetun lain vaikutukset olisivat (esim. niiden jo kirkon virassa olevien, virkakiellon piiriin laitettavien työntekijöiden suhteen) ja että hyväksyisikö vai hylkäisikö se lain. (Eiköhän kirkon piirissäkin (mm. piispainkokouksen mietintö) tiedetä, että tällaisen lainsäädännön toteuttaminen ei onnistuisi, sillä siinä loukattaisiin perusoikeuksia tavalla, jota ei voida hyväksyä.)

Mutta nyt elämme tilanteessa, jossa on kirkolliskokouksen päätös (2003), piispojen mietintö, jonka kirkolliskokous on hyväksynyt ja asiaan liittyvää oikeuskäytäntöä (HO 2004). Tässä tilanteessa asiassa ei ole epäselvää ja hämmentävää on lähinnä se, että epäselvyys itse kirkon piirissä on näin suurta eivätkä edes viranhaltija pyri tuomaan faktoja esille.

Jukka Kivimäki, kirkon oppi rekisteröidyistä parisuhteista saattaa olla avoin tai selkiytymätön, mutta lainkäytön kannalta asia ei ole niin. Ennakkopäätös syntyi juuri kirkon opillisten perusteiden riittävyyden arvioinnista. Epäselvä oppi ei kelvannut perusteluksi. Riittävän selkeän opin puuttuessa tuomioistuin linjasi, että Suomen laki pätee. Luonnollisesti on niin, että kertaalleen kerrottu opiliinen kanta ei lainsäätäjän ajatuksen mukaisesti voi muuttua, lainsäätäjän tarkoitus on ollut estää tilanne, jossa uskonnollinen yhteisö justeeraisi oppejaan aina kulloisenkin mielihalunsa mukaan välttääkseen lain ulottumista siihen. Sekä tuomioistuin että eduskunnan perustuslakivaliokunta ovat asettaneet tiukat rajoitukset perusoikeuksiin tehtäville poikkeuksille. Ne ovat linjanneet että perusoikeuksien rajoittamisen tulee perustua lakiin, olla kohtuullista ja edelleen linjassa sen kanssa, mitä perusoikeuksista laissa sanotaan. Toisin sanoen on oltava aito, kestävä ja ihmisten perusoikeuksia kunnioittava syy. Nämä linjaukset sitovat sekä tuomioistuimia että eduskuntaa myös siinä tilanteessa, jos kirkko päättäisi yhtäkkiä ruveta löytämään opistaan perusoikeuksia rajoittavia piirteitä nykyisen epäselvän ja mahdollisesti avoimen tilanteen sijasta.

Me voimme spekuloida sillä, että tuotaisiinko vuonna 2003 hylätty homoparien virkakielto kirkolliskokoukseen joskus tulevaisuudessa ja hyväksyttäisiinkö se silloin. Se ei kuitenkaan muuta sitä, miten kirkko suhtautuu homopareihin tänään.

Toisekseen, ja mikä on mielestäni oleellisinta, historialliseen kehitykseen vedoten erittäin epätodennäköisenä sitä, että homovastainen asenne yhteiskunnassa voimistuisi ja nyt hylätty virkakielto saataisiin voimaan odottamalla tulevia kirkolliskokouksia. On mielestäni realistisempaa olettaa, että jokin kirkolliskokous tulevaisuudessa hyväksyy samaa sukupuolta olevien avioliiton siunauskaavan samalla koreografialla kuin heteropareja vihitään jo tänään. Jos minä joutuisin laittamaan rahani likoon, pitäisin tätä paljon todennäköisempänä kuin että homot tulevaisuudessa potkitaan pois kirkosta.

Jos olen väärässä, oletan sen johtuvan siitä, että kirkko on kuihtunut hyvin pieneksi äärikonservatiiviseksi lahkoksi. Tosin silloin kun tämä toteutuu, Suomessa tuskin on kirkkolakia, mitä muutella.

Kyllä päätöksistä näkyy selkeä kontrasti miehen ja naisen väliselle avioliitolle suhteessa kaikkiin muihin parisuhdemuotoihin ja tämä on riippumaton sekulaarin lainsäädännön määräyksistä.

Samaa sukupuolta olevien välisen parisuhteen rekisteröintiin suhtaudutaan pragmaattisesti pelkkänä hallintotoimena. Kirkollisen avioliiton kontrasti samaa sukupuolta olevien välisiin suhteisiin on siis sama rekisteröinnistä riippumattomasti. Sikäli kun eroa nähdään, kyse on parisuhteiden sitoutumisen asteesta, ei rekisteröinneistä.

Naisen ja miehen välisellä avioliitolla on sakraali merkitys, vaikkakaan asia ei luterilaisen opin mukaan ole sakramentti. Tämä kuitenkin johtuu ensisijassa sakramenttikäsitteen eroista varattuna Rooman ja idän kirkkoihin, ei siitä että avioliitto olisi luterilaisille pelkästään sekulaari asia.

Piispat toteavat puheenvuorossaan vuonna 2008 että perhe tai perheettömyys ei lisää eikä vähennä ihmisen arvoa. Seurakunnan tulee olla hengellinen koti kaikille. Katson, että Kivimäen spekulaatio parisuhteiden keskinäisestä arvostamisesta sotii sen kanssa, että piispat haluavat välttää arvoasetelmien rakentamista seurakuntalaisten välille.

Viitaten aikaisempaan keskusteluumme jäin siihen käsitykseen, että kirkko pitää miehen ja naisen välistä avioliittoa ihanteena. Näen myös itse perusteltuna ajatella, että suurelle enemmistölle maailman ihmisistä tämä on luonteva parisuhteen muoto enkä missään määrin paheksu sen ihannointia.

Edelleen keskusteluistamme jäin siihen käsitykseen, että kirkko ei toisaalta myöskään opeta, että homoseksuaalin ihmisen tulisi mieluummin valita parisuhde vastakkaista sukupuolta olevan henkilön kanssa kuin elää homosuhteessa. Vielä vähemmän kirkko opettaa parisuhteensa rekisteröineitä eroamaan.

Oikeastaan minulle jää yksi kysymys: kun sanot avioliiton olevan selkeästi arvostetumman kuin rekisteröidyn parisuhteen, mitä se tarkoittaa käytännössä? Mitä johtopäätöksiä homosuhteessa elävän seurakuntalaisen tulisi siitä vetää?

Saatan olla täysin väärässä, mutta minulle kirjoituksestasi jäi se kuva, että laittamalla ihmisten parisuhteet arvojärjestykseen tulit samalla, tahtoen tai tahtomatta, laittaneeksi myös ihmisiä arvojärjestykseen.

Osut Jusu kysymykselläsi lähelle ongelman ydintä. Parisuhteet eivät ole ihmisiä. Parisuhteet ovat asioita joita ihmisillä on. Asiat eivät välttämättä ole samanarvoisa, vaikka ihmiset on.

Saman arvoisuus ei välttämättä johda samanlaisuuteen ja erilaisuudesta koituu usein seurauksena erilaistammista, joka ei kuitenkaan ole eriarvoistamista. Niinpä samanarvoisille ihmisille syntyy erilaisista lähtökohdista erilaisia parhaita mahdollisia vaihtoehtoja, jotka eivät välttämättä ole keskenään samanarvoisia.

Aviosuhde saa kirkoltamme sellaista hengellistä arvostusta, jota kirkollamme ei ole opillisista syistä homosuhteille antaa.. Muutoin hetero ja homosuhteita arvioidaan vain eri sarjassa, ei keskenään.

Asia jakaa kirkossa mielipiteitä, mutta osa kirkollisista toimijoita pitää myös homoseksuaalisten suhteiden osalta sitoutunutta parisuhteita parempina vaihtoehtona verrattuna homoseksuaalisiin irtosuhteisiin. Tästä ei kuitenkaan seuraa että sellainen suhde täyttäisi kirkon käsitteiden mukaisen avioliiton mittaa. Näin ollen se ei olisi hyväksyttynäkään asiana yhtä arvostettu asia.kuin avioliitto. Kaikki eivät siis sellaista suhdetta hyväksy.

Piispainkokouksen antamassa selvityksessä (2010) todetaan, että kirkon toiminta on perinteisesti ollut varsin perhekeskeistä. Tästä syystä piispat korostivat jo puheenvuorossaan 2008 sitä, että perhe tai perheettömyys ei lisää eikä vähennä ihmisen arvoa. Edelleen piispat korostivat sitä, että keskusteltaessa homoseksuaalisuudesta ei puhuta vain asiasta, vaan ihmisistä. Kristillisessä perinteessä yksilön arvoa on aina pidetty luovuttamattomana.

Piispat kysyvät puheenvuorossaan, suhtaudummeko kaikkiin lähimmäisiin kunnioittavasti ja oikeudenmukaisesti ja muistammeko, että jokainen ihminen on Kristuksen lunastama ja hänen seuraajakseen kutsuttu.

Mielestäni piispat oivaltavat puheenvuorossaan esimerkillisellä tavalla sen, että ihmisen, tämän seksuaalisuuden ja tämän parisuhteen erottaminen toisistaan ei ole suoraviivaista. Seksuaalivähemmistöille homoseksuaalisuus tai rekisteröity parisuhde eivät ole ilmiöitä vaan omakohtainen todellisuus ja kysymys on oman itseymmärryksen kannalta merkityksellinen.

Edelleen minulle on epäselvää, mikä on motiivisi kertoessasi, että kirkko ei pidä parisuhteensa rekisteröinyttä jäsentään yhdenvertaisena vaan arvostaa miehen ja naisen välistä avioliittoa selkeästi enemmän. Mitä haluat tällä sanoa?

Jusu

Kyse on halusta olla rehellinen.
Jos kirkkomme yksiselitteisesti pitäytyy miehen ja naisen välisessä avioliitokäsityksessä ja tukee erityisesti tämän avioliittokäsityksen mukaisia parisuhteita, asettaa kirkkomme tällöin tämän parisuhdemuodon muita parisuhdemuotoja arvostetumpaan asemaan.

Tästä voidaan myös päätellä, että kirkko arvostaa tätä parisuhdemuotoa myös perheen perustana.

Tästä ei kuitenkaan voida päätellä että kirkko eriarvoistaisi olemassa olevat perheet. Perheet, siis vanhemmat ja lapset yhdessä, ovat keskenään samanarvoisia riippumatta siitä, onko perheessä kaksi vai yksi huoltaja tai mikä parisuhdemuoto mahdollisella kahdella huoltajalla keskenään on.

Kristillisen perhetyön pohjana ei ole narsistinen käsitys perheestä vanhempiensa parisuhteen jatkeena, vaan vanhempien parisuhde palvelee koko perhettä. Tämän vuoksi on tarvetta kohdistaa tukea erityisesti niihin perheisiin joissa vanhempien parisuhde on rikkinäinen. Tästä olisi väärä päätelmä että kirkko arvostaa erityisesti rikkinäisiä parisuhteita.Niitä tuetaan koska niiden toivotaan eheytyvän.

Yhtäältä sanot, että kirkko asettaa avioliiton muita parisuhdemuotoja arvostetumpaan asemaan. Toisaalta sanot, että kirkko ei eriarvoista perheitä sen mukaan, millainen parisuhdemuoto niissä on.

Yhtäältä sanot, että kirkko kannustaa miestä ja naista solmimaan avioliiton, koska se luo turvallisen perustan lapselle kasvaa. Toisaalta sanot, että kirkko ei opeta että homoseksuaalin tulisi elää kulissiavioliitossa eikä vaadi heitä pidättäytymään seksuaalisuudestaan vaan pitää samaa sukupuolta olevien vanhempien perhettä samanarvoisena avioliitossa elävän heteroparin perheen kanssa.

Myös kirkon perhetyö, johon viittaat, kohtaa perheet ja niiden huolet aivan samalla tavalla riippumatta huoltajien tai lapsettoman pariskunnan sukupuolista tai seksuaalisuudesta.

Jos lähdetään siitä, että perheet ovat samanarvoisia ja kirkko ei opetuksessa kehoita homoja välttämään homosuhteita ja suosimaan kulissiliittoja, mikä on sen funktio että pyrit korostamaan heteroavioliiton selkeäti arvokkaampaa statusta?

Itselleni tuosta jää lähinnä se maku, että haluat sanoa että, vaikka ihmiset periaatteessa ovatkin samanarvoisia niin kyllä tämä yksi ryhmä oikeasti on muita (moraalisesti) arvokkaampi kirkon silmissä. Kun luen piispojen mietintöä homoseksuaalisuudesta, siitä ei jää samanlaista yläpuolelle asettumisen vaikutelmaa.

Kirjoittaessani perheistä, tarkoitin perheitä joissa on lapsia ja ja näiden perheiden muodostamia kokonaisuuksia. Perheissä ei välttämättä ole minkäänlaista parisuhdetta.vaan huoltajia saattaa olla ainoastaan yksi.
Näihin kokonaisuuksiin suhtaudutaan perhetyössä tasa-arvoisesti.
Tästä ei välttämättä seuraa että parisuhdetyössä erilaisiin parisuhdemuotoihin suhtauduttaisiin tasa-arvoisesti. Asiaa voisi toki tutkia empiirisestikin.

Piispainkokouksen mietinnössä sivutaan myös parisuhdetyötä. Ehkä tähän aihepiiriin sopisi parhaiten seuraava sitaatti mietinnön johtopäätöksistä: ”Kirkolla on pastoraalinen vastuu kaikista ihmisistä, myös seksuaalivähemmistöön kuuluvista jäsenistään. Kaikkiin ihmisiin on suhtauduttava avoimesti ja heitä on kohdeltava kunnioittavasti. Kirkon perheneuvonnan palvelut ovat kaikkien niiden käytössä, jotka tahtovat käsitellä omaan seksuaalisuuteen liittyviä kysymyksiä yksin tai pariskuntana.”

Minulla ei ole tiedossani, että kirkko olisi ohjeistanut parisuhdetyötä tekeviä ihmisiä siten, että rekisteröidyssä parisuhteessa eläviä tulisi pitää eri-arvoisina tai jopa vähempiarvoisina. Piispainkokouksen mietintö tukee täysin päinvastaista johtopäätöstä.

Ehkä sinulla on mielessäsi jokin päätös, pykälä tai esimerkki?

Pohtimassasi asiassa on eroa eri paikkakunnilla. Joillakin paikkakunnilla järjestetään esimerkiksi avioliittoleirejä, joihin kutsutaan vain aviopareja. Rajausta perustellaan kirkon avioliitokannalla. Jollakin toisella paikkakunnalla järjestetään parisuhdetyötä, johon kutsutaan sekä avio että avopareja ja myöskin samaa sukupuolta olevia pareja.

Harvalla paikkakunnalla avioliittotyö on kokonaan muutettu parisuhdetyöksi ainakaan siten että työ olisi kuitenkin rajattu rekisteröityihin parisuhteisiin. Ainakaan minun tiedossani ei ole yhtään tapausta.

Jusu viittaa tekstiin, joka viittaa Kirkon perheneuvonnan palveluihin. Ne (perheasianneuvottelukeskukset) ovat kyllä samalla linjalla paikkakunnasta riippumatta.

Avioliittoleirejä järjestävät seurakunnat, ja varmaan esimerkiksi Oulusta pohjoiseen päin tuskin srk:t järjestävät avioliittoleirejä muille kuin avioliitossa oleville.

Mutta Jusun lainaama teksti pätee joka paikassa.

Kivimäki: ”Tästä ei välttämättä seuraa että parisuhdetyössä erilaisiin parisuhdemuotoihin suhtauduttaisiin tasa-arvoisesti.”

Ja ihan varmasti suhtaudutaan. Kannattaisi tutustua paremmin aiheeseen, jos esittää tuollaisia mielipiteitään totuuksina.

Senhän sanovat piispatkin. Varmaankaan nämä eri järjestöt SELK, SLEY, Kylväjä, OPKO ja mitä niitä vielä on, niin eivät allekirjoita piispainkokouksen mietintöä.

Mutta niiden palveluita en voi edes suositellakaan, kun tietää heidän näkökulmansa.

Korostan edelleen sitä, että puhun, miten kirkon toimivaltaiset elimet ovat linjanneet kirkon näkemystä ja lähestymistapaa kyseiseen aiheeseen. En oikeastaan niin paljon ottanut kantaa siihen, toteuttavatko kaikki kirkon piirissä toimivat tahot kirkolliskokouksen päätöksiä ja piispainkokouksen antamia ohjeita.

Olen ymmärtänyt, että avioliittoleirejä järjestetään myös siten, että paikallisseurakunnat toimivat yhteistyökumppanina, mutta itse leirin järjestää jokin uskonnollinen järjestö joka ei itsessään kuulu kirkon organisaatioon. Toki se on surullista, jos nämä järjestöt eivät noudata kirkon linjaa ja kääntävät selkänsä seksuaalivähemmisöille. Maailma on epätäydellinen, varmaan suurimmaksi osaksi siksi, että ihmiset ovat epätäydellisiä.

Vuoden 2003 kirkolliskokous teki mielestäni asiasta kaksi päätöstä:

(1) Päätti hylätä (jättää käsittelemättä) ehdotuksen, jossa parisuhteensa rekisteröineelle esitettiin virkakieltoa.

(2) Päätti lähettää parisuhteen rekisteröinnin seurauksia koskevan asian piispainkokoukselle siihen liittyvien juridisten ja teologisten asioiden selvittämiseksi.

Piispainkokous luovutti selvityksensä kirkolliskokoukselle helmikuussa 2010. Sen parisuhdetta koskevissa johtopäätöksissä todetaan, että kirkko pitää tärkeänä kunnioittaa oikeutta oman tuntonsa pohjalta elää sitoutumiseen perustuvassa ja yhteiskunnan vahvistamassa (rekisteröidyssä) parisuhteessa. Sen virkakysymystä käsittelevässä johtopäätöksessä todetaan, että kirkon kaikissa viroissa ja luottamustehtävissä on tilaa seksuaalivähemmistöille ja että rekisteröidyssä parisuhteessa eläminen ei ole este toimia kirkon työssä.

Tässä valossa oudoksun Kivimäen ajatusta siitä, ettei kirkko olisi muodostanut kantaansa rekisteröidyssä parisuhteessa elävien kelpoisuudesta kirkon tehtäviin ja ettei kirkon päättävien elinten kannat olisi riittävän selviä sovellettavaksi evankelis-luterilaisen kirkon lähetystyöhön.

Jusu Vihervaara :”Tässä valossa oudoksun Kivimäen ajatusta siitä, ettei kirkko olisi muodostanut kantaansa rekisteröidyssä parisuhteessa elävien kelpoisuudesta kirkon tehtäviin ja ettei kirkon päättävien elinten kannat olisi riittävän selviä sovellettavaksi evankelis-luterilaisen kirkon lähetystyöhön.”

Lähetysjärjestöt ovat kirkosta poiketen yksityisoikeudellisia yhdistyksiä ja niitä sitoo työsopimuslaki, jonka mukaisesti lähetysjärjestöjen on omassa rekrytoinnissaan noudatettava laissa olevaa Syrjintäkielto ja tasapuolisuus -pykälää. Tällöin vastuu asiasta ei kuulu kirkolle eikä sen hallinnolle, vaan lähetysjärjestöissä rekrytointia hoitaville.

Tuula, olen samaa mieltä siitä, että juridisen vastuun lähetysjärjestöjen toiminnan lainmukaisuudesta kantaa aina lähetysjärjestöissä vastuullisissa tehtävissä olevat ihmiset. Toisaalta voidaan ajatella, että jos lähetysjärjestö toimii kirkon virallisen lähetysjärjestön asemassa ja kirkko rahoittaa sen lähetystyötä, olisi ehkä kohtuullista, että lähetysjärjestö noudattaisi kirkon tekemiä päätöksiä.

Tämä menee kuitenkin Kivimäen blogikirjoituksen aiheen ohi ja toisaalta, kuten sanoit, sama työsopimuslaki joka edellyttää kirkolta syrjimättömyyttä, edellyttää sitä myös lähetysjärjestöiltä. Tässä mielessä kirkolliskokouksen ja piispainkokouksen päätökset ja mietinnöt eivät muuta lainsäädäntöä vaan ainoastaan toteavat sen, että kirkonkin mielestä rekisteröidyssä parisuhteessa eläviä ei tule syrjiä rektytoinnissa.

Jusu

Kirkko on siis muodostanut kantansa ettei parisuhteensa rekisteröinti ole este kirkon virkaan. Asiaa pohdittiin myös siltä kannalta, ettei yhteiskunnan antaman rekisteröinti oikeuden käyttämisestä haluta sanktioida, verrattuna siihen että parisuhdetta ei rekisteröidä. Sanktioinnin, jos sellainen tehtäisiin, pitäisi kohdistua parisuhteeseen rekisteröinnistä riippumattomasti Tässä piispat tekivät viisaan päätöksen.

Risto Auvinen
Mielestäni kirkon piispat antoivat asiasta selkeän ohjeen jonka perusteella:
1. Parisuhteensa rekisteröineiden puolesta voidaan esirukoilla, kuten kaikkien muidenkin ihmisten puolesta eri elämäntilanteissaan.
2. Parisuhteen rekisteröinti saman sukupuolisen henkilön kanssa ei ole sellainen elämäntilanteen muutos, joka antaisi aihetta erityiselle toimitukselle kirkossa.
3.. Esirukoustilanteessa rekisteröityä parisuhdetta ei saa rinnastaa miehen ja naisen väliseen avioliittoon.

Edellä oleva ei siis tarkoita, etteikö rekisteröidyn parisuhteen solmineille voisi esimerkiksi pyytää seurakunnan yhteistä esirukousta jumalanpalveluksessa avioparien tavoin. Vastaava siunausta, jota pyydetään avioliitoille instituutioina ei kirkolla kuitenkaan ole rekisteröidyille parisuhteille antaa. Tämä ilmenee myös vuoden 2010 muistiosta.

Piispankokouksen mietinnössä (2010) mainitaan, että kirkon kaikissa viroissa ja luottamustehtävissä on tilaa seksuaalisille vähemmistöille. Mietinnössä todetaan myös kirkon tulee kunnioittaa oikeutta elää omantuntonsa mukaisessa sitoutuneessa parisuhteessa samaa sukupuolta olevan kanssa. Ja näiden lisäksi mietinnössä vielä nimenomaisesti mainitaan, ettei myöskään parisuhteen rekisteröinti ole este toimia kirkon tehtävissä.

Minun mielestäni mietinnöstä ei voi tehdä sellaista tulkintaa, että siinä oltaisiin ainoastaan haluttu välttää ylimääräisen sanktion asettaminen parisuhteen rekisteröinnistä verrattuna avoliitossa elämiseen. Mielestäni muistion viesti on hyvin selkeästi se, että ihminen voi elää yksin, (sukupuolineutraalissa) avoliitossa, avioliitossa, rekisteröidyssä parisuhteessa tai olla eronnut ja jokaisessa tapauksessa kirkossa on tilaa ja henkilö voi toimia kirkon tehtävissä.

Kirjoituksestasi saa sellaisen kuvan, että kirkon tekemien päätösten ja lausuntojen jälkeen lähetysjärjestöjen olisi jotenkin vaikea päätellä, mitä kirkko on lausunut asiasta. Minä en löydä piispainkokouksen yli sata sivua pitkästä mietinnöstä yhtään kohtaa, joka asettaisi missään määrin kyseenalaiseksi sen, voiko homosuhteessa elävä henkilö olla kirkon jäsen ja toimia kirkon tehtävissä.

Mielestäni en ylitulkitse sanoessani, että kirkon päättävien elinten lausuntojen perusteella homoseksuaaleille ei ole asetettu mitään rajoitteita kirkon jäsenyyden ja kirkossa työskentelyn suhteen. Eikä asiassa mielestäni ole mitään epäselvää.

Jukka Kivimäki: ”Parisuhteen rekisteröinti saman sukupuolisen henkilön kanssa ei ole sellainen elämäntilanteen muutos, joka antaisi aihetta erityiselle toimitukselle kirkossa.”

Lienee kaikkien tiedossa oleva fakta, että kirkolliskokousedustajista ei ole löytynyt sellaista määräenemmistöä ihmisiä, jotka hyväksyisivät erillisen toimituksen määrittelemisen parisuhteensa rekisteröineelle parille. Kivimäen käyttämä sanamuoto parisuhteen rekisteröinti ei ole sellainen tilanne, joka antaisi aiheen erityiselle toimitukselle tarkoittaa siis käytännössä sitä, että vähintää yksi kolmasosa kirkolliskokousedustajista vastustaa samaa sukupuolta olevan parisuhteen solmimisen juhlistamista kirkossa.

Jos mennään näiden muodollisuuksien yli ja pyritään ihmisten inhimilliseen kohtaamiseen, joka kai kirkon toiminnan ytimessä kuitenkin on, mielestäni rukousohjeistus oli piispoilta paras mahdollinen kompromissi, joka pykäliä ja muodollisuuksia apuna käyttäen voitiin saavuttaa tilanteessa, jossa merkittävä määrä luottamushenkilöitä käänsi selkänsä homopareille.

Vaikka Kivimäki on täysin oikeassa siinä, että muodollisesti kyse ei ole avioliittoon vihkimiseen rinnastettavissa oleva tilanne ja voidaan vielä korostaa, että kyse on teologisesti ihan tavallisesta rukoilusta, joka voidaan tehdä koska vain ja kenelle tahansa, emme voi sivuuttaa sitä tosiasiaa, että symbolisesti kyseessä on merkittävä kädenojennus samaa sukupuolta oleville pareille ja että tilaisuuden tosiasiallinen luonne on jotain aivan muuta kuin sitä, millaisena kirkon konservatiivit haluaisivat sen nähdä erilaisiin pykäliin ja reunaehtoihin vetoamalla.

Jusu Vihervaara: ”Mielestäni en ylitulkitse sanoessani, että kirkon päättävien elinten lausuntojen perusteella homoseksuaaleille ei ole asetettu mitään rajoitteita kirkon jäsenyyden ja kirkossa työskentelyn suhteen. Eikä asiassa mielestäni ole mitään epäselvää.”

Näin juuri. Tässä nyt yritetään taas kikkailla kaikennäköisillä omilla tulkinnoilla ja johtopäätöksillä, mikä minusta on epärehellistä. Ja todella ikävää.

Piispainkokouksen mietinnössä vuonna 2012 tarkasteltiin myös vastaavan aiheen käsittelyä Ruotsin kirkossa Keskeisenä perusteena vuoden 2009 päätökselle samansukupuolisten avioliittojen vihkimisestä oli parisuhteiden siunauskaavan käyttöönotto vuonna 2005. Avioliittokäsityksen katsottiin olleen muuttunut jo tuolloin.

Meidän kirkkomme piispat käyttivät tätä yhtenä perusteena sille, ettei samansukupuolisiin parisuhteisin liittyviä kirkollisia toimituksia oteta käyttöön.
Tuolloin siis oltiin yksimielisiä sitä, ettei kirkossamme ole senhetkistä tarvetta eikä tahtoa avioliittokäsityksen muutokselle.

Totean edelleen, että kirkko pitää avioliittoa ja rekisteröityä parisuhdetta toisistaan erillisinä instituutioina. Ensiksi mainittu on keskenään vastakkaista sukupuolta oleville pareille ja jälkimmäinen on keskenään samaa sukupuolta oleville pareille. En pidä tätä sinänsä erikoisena tulkintana, koska se vastaa täysin nykyistä parisuhdelainsäädäntöä.

Pointtini oli se, että en löydä kirkon päätöksistä mitään sellaista, mikä asettaisi seksuaalivähemmistöihin kuuluville ihmisille rajoitteita kirkon jäsenyyden tai kirkon virkojen ja tehtävien osalta riippumatta siitä elivätkö nämä yksin, avoliitossa, avioliitossa tai rekisteröidyssä parisuhteessa. Mielestäni kirkon toimielinten päätöksistä ja lausunnoista seuraa heteroparien ja homoparien täysi yhdenvertaisuus kirkon jäsenyyteen ja kirkon tehtäviin ilman mitään rajoituksia ja vailla mitään epäselvyyttä.

Jusu Vihervaara
Jos koet asian kirjoittamallasi tavalla, niin asia on sitten hyvin. Viime aikoina esiin noustettu kirkkoon, kirkkohallitukseen, piispoihin ja kirkollisiin järjestöihin kohdistunut arvostelu on siis ollut aiheetonta.

Arvostelu on toinen asia ja todella aiheellista.

Sanoin, että en löydä kirkon toimivaltaisten elinten päätöksistä mitään sellaista, joka asettaisi homoparit ja heteroparit keskenään eriarvoiseen asemaan. En puhunut mitään siitä, toimivatko kirkon piirissä työskentelevät ihmiset aina näiden päätösten mukaisesti. Pointtini oli se, että kirkolliskokouksen päätöksistä ja piispainkokouksen mietinnöstä ei löydy sellaisia elementtejä, jotka minun mielestäni edes oikeuttaisivat puhumattakaan että kannustaisivat ihmisten eriarvoiseen kohteluun.

Käsittääkseni myös sinun blogisi koski päätöksentekoa.

Lähinnä referoin piispainkokouksen mietintöä vuodelta 2010

Asiassa käsitellään parisuhteen rekisteröintiä vain oikeusvaikutusten kannalta. Homoseksuaalisuuteen liittyvässä eettisessä pohdinnassa parisuhteita käsitellään rekisteröinnistä riippumattomasti.

Esimerkkisi s. 116- 117

”On ongelmallista, jos rajoitukset sidottaisiin parisuhteen rekisteröimiseen, koska yleisesti on katsottu, ettei lailla turvattujen oikeuksien käyttämisestä saisi aiheutua kielteisiä seuraamuksia. Näin ollen rajoitusten sitominen aktiiviseen homoseksuaaliseen käyttäytymiseen olisi perustellumpaa, jos muut edellä olevat edellytykset täyttyisivät.”

Kannattaisi olla täsmällisempi noitten kirjoituksien suhteen. Vedit tuossa mutkat todella suoriksi omine johtopäätöksinesi. Ei tuo mitään referointia ole. Kirkollisesta avioliitosta ei puhuta mitään.

Kirkollisella avioliitolla tarkoitin kirkon oman avioliittokäsityksen mukaista avioliittoa, joka on siis täysin riippumaton siitä, mitä eduskunta on kulloinkin avioliitosta säätänyt. Kirkon autonomia määritellä itse oma avioliittokäsityksensä nouse selkeästi esiin.

Kirkollinen avioliittoko on nyt kaikkien avioliittojen määritelmä? No, sitä omaa tulkintaahan esittää omina mielipiteinään.

Onko Raamatussa siis oikein avioliittokäsky?

Entä sen jälkeen, kun tasa-arvoinen avioliittolaki hyväksytään? Onko silloinkin niin, että ”kirkkomme arvostaa miehen ja naisen välistä avioliitoa enemmän kuin muita parisuhteita”? Itse en siihen usko.

Mitä tuo ”luonnonoikeus” mahtaa olla, ja mitä vaikutuksia sillä voisi olla suomalaiseen lainsäädäntöön ja elämänmenoon? Onko eläinten homoseksuaalisuus tämän oikeuden vastaista?

Tämä kristillinen lisääntymisteologia on kyllä mielenkiintoista. Avioliitto-oikeuden perustana ei mitenkään voi olla keskinäinen rakkaus (johon homokin kykenee), mutta ”luonnonoikeudellinen” seksuaalinen kiintymys voi, sillä se tähtää lisääntymiseen. Pisimmälle menevänä myönnytyksenä yhteiskunnalle, joka ajattelee tasan päinvastoin, että lisääntymisen edellytys on jotakin ihan muuta kuin juridinen avioliittosopimus ja empiirisesti puolisoita näyttää motivoivan avioin juuri rakkaus, kristillisen avioliittoteologianpuolustajat hyväksyvät että tällaiselle rakkausliitolle pitäisi varata oma nimitys ja avioliiton nimitys rajata tällaiseen lisääntymisliittoon. Joku vääräleuka taisi todetakin, että eikö olisi helpompaa antaa muiden käyttää totuttua nimeä, joka pitää sisällään kaikki motiivit, ja ottaa kristilliselle lisääntymisliitolle käyttöön uusi nimi, esimerkiksi siitosliitto, osoittamaan tämän kristillisen liiton pääasiallisen tarkoituksen.

Minua on ihmetyttänyt tuo ajatus,. miksi pitäisi saada kirkollinen vihkiminen vielä, vaikka parisuhteen rekisteröinti on jo selkeä ja se ymmärrykseni mukaan ratkaisee aiempaa tarkemmin juridiikan, joka koskee tätä asiaa.

Lain edessä on tasa-arvoinen kohtelu saavutettu, minkä lisän viohkiminen papin edessä siihen tuo? Olisiko kumminkin omantunnon rauhoittamisesta kyse. Jos Jumalan sanalla siunataan jotakin, kai Jumalakin sen hyväksyy eikä ala siitä enää kenkkuilemaan.

Yksinkertainen kysymys: MIkä autuus tähän kätkeytyy?

Jos luin edellä esitetyt katkelmat katekismuksesta ja Ausburgin tunnustuksen puolustuksesta oikein, ne käsittelivät miehen ja naisen välistä suhdetta ja niissä ei suoraan viitattu sanallakaan kahden miehen tai kahden naisen väliseen parisuhteeseen.

”Jumala loi miehen ja naisen ja asetti heille avioliiton”. Vaatii mielestäni jo hieman tulkintaa, että tähän lauseeseen ja kirkkolain pykälään vetoamalla esittää, että avioliitto on varmasti kirkon mielestä arvokkaampi kuin rekisteröity parisuhde. En minä näe tuossa Kivimäen siteeraamassa katkelmassa toteamusta eri parisuhdeinstituutioiden arvojärjestyksestä.

”Jumalan mukaan miehen ja naisen seksuaalisuus toteutuu parhaiten avioliitossa”. Edelleen vaatii hieman tulkintaa, jos tämän ajatuksen ja kirkkolain pykälien perusteella vetoaa, että tuo lause kertoisi jotain siitä, miten kahden miehen tai kahden naisen välinen seksuaalisuus parhaiten toteutuu. En näe tässäkään ajatuksessa viitteitä parisuhteen paremmuuksista.

Mielestäni nämä Kivimäen viittaukset eivät puhu mitään samaa sukupuolta olevien suhteista. Mielestäni teksteihin ei sisälly ilmeistä ajatusta, että niissä kuvatut asiat ovat automaattisesti arvokkaampia kuin mikään asia, mistä ne eivät puhu mitään.

Minusta on vähän erikoista väittää, että kirkon mielipide olisi jokin kirkkolain pykälän kautta johdettu oma kaukaahaettu tulkinta katekismuksen tai tunnustuksen puolustuksen tekstistä. Meillä on kuitenkin ihan selkeäsanainen piispainkokouksen mietintö ja se todistaa jotain aivan muuta kuin Kivimäen päättelyt.

Tarja Koivumäki
”Onko Raamatussa siis oikein avioliittokäsky?”

Näin tunnustuskirja väittää ja kirkkomme on lailla sidottu kyseiseen tunnustuskirjaan muuttamattomassa muodossaan.

Risto Korhonen
Avioliittolain muutos ei muuta kirkkolakia eikä kirkkomme tunnustuskirjojen sitovuutta. Se asia kuuluu kirkolliskokoukselle ja vaatii määräenemmistön.

Siis mikäli kirkolliskokous tulisi siihen tulokseen, että homoliitot ovatkin ihan yhtä hyviä kuin heterojen liitot, homma olisi ihan ok? Jäädäänpä odottelemaan siis.

Ymmärsinkö nyt oikein: kirkko arvostaa eri sukupuolten liittoa enemmän, koska laki määrää niin?

Kirkon ja valtion suhdetta olisi todellakin syytä tarkastella uudelleen, jos Jukan päättely on paikkansapitävää. En voi kuvitella mitään hyvää syytä, miksi valtiovallan pitäisi olla lainsäädännöllisesti osallisena tuollaisessa parisuhteiden luokittelussa.

Risto Korhonen
Ymmärsit jälleen väärin. Kirkon käsitys sukupuolisuudesta ja avioliitosta ei perustu lakiin, vaan siihen tunnustukseen jonka kirkkolaki on kirkolle määrännyt.

Tunnustus on osa ”kirkon perustuslakia” eikä sitä voi muuttaa ilman laaja yksimielisyyttä asiasta.

Niin juuri: kirkkolaki määrää tunnustuksesta, ja lainsäätäjä säätää (tiedän kyllä, hyväksyy) kirkkolain. Olen selvillä myös siitä, että kirkon oppia ja tunnustusta muutetaan tarvittaessa.

Kirkkomme tunnustusperustaa on asiallisesti ottaen muutettu viimeksi vuonna 1870. Tuolloin voimaanastuneen uuden kirkkolain sanamuoto muutti tunnustuskirjojen sitovuustasoa suhteessa Raamatun mukaisen oikean opin tulkintaan. Raamatun sitovuustasoon kohdistunutta muutosta tunnustuspykälään ei ole tehty kertaakaan.

Minulle jäi edelleen epäselväksi, miten teksti, joka ei sanallakaan käsittele samaa sukupuolta olevien suhteita, kertoo siitä, miten rekisteröityä parisuhdetta tulee arvottaa suhteessa avioliittoon.

Jos (kun) kirkolliskokous päättää, että samaa sukupuolta olevia pareja voidaan vihkiä avioliittoon, onko kyseessä Raamatun vai tunnustuskirjojen sitovuustasoon tehtävä muutos?

Minullekin jäi epäselväksi avioliittokäsky. Onko Suomen evankelis-luterilaisen kirkon opin mukaan niin, että ihmisen tulee mennä naimisiin? Kun minä olen olosuhteiden pakosta ollut pakotettu aika paljon tavaamaan Paavalia, niin on tullut vähän toisenlainen käsitys tästä ideaalista.

Toinen pieni hymyilyttävä asia tässä tekstien tulkinnassa Kivimäellä on, että lähetysjärjestöjen suuntaan oppi on sillä tavoin avoin, että riittää kun ei nimenomaisesti ole kielletty joltakulta pappisvirkaa, että voidaan tulkita opin sallivan kieltämisen, mutta avioliittottotapauksessa tämä erityinen kielto, jota ei mainita, tarkoittaa, että kielto on ehdottomasti voimassa nyt ja aina.

Lauri Lahtiselle unohtui mainita, että kovin moni ei ole ollut sitä papin aamenta samansukupuolisille vaatimassa, vaan kyse on avioliiton määritelmästä sinänsä, jonka suhteen täällä meinataan, että kristillinen avioliittokäsitys olisi jonkin ”luonnonoikeuden” mukaan voimassa myös siviiliavioliittojen kohdalla.

Vielä yksi kysymys, Jukka Kivimäki. Eli jos oppia ei muutettu vuonna 1986, niin ilmeisesti silloin huomattiin takautuvasti, että oppi onkin aina sallinut naisille pappeuden, mutta pari tuhatta vuotta vain oli tulkittu väärin? Vastaavastihan tuo kovin vaikeaselkoinen ajatusrakennelmasi avioliitosta ja rekisteröidyistä parisuhteista voi olla samanlainen kysymys? Muulle ihmiskunnalle ”luonnonoikeus” ei näytä kovin samanlaiselta. Maailmassa joka kymmenes ihminen (siis 700 miljoonaa) elää tällä hetkellä maassa, jossa samaa sukupuolta olevat voivat solmia avioliiton, ja määrä kasvaa ripeästi.

Tässä evlutin itsensä määrittelemä kirkollinen avioliitto.

Avioliitto – Siunausta yhteiseen elämään
”Rakkaus on kärsivällinen,
rakkaus on lempeä.” (1. Kor. 13:4)

Kirkollisessa avioliittoon vihkimisessä keskeistä on siunauksen pyytäminen. Vihittävät jättävät toinen toisensa ja yhteisen liittonsa Jumalan huolenpitoon.
Seurakunta rukoilee Jumalan siunausta avioparille. Liitto ei ole kiinni vain ihmisistä, vaan Jumala siunaa yhteistä elämää.

Avioliitto perustuu parin valintaan ja päätökseen. Ilmaistessaan tahtonsa rakastaa toinen toistaan vihittävät sitoutuvat avioliittoon ja siihen, että tekevät parhaansa, jotta kumpikin voisi olla siinä onnellinen.
(Tämä sivu löytyy myös osoitteella evl.fi/avioliitto)

http://evl.fi/EVLfi.nsf/Documents/332B0FD1F29126CBC2256FEA003B842A?OpenDocument&lang=FI

Sonja Ottavainen
”Tässä evlutin itsensä määrittelemä kirkollinen avioliitto.”

Väitteesi ei pidä paikkaansa.
Kyseinen internet sivu on toki täysin linjassa kirkon virallisen linjan kanssa, mutta virallisen linjan määrittelee kirkolliskokous, ei internet tiedottaja tai hänen esimiehensä.

Lainaanani kohdat kirkolliskokouksen vahvistamasta katekismuksesta ovat osa kirkon virallista kantaa. Samon suora lainaukseni tunnustuskirjoihin on osa kirkon virallista kantaa. Kyse ei ole siis omasta mielipiteestäni, vaan suorista sitaateista kirkon sitoviin asiakirjoihin. joiden mukaisesti esimerkiksi kirkon papit ovat sitoutuneet opettamaan.

Viitauksesi vuoden 1986 päätökseen on aivan oikein. Nykyisen tulkinnan mukaan asia kuuluu kirkon järjestyksessä määriteltäviin asioihin. Kirkon tunnustuskirjoissa pappisviran sukupuoli -asiaan ei viitata lainkaan. Kyse on tavasta tulkita Raamattua.

Kirkon tunnustuksen kannalta avioliittokäsityksen muutos olisi suurempi muutos, koska kyse on paitsi tavastamme tulkita raamattua, vaan myös muutoksesta tunnustuskirjojen tulkinnan sitovuuteen.

On huomattava kuitenkin että jo tunnustukirjojenkin perusteella maallinen valta voi säätää avioliitosta omalla tavallaan ja kirkko kunnioittaa maallisissa asioissa maallista lakia. Kirkon hengellisessä elämässä kirkko tunnustuskirjojen mukaan pitäytyy omassa avioliittokäsityksessään. Tähän sillä on Suomessa myös lain suoma oikeus.

Kirkollinen avioliitto on niinkuin kirkko itsekin sanoo sen; vihkiminen kirkossa ja Jumalan siunausta pyydetään ja seurakuntalaiset rukoilee liiton puolesta.

Mutta kristillinen avioliitto ei tarvitse kirkon virkailijaa siunailemaan, vaan kristityt osaavat itsekin pyytää Jumalalta siunausta. Vaikka vihkiminen totetettaisiinkin siviilisti. Tässä on pointtini!

Kirkolla ei ole monopolia kristilliseen avioliittoon.

Olet oikeassa luterrilaisella kirkolla ei ole momopolia kristilliseen avioliittoon.

Käsite kristillinen on ekumeeninen ja sen piiriin kuuluvat kaikki jotka tosissaan uskovat kolmiyhteiseen Jumalaan. Sitä vastoin jälkikristillinen kulttuuri ei välttämättä ole kristillistä.

PS. Kirkko tunnustaa avioliitoiksi kaikki ne parisuhteet, jotka on solmittu vallitsevan kulttuurin yleisesti tunnustamalla tavalla.

http://www.evl2.fi/sanasto/index.php/Avioliitto

Ja tämäkin löytyi:

”Esimerkiksi Intiassa tai Lähi-idässä hindulaisin tai islamilaisin menoin solmitut avioliitot ovat Jumalan edessä yhtä pyhiä kuin kristillisessä kirkossa tai maistraatissa solmitut liitot.”

http://www.evl2.fi/sanasto/index.php/Avioliitto

Sonja Ottavainen
Olisit toki voinut lainata ko. kappaleen kokonaan:
”Avioliitto on luomisessa perustettu instituutio. Tästä syystä kristillinen kirkko pitää niitäkin avioliittoja Jumalan tahdon mukaisina, joita ei ole solmittu kristillisin menoin. Esimerkiksi Intiassa tai Lähi-idässä hindulaisin tai islamilaisin menoin solmitut avioliitot ovat Jumalan edessä yhtä pyhiä kuin kristillisessä kirkossa tai maistraatissa solmitut liitot. Kirkko tunnustaa avioliitoiksi kaikki ne parisuhteet, jotka on solmittu vallitsevan kulttuurin yleisesti tunnustamalla tavalla. ”

Alla Sonja Ottavaisen linkittämän sivun alkukappale on kirjoitettu näin:
”Jumala on luonut ihmisen mieheksi ja naiseksi ja antanut ihmiselle halun liittyä toiseen ihmiseen. Syvimmillään tämä halu tyydyttyy avioliitossa, jossa mies ja vaimo tulevat Raamatun mukaan yhdeksi lihaksi (1. Moos 2:24). Tämä tarkoittaa sitä, että he rakastavat toisiaan ja haluavat jakaa koko elämänsä iloineen ja suruineen toistensa kanssa. He tulevat yhdeksi lihaksi myös saadessaan yhteisiä lapsia. ”

Toki olisin voinut. Mutta kaikki lähti siitä sinun ”kirkollinen avioliitto” käsitteestä, jota et määritellyt, mutta kaivoit 1500-luvun tunnustukset esiin. Ikään kuin tiede eikä kirkon opetus olisi siitä muuttunut vaan pidettäisiin kirjaimellisesti totena.

Ja sitten esitit, ettei nk. jälkikristillinen liitto ole kristillinen. No, jos 1500-luvun määritelmissä pysyy, niin on aika hankalaa keskustella. Se tosin lienee tarkoituskin. Mutta ihmiskäsitykset ym. ovat muuttuneet sitten 1500-luvun. Kirkossakin.

Toki hyvä, että tuli itsellekin nyt selväksi tämä liiton pyhyys. Kirkon silmissä. Jos sillä nyt Jumalan silmissä on merkitystä.

Jukka Kivimäki ei ole edelleenkään vastannut Jusun kysymykseen: miten mainitut lainaukset asettavat miehen ja naisen välisen avioliiton paremmaksi kuin rekisteröity parisuhde?

On huomattava, että kysesiset tunnustuskirjojen tekstit on kirjoitettu perusteluiksi katoliselle kirkolle, joka vaatii papeiltaan selibaattia. Niiden käyttäminen Jukan tavoin osoittamaan avioliiton paremmuutta samasukupuolisten liittoon verrattuna on anakronismia puhtaimmillaan.

Panu Saarela
Kyse on siitä, että Jumalaan luoma seksuaalisuus on kirkon opetuksen mukaan tarkoitettu miehen ja naisen väliseksi ja se toteutuu kirkon opetuksen mukaan parhaimmalla tavvalla avioliitossa .

Homoliitossa seksualisuus ei kirkon opetuksen mukaan toteudu Jumalan tarkoittamalla tavalla, koska Jumala on tarkoittanut seksuaalisuuden lujittamaan miehen ja naisen välistä suhdetta.

Eikö tässä uudessa K24 formaatissa kommentteja voi enää muokata? Viimeinen kappale kuuluisi hieman muokattuna:

”Tietenkin voidaan ajatella, että hyväksyessään piispainkokouksen mietinnön kirkolliskokous olisi ikään kuin hyväksynyt samalla mietinnön kuvaaman nykyisen tilanteen jossa parisuhteensa rekisteröineiden oikeuksia ei ole millään tavalla rajattu, mutta se lienee sitä ylitulkintaa, josta on paljon puhuttu.”

Minusta ei tarvitse mennä noin pitkälle ylitulkinnan puolelle, mitä Risto Auvinen kuvaa kommentissaan.

Mielestäni voidaan sanoa, että hylätessään homosuhteissa elävien virkakieltoa koskevan esityksen, kirkolliskokous (2003) asettui sille kannalle, että homoseksuaalisessa suhteessa elävä voi toimia kirkon tehtävissä.

En tiedä tulkitsenko ylitse jos väitän, että piispainkokouksen mietintö (2010) vahvistaa kirkolliskokouksen (2003) ratkaisua siinä mielessä, että piispainkokouksen mietinnössä tarkennetaan, että virkakiellon hylkääminen ei ole ainoastaan kirkolliskokouksen tekemä ”omantunnonkysymys” vaan kyse olisi myös lainsäädännön rikkomisesta.

Mielestäni tämä huomautus on piispainkokoukselta selkeästi tarpeellinen. Useat evankelis-luterilaisen kirkon kirkkoherrat vaativat julkisessa kirjeessään erään homoparin irtisanomista. On hyvä, että piispainkokous muistuttaa, ettei kirkolliskokous hylkäsi tällaisen virkakiellon ja lisäksi menettely, jotka kyseiset kirkkoherrat ehdottivat, olisi laiton.

Tässä asiassa on kaksi tasoa: te voitte vaikka maailman tappiin vääntää siitä, ilmaisiko piispainkokous tarkalleen ottaen mitä, mutta sen suhteen, koskeeko tasavallan työlainsäädäntö kirkkoa, asia tuli ratkaistua jo niiden selvitysten perusteella, mitä tuomioistuimelle annettiin.

Asia on niin, että lähtökohtaisesti Suomen lainsäädäntö koskee kaikkia, ja poikkeus syrjintäsääntöön on todellakin poikkeus, jonka toteutuminen edellyttää tiettyjen kriteerien toteutumista. Nämä kriteerit on kertaalleen ennakkopäätöksen luonteisesti kirkon opin osalta arvioitu. Säännöksen yksi juju on, että uskonnollisten yhteisöjen erivapauden on pohjaudutrava riittävän selkeästi todennettavaan ja pysyvään syyhyn. Ei luonnollisestikaan ole mahdollista muokata oppia tasavallan lainsäädäntöä silmälläpitäen.

Kirkkolaki ei sen tarjoamasta opillisesta autonomiasta huolimatta luo Suomeen mitään rinnakkaista lainsäädäntöjärjestelmää sen mukaan, mutä kirkolliskokous kulloinkin keksii päättää, vaan kyllä lähtökohta on edelleen eduskunnan säätämä lakikokoelma, josta poiketaan eduskunnan säätämässä järjestyksessä. Työsyrjintäpykälän ulottumattomuudelle on oltava selkeät perusteet, eikä sellainen ole yksinomaan kirkon itse määrittelemä oppi ja laintasoinen säädös, vaan se on tuomioistuimenkin mukaan vähimmäisvaatimus. Lisäksi eduskunnan perustuslakivaliokunta on hiljattain selventänyt perusoikeuksista poikkeamisen kriteerejä, jolloin niitä myös tiukennettiin.

Tarja Koivumäki :”Asia on niin, että lähtökohtaisesti Suomen lainsäädäntö koskee kaikkia, ja poikkeus syrjintäsääntöön on todellakin poikkeus, jonka toteutuminen edellyttää tiettyjen kriteerien toteutumista.”

Tämän vuoksi vertailukohdaksi olisi mielestäni hyvä ottaa lainlaatijoiden oma rekrytointikäytäntö julkisten virkojen täyttäjinä. Koskeeko Suomen lainsäädäntö myös niitä virkoja, joissa valintaan vaikuttaa esimerkiksi ”hyvät yhteiskuntasuhteet”, joiden merkkinä valituksi tulleella on esimerkiksi ”sopivan puolueen” jäsenkirja tai muuten läheiset suhteet puolue-eliittiin?

Tuula Hölttä, meinaatko, että jos virkanimityksissä rikotaan lakia, niin se tarkoittaa, että uskonnollisille toimijoille tulee silloin työlainsäännön rikkominen sallituksi?

Kun nythän on niin – kuinkahan monennen kerran totean – että Suomen evankelis-luterilaisen kirkon opin ja työlain syrjimättömyyspykälän suhde on suomalaisen oikeusjärjestelmän mukaan laintasoisesti sinetöity ennakkoätöksellä. Jos vaaditaan jotakin kirkon oppiin sitoutunutta toimijaa toimimaan toisin, niin silloin faktisesti vaaditaan rikkomaan lakia, minkä SLS:n johtokin totesi. Nyt Jolkkosen ja Kivimäen mukaan lain noudattaminen on ”ylitulkintaa” ja oikea tulkinta olisi, että lakia saa rikkoa.

No, saahan sitä kokeilla. Ja tottakai säädöksiä voi koittaa muuttaa, se vapaushan meillä kaikilla demokratiassa on. Mutta sellainen ajatus, että työlait eivät jotenkin tällä hetkellä koskisi kirkon oppiin sitoutuneita, on väärä, eikä sitä asiaa ratkaise mikään opin tulkinta, vaan sen on jo ratkaissut tuomioistuin.

Kiitos hyvästä yhteenvedosta Risto Auvinen.

Työlaisäädännön sitovuuden osalta olet Tarja Koivumäki täysin oikeassa. Käytännössä ainoa laillinen peruste erilaiseen kohteluunt on sellainen joka perustuu työtehtävien laatua ja niiden suorittamista koskeviin todellisiin ja ratkaiseviin vaatimuksiin.
Lähetystyön osalta mahdollisia tapauksia on jo puitu riittämiin, myös kotimaan työn osalta on syytä muistaa kirkon oppin asettamat lojalisuusvaatimukset, joihin ryöntekijän on sitouduttava. Sitoutuminen on oletusarvo rekrytointitilanteessa eikä sitä tarvitse erikseen kysyä.

Toiminnan järjestämisen osalta on huomattava, ettei seksuaalinen suuntauttuminen määräydy etnisellä perusteella. Palveluja ei ole lain perusteella pakko tarjota tasavertaisesti samaa sukupuolta oleville pariskunnille. Vaikka eduskunta muuttaisi avioliittolakia, voi palvelujen tarjoaja, esimerkiksi hengellinen järjestö, aivan lailliasesti edellyttää avioliittotyösään pariskunnan olevan eri sukupuolta. Sitävastoin laki kieltää erottelun etnisillä perusteilla.
Kaupallisessa toiminnassa pariskuntien erilainen kohtelu ei välttämättä olisi hyväksi toiminnan imagolle, mutta hengellisessä työssä asia voi olla vakaumuskysymys.

Tarja Koivumäki :”Tuula Hölttä, meinaatko, että jos virkanimityksissä rikotaan lakia, niin se tarkoittaa, että uskonnollisille toimijoille tulee silloin työlainsäännön rikkominen sallituksi?”

Ei, vaan sitä, että kun laki koskee kaikkia, niin kaikkien ihmisten on myös oltava tasa-arvoisia lain edessä olipa kysymys hengellisen tai maallisen organisaation rekrytoinnista. YK.n ihmisoikeusjulistuksen mukaan jokaisella on oltava yhtäläinen oikeus maansa julkisiin virkoihin.

Jukka Kovimäki, välillä minua suorastaan huolettaa suomalaisten lakituntemus. Menemättä nyt mihinkään konkreettisiin tapauksiin käydäänpä läpi perusperiaatteet, koska kommenttisi on niiden osalta aika tuuliajolla.

1. Palveluntarjoamisessa noudatetaan yhdenvertaisuuslakia (työsopimuslaissa on lisäksi oma pykälänsä). Laki ei nosta etnisyyttä muista kriteereistä erilleen, vaan syrjiminen on kielletty lain 6 pykälän mukaan ”etnisen tai kansallisen alkuperän, kansalaisuuden, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, terveydentilan, vammaisuuden, sukupuolisen suuntautumisen tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella.”

2. Uskonnollinen toimija voi tarjota arvojensa mukaisia palveluja jäsenilleen tai kannattajilleen, mutta mikäli palvelu on tarkoitettu muutoin kaikille, edellä mainitut seikat eivät voi tehdä poikkeusta.

3. Edellä sanottu ei välttämättä koske uskonnon harjoittamiseen liittyviä palveluja.

Näin ollen homot ja mamut, kristityt ja muunuskoiset ovat samalla viivalla, jos uskonnollinen toimija tarjoaa kaikelle yleisölle suunnattua palvelua, kuten vaikkapa hotelli- tai kahvilapalveluja, eikä silloin syrjiminen ole sallittua. Lain soveltamisalana mainitaan erikseen myös sosiaali- ja terveyspalvelut, ja sitä sovelletaan sekä julkisessa että yksityisessä toiminnassa. Näin ollen syrjimiskielto koskee myös yleisölle tarjottavia uskonnollisen toimijan tarjoamia perheneuvontapalveluja, milloin palvelu on muutoin kaikkien saatavilla, ja rajoitus koskee vain lain mainitsemia ihmisen henkilökohtaisia ominaisuuksia.

Tarja Koivumäki

Tarkistaisitko vielä uudellee lakiteksiti: Lain 2 § 1 mom. ei käsitele palvelujen tarjoamista.

Palvelujen tarjoaminen kuuluu lain 2 § 2 mom. piiriin seuraavasti:

Lakia sovelletaan lisäksi etnisen alkuperän perusteella tapahtuvaan syrjintään, kun kysymys on:
—
4) yleisesti saatavilla olevien asuntojen, muun irtaimen tai kiinteän omaisuuden taikka palvelujen tarjoamisesta yleisölle lukuun ottamatta yksityis- ja perhe-elämän piiriin kuuluvia oikeustoimia.

Mikäli joku kristillinen järjestö esimerkiksi vuokraa asunnon vain avioparille, niin nykyinen laki ei tätä rajausta estä.

Syrjintä on kiellettyä myös rikoslain perusteella jo mainituin perustein. Eriarvoiseen asemaan asettaminen, oli syynä sitten uskonnollinen vakaumus tai sen puute tai vaikkapa sukupuolinen suuntautuminen, on ko. lain mukaan kielletytä ja kielto koskee myös yleisesti tarjolla olevaa palvelua.

11 § (13.11.2009/885)
Syrjintä

Joka elinkeinotoiminnassa, ammatin harjoittamisessa, yleisönpalvelussa, virkatoiminnassa tai muussa julkisessa tehtävässä taikka julkista tilaisuutta tai yleistä kokousta järjestettäessä ilman hyväksyttävää syytä

1) ei palvele jotakuta yleisesti noudatettavilla ehdoilla,

2) kieltäytyy päästämästä jotakuta tilaisuuteen tai kokoukseen tai poistaa hänet sieltä taikka

3) asettaa jonkun ilmeisen eriarvoiseen tai muita olennaisesti huonompaan asemaan

rodun, kansallisen tai etnisen alkuperän, ihonvärin, kielen, sukupuolen, iän, perhesuhteiden, sukupuolisen suuntautumisen, perimän, vammaisuuden tai terveydentilan taikka uskonnon, yhteiskunnallisen mielipiteen, poliittisen tai ammatillisen toiminnan tai muun näihin rinnastettavan seikan perusteella, on tuomittava, jollei teko ole rangaistava työsyrjintänä tai kiskonnantapaisena työsyrjintänä, syrjinnästä sakkoon tai vankeuteen enintään kuudeksi kuukaudeksi.

Tämä asia tulikin jo myöhemmin ylempänä selvitettyä Kivimäelle. Kirkko on julkisoikeudellinen toimija. Yksityisiä toimijoita koskevat myös yhdenvertaisuuslain ja eritoten rikoslain pykälät. Kirkon opin ja syrjintälakien suhdetta tarkastellaan julkisoikeudellisesta näkökulmasta, ja siksi ratkaisupaikkana olikin hallinto-oikeus. Kirkon virallinen lähetysjärjestö ei ole yksiselitteisesti yksityisoikeudellinen toimija hoitaessaan kirkon määrittelemiä tehtäviä. Milloin se kuitenkin mahdollisesti toimisi yksityisluontoisena yhdistyksenä, sitä ei koskisi myöskään kirkkolain suoma opillinen autonomia, vaan silloin asioita tarkasteltaisiin uskonnonvapauslain ja rikoslain pohjalta. Perheneuvonnan ja muun palveluntarjoamisen osalta lopputulos ei muuttuisi edellä sanotusta.

Seppo Heinola
Mainitsemasi vaihtoehtoinen raamatuntulkinta ei ole luterilaisen tunnustuksen mukainen ja asia ilmenee kyllin selvästi kaikista kirjallisista dokumenteista, joihin kirkkomme on sitoutunut.

Niin. Luterilainen tunnustus ei olekaan tässä kuten monessa muussakaan Raamatun alkutekstin mukainen.

Minua on lähinnä kiinnostanut Jukka Kivimäen blogin varsinainen asia eli se, onko kirkolliskokous ottanut kantaa siihen, voiko parisuhteen rekisteröineet toimia kirkon tehtävissä. Tästähän on viime aikoina keskusteltu, ja minusta näyttää siltä, että Kivimäki on tulkinnassaan oikeassa, vaikka keskustelijat yrittävät koko ajan viedä keskustelua sivuraiteelle: kirkolliskokous ei ole ottanut kantaa po. asiaan.

Perustevalikokunnan mietinnössä todetaan:

”Piispainkokous ei ottanut yhteistä kantaa parisuhteensa rekisteröineiden mahdollisuuksiin toimia kirkon työntekijänä, mutta totesi asian oikeudellisen nykytilan. Olemassa olevan lainsäädännön mukaan rekisteröidyn parisuhteen solmiminen ei ole este kirkon työlle.”

Jusu Vihervaara on argumentoinut sen puolesta, että jättäessään virkakieltoa koskevan ehdotuksen raukeamaan (2003), kirkolliskokous olisi päättänyt, että parisuhteen solmiminen ei ole este kirkon työlle. Mielestäni tämä on ylitulkintaa. Samalla logiikalla voitaisiin väittää, että kirkolliskokous päätti, ettei parisuhteen rekisteröineille laadita siunauskaavaa, koska myös tätä koskeva ehdotus päätettiin jättää raukeamaan. Tuskin kukaan väittää, että tällaista päätöstä olisi koskaan tehty. Ehdotuksen raukemaan jättäminen on nähdäkseni eri asia kuin itse ehdotuksen asiasta päättäminen.

Summa summarum: Kirkolliskokous ei ole päättänyt, että parisuhteen rekisteröineillä on oikeus toimia kirkon tehtävissä, vaan tämä oikeus perustuu yksinomaan siihen, ettei muutakaan ole toistaiseksi päätetty.

En allekirjoita Risto Auvisen väitettä ylitulkinnasta. Kirkolliskokouksessa tehtiin aloite virkakiellosta ja kirkolliskokous hylkäsi aloitteen jättämällä sen käsittelemättä. Jos kirkolliskokous olisi ollut aloitteen kannalla, se olisi sen hyväksynyt.

Ja kyllä. Olen sitä mieltä, että kirkolliskokous teki myös päätöksen, että rekisteröidyssä parisuhteessa eläville ei tehdä erillistä siunauskaavaa jättämällä tämänkin aloitteen raukeamaan. Vaikea tuon aloitteen hylkäämiselle on muutakaan tulkintaa esittää.

Olisin myös kiinnostunut kuulemaan, mitä eroa rekisteröidyssä parisuhteessa elävien kannalta on sillä, ottaako kirkolliskokous kantaa rekisteröidyssä parisuhteella elävien virkakelpoisuuden puolesta vai virkakieltoa vastaan?

Mielestäni nuo ovat toistensa komplementit eli estäessään virkakiellon kirkolliskokous hyväksyy ko. henkilöt virkoihin. Ei tuossa asiassa ole mahdollista olla yhtä aikaa kumpaakin mieltä. En nyt ymmärrä taas mitä tällä saivartelulla haetaan.

Risto Auvinen, en tiedä, oletko lukenut keskusteluketjun läpi, mutta siinä on useasti todettu, että kysymys on juridinen. Toisin sanoen: mitä lainsäädäntö ja lakia tulkitseva oikeuslaitos sanovat asiasta vallitsevassa tilanteessa.

Tilannetta on sitten arvioitu seuraavasti:
– Kirkolliskokous päätti 2003, että rek. parisuhde ei ole virkaeste kirkossa. Piispainkokouksen mietintö 2010 vahvisti asian ja kirkolliskokous puolestaan hyväksyi mietinnön.
– Oikeuslaitos on jo ottanut tähän asiaan kantaa vuonna 2004 kun Lapuan tuomiokapituli hävisi jutun, jossa tuomiokapitulin mielestä kappalaisen paikkaa hakenut henkilö ei ollut kelpoinen tehtävään, koska hän oli rek. parisuhteessa.

Useaan otteeseen on eri sanamuodoin todettu, että kirkolla olisi (ollut) oikeus ja mahdollisuus opillisiin käsityksiinsä vedoten esittää virkakieltoa säädettäväksi kirkkolakiin. Näin kirkko ei ole toiminut, eikä asia ole vireillä. *Myös se ilmaisee kirkon kantaa juridisessa mielessä*. Koska kysymys on peruslaillisen oikeuden rajoittamisesta, perusteluiden on täytettävä tietyt reunaehdot, jotka on jo nekin ilmeisesti useaan kertaan todettu ketjussa. Periaatteessa kirkolliskokouksella on edelleen mahdollisuus esittää virkakieltoa, mutta ketjussa on arvioitu, että esityksen läpimeneminen olisi vaikeaa, koska vuoden 2003 ratkaisu ja yhä jatkuva epäselvyys asiassa on juuri se, mikä ei täytä reunaehtoja: pitää olla selkeä ja yksimielinen käsitys.

Sitten on tuotu esille, että kirkon sisäinen keskustelu ja keskeneräisyys voivat olla tosia, mutta juridisesti asiaan on jo otettu kantaa. *Oikeuslaitos kun ei jää odottamaan, että kirkko ehkä joskus ottaisi uuden kannan asiaan vaan ratkaisee käsittelyynsä tulleen asian sillä hetkellä vallitsevien tosiseikkojen pohjalta.* On tietysti piispainkokouksen asia jättää esim. vuoden 2004 ennakkotapaus pois mietinnöstään siitä huolimatta, että se osoittaa, että oikeuskäytäntöä (eli lain tulkintaa) nykytilanteessa on jo olemassa.

Koko keskustelu sai alkunsa siitä, että piispa Jolkkonen nähtävästi arvioi ylitulkinnaksi sen, että päätös koskisi kirkon virallisia lähetysjärjestöjä. Hänkään ei nähdäkseni väittänyt, etteikö kirkolla olisi päätöstä asiassa. Arvio koski siis ainoastaan sitä, koskeeko tuo päätös lähetysjärjestöjä vai ei. Sitä vastaan on argumentoitu, että luonnollisesti koskee, sillä järjestöt ovat ilmoittaneet sitoutuneensa kirkon oppiin ja päätöksiin.

Minä tuumailen, että kirkon ihmiset totuusyhteistönsä jäsenenä ovat kiinnostuneista tosiasioista myös näissä juridisissa kysymyksissä. Siksi ihmettelen, että korkeiden viranhaltijoiden pyrkimyksenä ei näytä olevan tosiseikkojen kirkastaminen ja selventäminen joukoilleen. Samaa periaatteiden ja lainsäädännön kirkastamista toivon myös keskustelulta esim. tällä foorumilla.

Syrjintäsäännösten tarkoituksena on estää ihmisten asettaminen eriarvoiseen asemaan henkilöön liittyvien syiden ja ominaisuuksien perusteella. Syrjintäsäännösten tulkinta ei siis lähde siitä, että niistä pyritään löytämään porsaanreikiä vaan päin vastoin poikkeaminen edellyttää erityisiä, vahvoja, pysyviä ja ei-mielivaltaisia perusteita.

Ehdotuksen raukeaminen tarkoittaa kai sitä, ettei sen käsittely ei etene äänestykseen asti. Tämä voi tapahtua jos ehdotukselle ei tule keskustelun aikana riittävästi kannatusta tai ehdotus on sen kaltainen että se vaatii lisäselvitystä, jotta siitä voitaisiin äänestää. Silloin yleensä äänestetään ehdotuksen raukeamisen puolesta. Olen ymmärtänyt, että molemmat ehdotukset, joista nyt keskustelemme, raukesivat jälkimmäisestä syystä. Siksi piispainkokoukselta vaadittiin selvitystä asiasta. Voinhan olla väärässäkin, mutta siltä tämä nyt minusta näyttää. Oikeusopillisesti olen muuten täysi diletantti. Eikä minulla ei ole tämän asian suhteen intohimoja mihinkään suuntaan. Yritän parhaani mukaan ymmärtää, mitä on päätetty, vai onko mitään.

Risto Auvisen kiteytys vastaa ajatustani.

Jatkokeskustelun osalta kannataa huomata, että kirkkomme sitoutuu sekä syrjimättömyysperiaateeseen, myös omaan tunnustusperustaansa.

Kirkon tunnustusperusta ei riipu kulloinkin vallitevista yleisistä käsityksisitä tai vaihtelevista teologisista virtauksista. Muutokset kirkon oppiin ovat mahdollisa vain pitkällisen harkinnan tuloksena laajan yksimielisyyden vallitessa.

Piispainkokous otti vuoden 2010 mietinnössään huomioon myös kehityksen Ruotsin kirkossa vuoteen 2009 sekä seikan että myös Suomessa tavoitellaan avioliittolain muutosta sukupuolineutraaliksi. Tehdyt linjaukset ovat sellaisia että niissä voidaan pysyä myös mahdollisen lain muutoksen jälkeen liukumatta Ruotsin ja Tanskan kirkkojen tavoin pois omalta tunnustusperustaltaan.

Kirkolliskokouksen valiokunta oli tehnyt pohjaesityksen, jossa esitettiin, että virkakieltoon tähtäävä aloite hylätään. Kirkolliskokous äänesti tämän pohjaesityksen puolesta. Kirkolliskokous ei siis halunnut ryhtyä *valmistelemaan* esitystä, joka mahdollistaisi virkakiellon kirkkolain kautta. Tämä on *ensimmäinen edellytys* sille, että virkakielto olisi voinut toteutua.

Oikeuslaitoksen näkökulmasta kirkko on siis ottanut asiaan kantaa ja tämä ilmenee suorasanaisesti hallinto-oikeuden päätöksestä 2004. Juridisestihan on niin, että tilannetta, jossa ei ole mitään kantaa, ei ole mahdollinen. Tarkoitan, että julkisyhteisönä kirkon on noudatettava lainsäädäntöä ja sen syrjintäpykäliä. Sillä on poikkeamisen oikeus, mutta jos se ei sitä käytä, niin silloin edetään normaalikäytännön mukaisesti. Minun puolestani kirkko olisi voinut esittää virkakiellosta tai ryhtyä sen valmisteluun. Sitten sen olisi toki pitänyt luopua seksuaalivähemmistöjen syrjinnän vastustamisesta ideologisena tavoiteenaan.

Sari toi oleellisesti esille sen, että päin vastoin, kirkon dokumenteissa todetaan, että kirkko *vastustaa syrjintää, joka kohdistuu seksuaalivähemmistöihin*. Tähän totuusyhteisön lausumaan on kai lupa luottaa? Kokonaisharkintaanhan vaikuttaa se, miten kirkko ilmaisee suhteensa asiaan. Jos se systemaattisesti *vastustaa seksuaalivähemmistöjen syrjintää* ja samalla kuitenkin väittää, että sillä on myös oikeus syrjiä seksuaalivähemmistöjä, on sillä mielestäni eettisesti vakavan mietinnän paikka ja juridisesti sen lupa poiketa syrjintäkielloista voi osoittautua vaikeaksi. Laillisessa mielessä kahdella jakkaralla (vastustan syrjintää, mutta vaadin oikeutta syrjiä itse) istuminen ei onnistu.

Näiden keskusteluiden myötä minua ihmetyttää, että miksi syrjimättömyyttä korostetaan niin kovin kirkon dokumenteissa ja rivijäsentenkin puheissa. Ja sitten samalla pyritään löytämään syrjinnälle oikeutus tai pyritään toteamaan, ettei meillä ole kantaa syrjintäasiaan. Olen joutunut toteamaan, että valkopyykkäystä ja imagokampanjointiahan se on. Muutakaan selitystä ei näytä olevan. Jos rek. parisuhteessa elävän toimiminen kirkon virassa on kirkolle oikeasti merkittävä opillinen ongelma, mikään ei olisi estänyt sen asian ryhdikästä toteamista ja sen mukaisen virkakiellon esittämistä kirkkolakiin: Kirkkomme käsityksen ja opin mukaan parisuhteensa rekisteröinyt ei voi toimia kirkon virassa. Tämä on vastoin lainsäädännön syrjintäsäännöksiä ja tässä suhteessa kirkkomme käsitys on seksuaalivähemmistöjä syrjivä.

Jani Salminen
Onko vaatimus sitoutua opettamaan kirkon opin mukaisesti mielestäsi seksuaalivähemmistöjä syrjivä?

Jukka Kivimäki, ei luonnollisestikaan ole.

Oikeuden kannalta kirkon tunnustuksella ja opilla ei syrjintäkysymyksissä ole mitään merkitystä. Niillä on juridista merkitystä vasta siinä vaiheessa, kun niiden sisältö on tuotu kirkkolakiin. Uskonoppia ei voi siis lainsäädännöstä irrallaan käyttää minään perusteena. Kuten on jo useasti ketjussa todettu, kirkolla on mahdollisuus saada poikkeuslupa syrjiä. Ja siinä tunnustusta tms. voidaan käyttää perusteena. Mutta ellei tätä kierrosta eli ensin kirkkolakiesityksen laadintaa ja sen jälkeistä hyväksyntää eduskunnassa (+ tasavallan presidentti) ole käyty läpi, ei tunnustukeen vetoamisella ole mitään virkaa. Eduskunnan tehtäväksi jää sitten arvioida, onko perusoikeuden loukkaamiseen riittävän vahva peruste ja miten intressiristiriita ratkaistaan. Minusta Jukka Kivimäki vaikuttaa hieman siltä, että juuri tällä kohtaa näkemyksissämme on merkittävä ero.

Jani Salminen
Näkemysero taitaa olla siinä, johdatteleeko lain tulkinta tunnustusta. Ei johdattele. Tunnustuksen autonomia säilyy kulloisestakin laintulkinnasta riippumatta.

Aiempi oikeustapaus soveltuu ennakkotapaukseksi vastaavanlaiseen oikeustapaukseen, ei muuhun. Vaasan hovioikeuden päätöksellä ei ratkaista jonkun toisen henkilön soveltuvuutta johonkin kokonaan toiseen tehtävään.

Yhdenvertaisuuslaki koskee kaikkia työnantajia, mutta erillaisen kohtelun oikeuttamisperusteita tarkastellaan jokaisessa erilaisessa tapauksessa erikseen.
Ero on myös sillä, vedotaanko suoraan vai välittömään syrjintäolettamaan.
Vaasan hovioikeuden tapaus koski yksittäisen henkilön virkavaalia, ei pariskunnan lähettämistä lähetyskohteeseen. Tapaukset eivät olleet identtiset.

Lähetysseura työnantajana ratkaisi kesäkuussa tehtäväänsä siunatun pariskunnan asian kuten ratkaisi. Jää akatemiseksi pohdinnaksi, olisiko voinut ratkaista tilanteen toisin. En väitä että olisi, mutta ei tästä kuitenkaan voi tehdä johtopäätöstä siitä, miten jokun toisen lähetysjärjestön olisi toimittava jossakin toisessa tapauksessa.

Vaasan hovioikeuden päätös ei sovellu ennakkopäätökseksi esimerkiksi sille, miten lähetysjärjestö voi määritellä lähettiyksikön.

Jukka Kivimäki, no ei.

1) Lainsäädäntö ei ohjaa tunnustusta eikä tunnustus lainsäädäntöä. Edellä pääsin juuri toteamasta, että näillä ei ole mitään tekemistä keskenään paitsi siltä osin, mitä on konkreettisesti viety kirkkolakiin.

2) Näkemysero perustuu mielestäni siihen, että näet syrjintämahdollisuuksia, koska kirkon tunnustus tai kristillinen vakaumus voi sisältää sellaisia. Lainsäädäntö ja oikeuskäytäntö sanovat vastaansanomattomasti toisin. Esimerkiksi se hovioikeuden päätös 2004 tarkoittaa, että aina, kun ev. lut. kirkko syrjii parisuhteensa rekisteröinyttä tms., se tuomitaan häviämään oikeudessa. Tämä siksi, että syrjinnän kieltäviä lakeja sovelletaan ev. lut. kirkkoon täysimääräisesti, eikä sillä yksinkertaisesti ole mitään erivapauksia tai esim. tunnustukseensa liittyviä perusteita poiketa laista. Koska kirkkolakiin ei ole esitetty saati hyväksytty mitään tällaisia poikkeuksen mahdollistavia sisältöjä.
Erilaisen kohtelun perusteita ei siis tarkastella tapauskohtaisesti, kuten esität, eikä se lähde sellaisesta tapauskohtaisesta harkinnasta, vaan juuri päin vastoin perusperiaatteesta (syrjiminen on laitonta), joka pätee kaikkiin tilanteisiin ja tapauksiin ev. lut. kirkossa. Niitä erillismahdollisuuksia ei ole myöskään kirkon virallisilla lähetysjärjestöillä, jotka ovat sitoutuneet kirkon oppiin ja päätöksiin.

3) On olemassa toinenkin oikeustapaus 2005, joka liittyy kanttorin valintaan. Siinäkin seurakunta sai langettavan päätöksen. Siinä päätöksessä oleellista on, että srk ei kyennyt osoittamaan, etteikö se olisi syrjinyt. Todistustaakka kun on lakien mukaan sillä.

4) Julkisyhteisöillä, jollainen ev. lut. kirkko on, on myös yhdenvertaisuuslain mukainen velvollisuus olla syrjimättä. Se koskee kirkkoa myös tältä osin:

”henkilön tai ihmisryhmän arvon ja koskemattomuuden tarkoituksellista tai tosiasiallista loukkaamista siten, että luodaan uhkaava, vihamielinen, halventava, nöyryyttävä tai hyökkäävä ilmapiiri (häirintä).”

Siksi sellainen ilmapiiri, jossa esim. rekisteröidyssä parisuhteessa elävää tai homoseksuaalia halvennettaisiin, ei ole kirkossa lain mukaan sallittu.

Kivimäki, kyllä oikeuskäytäntö on selkeää, eikä se perustu esittämillesi periaatteille. Oikeustapauksiahan on muitakin koskien erilaisia tehtäviä. Jakolinja on muodostunut opetus- ja julistustehtävien kohdalle. Sellainenhan kappalaisenkin virka on, toisin kuin IT-henkilön. Tälle jaottelulle löytyy myös vastaavuus suhteessa muihin työlämän toimijoihin, joten kyse on koko lainsäädännön läpikäyvästä periaatteesta. Puolueen palveluksessa olevan kahvinkeittäjän henkilökohtaisilla asioilla ei ole merkitystä, eivätkä ne saa vaikuttaa työsuhteeseen. Kyse ei näin ole siitä, että lähetystyötä tekevä yhdistys olisi eri asia kuin seurakunta, vaan siitä, minkä tunnustuskunnan oppia noudatetaan, täyttääkö ko. oppi lain kriteerit ja onko yksittäinen tehtävä sellainen, jossa työntekijän voidaan katsoa olevan velvollinen edustamaan ulospäin työnantajan arvoja myös laajemmin yksityiselämässään. Yksi kriteeri ei riitä, vaan kaikki ovat merkitseviä. Lähetysjärjestöjen kohdalla, sikäli kuin ne noudattavat samaa oppia evlutin kanssa, meillä on ennakkopäätös.

Tarkoitatko Tarja Koivumäki sitä, että samaa sukupuolta oleva pariskunta on palkattava lähetystyöhön, kunhan he vain sitoutuvat opettamaan myös ko. lähetyskentällä, ettei heidän oma parisuhteensa vastaa Suomen ev.lut. kirkon oppia?