Mitä arkkipiispa todellisuudessa viestitti piispainkokouksen avauspuheessaan

Arkkipiispa Kari Mäkisen avajaispuhe piispainkokouksessa 25.1.2017  on herättänyt monenlaista pohdintaa. Tekstiä voidaan lukea monenlaisten silmälasien läpi, mutta mitä arkkipiispamme todellisuudessa sanoi? Nostan esiin joitakin poimintoja ja kommentoin niitä.

Arkkipiispa ilmaisi heti aluksi, ettei  puhu piispainkokouksen nimissä tai muiden piispojen puolesta, vaan omasta puolestaan piispainkokouksen osanottajille.

Ensimmäisenä asiana arkkipiispa toteaa muutoksen olevan erityisen merkittävä sateenkaariväelle ja heidän läheisilleen. Tässä kohdin puhettaan arkkipiispa asettuu heidän näkökulmaansa ja esittää työtovereilleen toivomuksen että nämä voisivat  yhtyä tähän iloon riippumatta siitä, mitä he ajattelevat kirkollisesta vihkimisestä. Tai ainakin ymmärtää sitä.

Arkkipiispa siis pyysi työtovereitaan yhtymään sateenkariparien kanssa myötä kulkemiseen, riippumatta siitä mitä nämä ajattelevat samaa sukupuolta olevien parisuhteista. Hän ei pyytänyt ketään vaihtamaan mielipidettään. Tämän hän kiteyttää lauseeseen: ”Näkemyksemme voivat olla erilaisia, mutta siitä meidän on pidettävä huoli, että meidän puheidemme ja viestiemme takia kenenkään ei tarvitse itseään kätkeä tai arkailla.”

Puheen seuraavassa osassa arkkipiispa siirtyy kirkon näkökulmaan ja kirkollisten toimijoiden parissa esiintyvään rauhattomuuteen.

Puheessaan Arkkipiispa toteaa:

[sitaatti alkaa]” Ajatus, että kaikki säilyy kirkossa ennallaan, on epärealistinen. Tällainen tilanne on hämmentävä. Olisi ihme, ellei se synnyttäisi rauhattomuutta.

Tämän keskellä on suunnattu katsetta Pohjoismaisiin sisarkirkkoihin, jotka ovat olleet vastaavassa tilanteessa. Toiset etsivät niiden ratkaisuista mallia, toiset varoittavaa esimerkkiä. Sisarkirkkojen kokemuksista on hyvä olla perillä. Me kuljemme kuitenkin kirkkona oman tiemme, tavalla joka on meille mahdollinen, oman historiamme pohjalta omassa tilanteessamme.”[sitaatti päättyy]

Suomessa kirkon ja yhteiskunnan väliset suhteet on jo 1800-luvulta alkaen järjestetty toisin kuin Ruotsin, Tanskan ja Norjan luterilaisissa kirkkoista. Riippumatta siitä mitä mieltä me itsekukin olemme asiasta, olemme idän ja lännen, vai pitäisikö sanoa etelän ja lännen välissä myös tässä avioliitokysymyksessä. Luterilaisten sisarkirkkojemme linjaukset Virossa ja Venäjällä poikkeavat vaikkapa Ruotsin kirkon linjauksista. Tämän toki arkkipiispammekin tiedostaa ja viitoittaa tietä omalle suomalaiselle ratkaisumallille, mikä se sitten lopulta onkin.

Seuraavaksi arkkipiispa vie avioliittokysymyksen laajempaan opilliseen viitekehykseen:

[sitaatti alkaa]“Olen havainnut, että avioliittokeskustelussa on vain osittain kyse avioliitosta. Se on myös keskustelua uskontulkinnasta, raamatuntulkinnasta, ihmiskuvasta, maailmankuvasta ja jumalakuvasta. Esiin tulleet eroavaisuudet koskevat tämän kaltaisia syviä kysymyksiä. Samaa sukupuolta olevien avioliitto ja homoseksuaalisuus eivät ole eroavaisuuksia synnyttäneet. Eroavaisuudet ovat vain tulleet näkyviksi tämän teeman yhteydessä. Tällainen kirkkomme on, näin eri tavoin luterilaista perintöä kirkossa tulkitaan.”[sitaatti päättyy]

Tämä on erityisen tärkeä huomio. Olennaisempaa kuin se mihin kantaa avioliittokysymyksessä päädytään on se miten kirkon ratkaisua perustellaan. On esimerkiksi täysin eri asia tunnistaa kyllä Jumalan Raamatussa ilmoittama tahto, mutta samalla hyväksyä, ettei tässä ajassamme kaikki suju Jumalan alkuperäisen tahdon mukaisesti, verrattuna siihen, että opettaisimme kirkossa Jumalan tahdoksi jotain muuta, kuin sen minkä Jumala on Raamatussa tahdokseen ilmoittanut. Nyt tarvitaan turvallinen tila, jossa näistä opillisista kysymyksistä voidaan keskustella.

Puheen neljäs osa käsittelee käytännön toimintaa välittömästi lakimuutoksen jälkeen. Kun arkkipiispa puheessaan toteaa: “Minua on häirinnyt se, että kirkkokäsikirjaa on viime aikojen keskustelussa käsitelty kuin se olisi oikeusnormi tai moraalinormi.” kannattaisi kyllä pysähtyä miettimään, kuka tai ketkä ovat kirkkokäsikirjan oikeusnormin asemaan nostaneet. Oikeastaan piispat itse tilanteessa, jossa toisaalla kirkon järjestystä on luettu kirkon tunnustuksesta irrallaan. Kirkon käsitystä avioliitosta miehen ja naisen välisenä ei ole kirjattu kirkkojärjestyksen tekstiin erikseen. Asia ilmenee kirkon opillisista asiakirjoista, jotka toki ovat kirkkoa sitovia. Kirkolliskokouksen vahvistamaa kirkkokäsikirjaa on siis käytetty ”oikeusnormina” kirkon tunnustuksen tulkintaan. Kirkkojärjestys kun määrää, että sitä on noudatettava.

Puheessaan arkkipiispa avaa aivan oikein kirkkokäsikirjan varsinaista tarkoitusta ja siirtyy sitten aiheeseen miten kirkko kantaa vastuunsa ihmisistä ja toimii kaikkien jäsentensä palvelijana ja tukena.

Odotettavissa olevaa pappien erilaista toimintaa arkkipiispa kuvaa seuraavasti:

[sitaatti alkaa]“On tullut ilmeiseksi, että papit tulevat kantamaan vastuutaan samaa sukupuolta olevien avioliiton yhteydessä eri tavoin. Olennaista on, että vastuu kannetaan ja etusijalla ovat elämänsä tärkeässä juhlassa olevat ihmiset eivätkä papit itse ja kirkon ristiriidat. Yhteisesti hyväksyttyä mallia, jolla olisi kirkolliskokouksen hyväksynnän tuoma status, ei näihin tilanteisiin ole. Kirkkokäsikirjan aineisto on ainoastaan sovellettavissa. Toiset papit tulevat hyödyntämään sitä vähemmän, toiset enemmän, jotkut lähentyen käytännössä avioliiton siunaamista.”[sitaatti päättyy]

Kuten edellä olevan lainauksen viimeisestä lauseesta voimme päätellä, arkkipiispa ei tällä kohdin puhu laisinkaan avioliiton kirkollisesta vihkimisestä, vaan vastaavanlaisista vaihtelevista käytännöistä, joita on muotoutunut rukoiltaessa parisuhteensa rekisteröineiden puolesta ja heidän kanssaan. Arkkipiispan puheen seuraavaa kappaletta tulisikin lukea tätä taustaa vasten.

Arkkipiispa lausuu:

[sitaatti alkaa]”On myös pappeja, jotka uskonvakaumuksensa ja omantuntonsa takia katsovat, etteivät voi palvella millään tavalla samaa sukupuolta olevaa avioparia. Vastuullista on silloin ohjata sellaisen papin luo, jolle palveleminen tässä tilanteessa on luontevaa. Siihen täytyy olla mahdollisuus nyt ja vastaisuudessa. ”[sitaatti päättyy]

Tässä ei siis edelleenkään ole kysymys vihkimisestä, vaan kanssakulkemisesta. Vasta tämän jälkeen arkkipiispa mainitsee vihkimiskysymyksen: ” Tulee myös olemaan tilanteita, joissa pappi omantuntonsa ohjaamana toimittaa avioliittoon vihkimisen ohjeista huolimatta.” sekä toteaa, ettei kirkko siihen kaadu.

On vastuullista ajatella, ettei kirkko kaadu tai sitä kaadeta sillä perusteella että yksittäinen pappi jossakin toimii vastoin saamiaan ohjeita. Kirkon virallisen linjan ratkaisee kirkolliskokous ja piispain kokous, ei yksittäinen pappi kukin tahollaan.

Seuraavaksi arkkipiispa osoittaa viestin sekä papeille että vihkipareille:” Vahingollista sekä kirkolle että asianomaisille voi sen sijaan olla, jos tieten tahtoen hakeudutaan konflikteihin ja käräjätupaan.”

Tieten tahtoen hakeutumista voisi olla esimerkiksi tilanteet, joissa kirkon ohjeiden vastaisesti toimitetusta samaa sukupuolta olevan kihlaparin kirkollisesta vihkimisestä tehdään mediatapahtuma. Mikäli vihkipari itse kutsuu häihinsä iltapäivälehdistön paikalle tai lataa vihkitapahtuman tallenteena verkkoon, kantaa pari myös itse vastuun, että asiaa puidaan julkisuudessa. Kirkon virallinen kanta on kyllä ennakolta tiedossa.

Mikäli asian julkiseksi tuominen tapahtuu papin aloitteesta, korostuu arkkipiispan seuraavat lauseet: ”Omasta puolestani haluan vedota, ettei kenenkään avioliittoa asetettaisi kirkkopoliittisen demonstraation tai kamppailun välikappaleeksi. Papin tehtävä on palvella ihmisiä, ei omia tai muiden kirkkopoliittisia päämääriä.”

Voisin olettaa, ettei henkikirjoittajan asiana ole julkisesti tiedottaa ketkä kulloinkin on vihitty avioliitoon ja kenen vihkijän toimesta. Arvelisin myös, ettei henkikirjoittaja oma-aloitteisesti tee tuomiokapituliin kantelua, mikäli on tapahtunut kirkon ohjeiden vastainen vihkitoimitus, mutta avioliitto saa kuitenkin lainvoiman. Asia on kokonaan toinen, jos pappi itse ”tilaa” kantelun tekemällä tapahtumasta julkisen taikka julkaisemalla asian jälkikäteen. Asian julkaisu vastoin vihkiparin toivetta olisi papilta kaksinkertainen virkavirhe. Rikkoessaan ohjeita pappi samalla ottaa kantaakseen mahdolliset seuraamukset. hienotunteisuuden kohde olkoon ensisijassa vihkipari ei ohjeita vastoin toimiva pappi.

Sitten arkkipiispan  lausuu mahdollisille kantelijoille:” Toivon, että keidenkään avioliitto ei joudu kirkkopoliittisen kamppailun jalkoihin myöskään siten, että siihen liittyvästä juhlasta muiden toimesta tehdään oikeus- tai kanteluprosesseja.” Tässä arkkipiispa ei siis enää viittaa mahdolliseen vihkitoimitukseen, vaan sen yhteydessä järjestettyyn juhlaan.

Kuten arkkipiispa aiemmin puheessaan totesi, vihkiparin puolesta ja heidän kansaan rukoilemiseen ei ole yhteisesti hyväksyttyä mallia ja että jotkut soveltavat asiassa kirkkokäsikirjaa lähentyen käytännössä avioliiton siunaamista. Arkkipiispa siis esittää toiveen, ettei näistä erilaisista tilanteista tehtäisi kanteluja tuomiokapituleihin. Arkkipiispan toiveen noudattaminen voi olla vaikeaa tilanteissa, joissa pappi julkisesti haastaa kirkon avioliittokäsityksen ja esimiestensä neuvoista piittaamatta ilmoittaa toimittaneensa avioliiton kirkollisen siunauksen.

Puheensa lopussa arkkipiispa korostaa pappien ja piispojen  vastuuta kirkosta ja  kirkon pastoraalista vastuuta ihmisistä ja ihmisten palvelemisesta.