Olen tänä syksynä aloittanut johtamisen erikoisammattitutkinnon suorittamisen. Yksi taidoista, joka tällä kurssilla on jäänyt mieleen, on ennakointiosaaminen. Paitsi yritysmaailmassa, myös kansalaisjärjestöissä käytetään tänä päivänä hyödyksi monen ammattiryhmän yhteisesti tuottamaa tietoa ja arviota siitä, millainen tulevaisuuden maailma on. Kurssillani toimi kouluttajana henkilö, jonka titteli oli kutakuinkin ”ennakoinnin asiantuntija”. Ja tämä siis, ei pörssiyhtiössä, vaan liikunta-alan järjestöjen kattojärjestössä.
Eikö kirkon vallankäyttäjillä ole ollut tasa-arvoisen avioliittolain kohdalla käytössään tällaisia tulevaisuuteen katsovia neuvonantajia, joiden alaan kuuluu toimintaympäristön tutkiskelu, tulevaisuuden ennakointi ja yhteiskunnallisten ilmiöiden seuraaminen? Onko niitä ollut, muttei ole kuultu? Arkkipiispaa myöten monet kirkon tahot ovat nyt kertoneet yllättyneensä siitä, että kysymys homojen avioliitosta on tullut vahvasti esiin, myös kirkon oman papiston piiristä. Pitipä itse asiaa sitten mieluisana tai epämieluisana kehityskulkuna, on asian ajankohtaisuuteen liittyviä signaaleja aivan varmasti ollut näkyvissä. Tarve yhteiselle, teologisia perusteita, tunteita, kokemuksia ja ajatuksia luotaavalle prosessille on mielestäni ollut aivan ilmeinen jo vuosia. Yksi ärsyttävä, mutta juuri siksi niin osuva oivallus itselleni johtamisen kurssilla on ollut huomata, kuinka meillä ihmisillä on usein taipumus sulkea silmät itselle epämieluisilta ilmiöiltä ympärillämme ja tehdä tulevaisuuden suunnitelmia siihen itselle mieluisannäköiseen maailmaan varautuen. Siksi olisi niin tärkeää pystyä käymään kiihkotonta, tosiasioihin pohjautuvaa keskustelua maailmasta, jossa elämme ja tulemme elämään.
Onko homoseksuaalisuus joillekin valtaa käyttäville niin hankala tai vaikeaselkoinen asia, ettei sen merkityksellisyyttä yhteiskunnallisena asiana, mahdollisena kirkkoa jakavana tekijänä olla osattu ennakoida? Onhan esimerkkejä toimintatavoista naapurimaista ja tosiasioita kuvaavaa tilastotietoa vaikkapa sateenkaariperheiden määrästä Suomessa ollut taatusti saatavilla. Ennakointi on tärkeä asia, koska ehkä sen avulla oltaisiin voitu päästä vähemmän repivään lopputulokseen. Vaikuttaa siltä, että nyt, muutamaa kuukautta uuden lain astumista voimaan, pakka on sekaisin, ja kirkolla vielä edessäpäin iso työ yhteisen pöydän ääressä rukoilemista, Raamatun tulkitsemista, aktiivista kuuntelua ja yhteiskunnan analysointia.
Minun sukupolveni koettu elämäntodellisuus puhuu sen puolesta, että moninaisuus on arkipäivää. Sateenkaariväki on normaalia porukkaa opettajina, työkavereina, esimiehinä ja ystäväpiirissä. Myös kirkon sisällä. Ihan vaan heteroistakin koostuvat kaveriporukat osallistuvat ilolla gay pride -kulkueisiin, jotka etenkin maailmalla ovat varsinaisia koko kansan kyläjuhlia ja kutsuvat elämänilon ja erilaisuuden hyväksymisen juhlintaan mukaan koko yhteisön pormestarista palomieheen ja pappiin. Emme kaikki edes tiedä, tai ainakaan jaksa muistaa, aikoja jolloin homous oli sairaus. Pidämme vapautuksen teologian ja yleisesti ottaen nykyisen tieteen kehityksen näkökulmasta selvänä asiana, että vähemmistöillä on oikeus tietoon, valtaan ja evankeliumin vapauttavaan sanomaan. Oman näkökulman rajallisuuden ymmärtäminen olen uskonut olevan kaikkien kirkon vaikuttajien arkipäivää.
Rehellisesti sanoen olen myös omalla kohdallani täysin avoimesti ymmälläni, mitä teen silloin kun ensimmäinen pyyntö homoparin vihkimiseen tulee omalle kohdalle. Piispainkokouksen ja kirkkojärjestyksen uhmaaminen kun ei todellakaan ole mikään ”läpihuutojuttu”. Se, että hommat on jätetty viime tinkaan, on mielestäni noloa ja asettaa yhteisömme eräänlaiseen läpivalaisuun – olemme ”turvallisesti” eläneet enemmistön ylivallan pauloissa välittämättä sateenkaarikansan elämäntilanteista. Ennen kaikkea nykytilanne aiheuttaa sateenkaarikansan kohtaamisen kannalta älyttömän hankalia tilanteita, jotka oltaisiin voitu ennakolta nähdä.
Kiitokset vaalikoneesta. Olin ollut epävarma siitä, käynkö ollenkaan äänestämässä, mutta vaalikone antoi selkeän vastauksen siitä, ketä tulen omalla äänestysalueellani äänestämään ja hyväksyin täysin vaalikoneen antaman vastauksen.
Jos joku on ”epävarma” omasta ehdokkaastaan ja ns. ”poliittinen kompassi” on hukassa, niin englanninkielen taitoiset voivat halutessaan käydä tekemässä sellaisen sivustolla http://www.politicalcompass.org/
Hienoa, kun on taas runsaasti innokkaita luottamushenkilöehdokkaita. Ihan riippumatta siitä, millaisia ajatuksia edustamme. kirjaan tähän omat vastuullisen vaikuttamisen teesini, jotka olen löytänyt toimiessani sellaisten järjestöjen hallituksissa, jotka lobbaavat säännöllisesti eduskuntaa ja EU-elimiä.
1. Toimitaan rauhanomaisesti oman asian puolesta, eikä ketään vastaan. Siis rohkeasti lippu salkoon oman asian puolesta! Kun sinulle tärkeä henkilö poikkeaa tästä, kysy häneltä ystävällisesti miten hän ymmärtää vastuullisen vaikuttamisen. 2. Vastuullinen vaikuttaminen lähtee asiapohjalta. Tällöin täytyy nähdä vaivaa sen eteen, että perehtyy asiakysymyksiin ja koittaa hahmottaa kokonaisuutta. Olen itse esimerkiksi kirjoittanut viime aikoina ihmisoikeuskysymyksistä, jolloin olen joutunut perehtymään ainakin perusasioihin mm. YK:n ihmisoikeuksien julistuksen pohjalta ja siihen miten julistus yleensä ymmärretään. Myös konkreetit toimenpide-ehdotukset ovat hyviä.
Kysytään nämä kaksi kysymystä myös omilta ehdokkailtamme, joita aiomme äänestää: Toimitko rauhanomaisesti ja missä määrin olet perehtynyt asiakysymyksiin. Kannustetaan toisisamme vastuulliseen vaikuttamiseen myös kirkossa!
Onnea ja menestystä seurakuntavaaleihin!
Olin sen mukaan itseni kanssa 76% samaa mieltä..
”Usko hyvän tekemiseen” on ehkä näppärän kehottava osallistumaan vaaleissa ja sitten valittujenkin tulisi tehdä työnsä hyvin. Kuitenkin uskomme kohde tulee olla Jeesus Kristus. Vain Hänen ominaan voimme tehdä aidosti hyvää, että ihmiset etsisivät ensin Jumalan Valtakuntaa ja Hänen vanhurskauttaan, niin muutkin asiat hoituvat (Matt.6:33).
Minna Mannert: ”Eikö kirkon vallankäyttäjillä ole ollut tasa-arvoisen avioliittolain kohdalla käytössään tällaisia tulevaisuuteen katsovia neuvonantajia, joiden alaan kuuluu toimintaympäristön tutkiskelu, tulevaisuuden ennakointi ja yhteiskunnallisten ilmiöiden seuraaminen? Onko niitä ollut, muttei ole kuultu?”
On ollut vaan ei ole kuultu. Ainakin jos on uskominen Olli Seppälän varsin tuoretta (13.10.) juttua Miksi kirkko teki itsestään jäniksen? (https://www.kotimaa.fi/artikkeli/uutisessee-miksi-kirkko-teki-itsestaan-janiksen/).
Minna Mannert:”Pidämme vapautuksen teologian ja yleisesti ottaen nykyisen tieteen kehityksen näkökulmasta selvänä asiana, että vähemmistöillä on oikeus tietoon, valtaan ja evankeliumin vapauttavaan sanomaan. ”
Mikä on ”evankeliumin vapauttava sanoma?”
Onko se vapautta tehdä syntiä?
Onko se synnin vallasta vapauttaminen että voi palvella Jumalaa Hänen tahdossaan?
”Onko se vapautta tehdä syntiä?” Se on vaputta olemasta synninteon kohteena.
Martti Pentti et kyllä ”yllätä” noilla ufo vastauksilla, ei niissä ole kyllä asiaa ollenkaan, siis kuinka evankeliumissa puhutaan edes hiukan ettei kristitty joutuisi synnin teon kohteeksi?
Tämä on tärkeä näköala kirkon tulevaisuuden tähden. Olisipa hienoa, jos ennakointiin oikeasti havahduttaisiin. Jo parikymmentä vuotta olen ounastellut kirkon jakaantumista ja alasajoa. Toimintamahdollisuudet hupenevat vuosi vuodelta. Silti kirkossa en juurikaan näe valmistautumista tilanteeseen, jossa olemme vaikkapa kymmenen vuoden kuluttua.
On puhuttu kauniisti seurakuntalaisten osallistumisesta toimintaan, mutta heidän koluttamista vastuuseen on vain harvoissa seurakunnissa. Joten toimintaa ei kyetä kunnolla paikkaamaan, kun virkoihin ei enää ole riittävästi varoja. Nyt voisi tätä tilannetta alkaa ennakoimaan ja näin motivoida seurakuntalaisia vastuisiin.
Pekka Pesonen toit yhden maallisen näkökohdan esille kuinka ennakoida, entä hengellinen ja iankaikkisen elämän kohdalla?
Ennakoinnista voi antaa evankeliumissa olevan Jeesuksen vertauksen:
24 Sentähden on jokainen, joka kuulee nämä minun sanani ja tekee niiden mukaan, verrattava ymmärtäväiseen mieheen, joka huoneensa kalliolle rakensi.
25 Ja rankkasade lankesi, ja virrat tulvivat, ja tuulet puhalsivat ja syöksyivät sitä huonetta vastaan, mutta se ei sortunut, sillä se oli kalliolle perustettu.
26 Ja jokainen, joka kuulee nämä minun sanani eikä tee niiden mukaan, on verrattava tyhmään mieheen, joka huoneensa hiekalle rakensi.
27 Ja rankkasade lankesi, ja virrat tulvivat, ja tuulet puhalsivat ja syöksähtivät sitä huonetta vastaan, ja se sortui, ja sen sortuminen oli suuri.”(Matt.7)
Siis kun todella KUULEE Jeesuksen Sanat niin kyllä voi ennakoida kuinka käy jos ei niitä noudata, kaltoin.
Tartuitpa Minna tärkeään asiaan. Kyllä juuri ennakoimattomuus on leimannut kirkon johdon kannanottoja, myös moniin muihinkin asioihin kuin juuri nyt ajankohtaiseen avioliittolakiin. Jouni Parviainen jo viittasi Olli Seppälän juttuun, joka kertoi Kirkon tiedotuskeskuksen luotaus- ja analyysitiimin arvioista avioliittolain toteutumisesta ja ennakoinnin sivuuttamisesta.
Kirkon tiedotuskeskuksessa on todellakin tiimi, jonka perustehtävänä on viestinnän oppikirjojen mukaisesti ”tuottaa kirkon johdolle analyysin ja luotauksen avulla materiaalia eri medioissa käytävästä kirkkoon liittyvästä keskustelusta ja muusta yhteiskunnallisesta keskustelusta sekä toimintaympäristön muutoksista”.
Olisi kyllä nyt tutkivan journalismin paikka selvittää, minkälaista tietoa tiimivastaava Hanna Piira tai tiimin esimies Juha Rajamäki ovat kirkon johdolle tuottaneet. Ja eikö keskustelussa kuuluvia hiljaisia ja välillä äänekkäämpiäkin signaaleja ole osattu tai haluttu kuunnella.
Olen monta kertaa aikaisemminkin ihmetellyt, miksi esimerkiksi arkkipiispa on niin usein ollut hämmentynyt ja yllättynyt omien lausuntojensa ja koko keskustelun aiheuttamista reaktioista julkisuudessa – eikä tämä koske vain avioliittokeskustelua. Vai onko niin, että KT:n tiimi tuottaa materiaalia vain kirkkohallituksen johdolle ja esimerkiksi piispakunta saa tulla toimeen ihan itse tai omien avustajiensa välittämän tiedon pohjalta – jos sitäkään edes on.
Ei ennakoimattomuus mikään uusia asia ole kirkossa. Ennakoin Uudessa Suomessa naispappeuden voimaantulon jälkeen 1988, ettei naispappeus tule toteutumaan kivuttomasti, vaikka Kirkon Tutkimuskeskuksen kyselyn mukaan ”vain” 13 prosenttia kansalaisista vastusti sitä. Vastustajien osuus kuitenkin korostui, koska he sattuivat olemaan kirkon konservatiivirintaman äänekästä ydinporukkaa, joista osa ei ole antanut vieläkään periksi.
Nyt sukupuolineutraalin avioliittolain osalta asetelmat ovat vieläkin kärjistyneempiä ja polarisoituneempia. Poterot on kaivettu paljon syvemmälle ja some antaa aivan uudet ulottuvuudet keskustelulle. Siksi ei pitäisi olla yllätys, että osa suomalaisista esimerkiksi elää henkisesti yhä aikaa, jolloin homous oli sairaus. Tai että huomattava osa suomalaista todella on sitä mieltä, että rajat kiinni ja pakolaiset ulos.
Keskustelu sateenkaariparien kirkollisesta vihkimisestä tai maahanmuuttopolitiikasta haastaa omissa kuplissaan elävät ulos omalta mukavuusalueeltaan. Siksi vastapuolen näkemysten ja reaktioiden ennakoiminen pitäisi todellakin olla paremmin hallussa, puolin ja toisin. Ja erityisesti kirkon johdon strategioiden ja toimien – tai toimettomuuksien – aiheuttamat reaktiot.
Piispat kirjoittavat selonteossaan (31.8.2016):
”Kirkon jäsenistä osa katsoo, että samaa sukupuolta olevien suhteet eivät sovi yhteen kristillisen ihmiskäsityksen kanssa, vaikka he hyväksyvät homoseksuaalit ihmisinä. Toiset näkevät, että homoseksuaalien hyväksyminen kirkossa edellyttää myös heidän parisuhteittensa hyväksymistä.” (näyttää koskevan myös piispoja)
Piispojen kuvaama tilanne oli totta 1990-luvun alussakin, jolloin Perhetoimikunnan mietintö (1992) toi esiin samaa sukupuolta olevien parisuhteen juridisen sääntelyn tarpeen, ja jolloin eduskunnassa jätettiin ensimmäinen aloite parisuhdelaiksi (Outi Ojala et al 1993). Useissa maissa oli vastaavia hankkeita, ja ensimmäiset parisuhdelait olivat jo voimassa.
Jos tuolloin olisi ymmärrettyryhtyä ennakoimaan tulevaa, olisi varmaankin pantu vireille teologinen selvitys siitä, miten samaa sukupuolta olevien parisuhteet on nähtävä kristillisen ihmiskäsityksen valossa. Arkkipiispa John Vikströmin saaman harhaoppisyytteen olisi olettanut osaltaan saavan aikaan selvitystyötä.
Runsaassa kahdessa vuosikymmenessä olisi voinut päästä ainakin vähän selvemmiille vesille asiassa, jota pidän ydinkysymyksenä – tai ainakin yhtenä niistä –
päätettäessä suhtautumisesta sateenkaariparien kirkolliseen vihkimiseen. Ihmiskäsityksestä tässä on viimekädessä kyse.