”John”, esitteli nuori korealaismies itsensä länsimaisen suuhun sopivalla lempinimellään. Minä esittäydyin niin ikään hieman helpommin lausuttavalla kutsumanimelläni Maikiksi.
Viikonloppuretkellä pääkaupunki Soulissa paikalliset seurakuntalaiset isännöivät meitä, ja Johnin oli määrä huolehtia minusta. Koko yhdessä viettämämme ajan John oli pukeutunut tummaan pukuun ja kravattiin.
Minä taas olin reissussa rähjääntynyt, kääriytynyt retkitakkiin ja suureen kukkakuvioiseen huiviin.
Automatkalla majoitukseen tutustuimme toisiimme. John puhui hyvää englantia, jonka oli oppinut työskennellessään pastorina Yhdysvalloissa. Minä kerroin olleeni menneenä kesänä kirkkoni ulkosuomalaistyön harjoittelijana samaisessa maassa. Olimme molemmat matkustaneet paljon, ja jaoimme loppumattoman kiinnostuksen maailmaa ja sen monimuotoisuutta kohtaan.
John kertoi palvelleensa baptistiseurakuntaa Texasissa, minä luterilaista seurakuntaa New Yorkissa. Hyvin pian kävikin selväksi, että myös monet teologiset näkemyksemme olivat vähintään yhtä kaukana toisistaan kuin itä on etelästä.
John oli hyvin kiinnostunut Suomesta, etenkin maan uskonnollisesta tilanteesta. Minä kyselin innoissani Johnin kotiseurakunnasta ja uskonnosta Koreassa. Vertailimme kotimaittemme historiaa ja kulttuuria löytäen paljonkin yhteneväisyyksiä.
Sunnuntaina menimme jumalanpalvelukseen. Siis yhteen niistä kahdeksasta, jotka pyhäpäivän mittaan vietetään, jotta kaikki viitisentuhatta kirkossakävijää mahtuisivat mukaan. John kysyi, ovatko kirkot Suomessakin yhtä täynnä. Kerran vuodessa kauneimpia joululauluja laulettaessa, minä vastasin.
Syvässä yhteisymmärryksessä puhuimme Johnin kanssa siitä, kuinka kristillinen usko on meidän kummankin elämämme perusta.
Jumalanpalveluksessa tunnustimme tuon yhteisen uskomme vieretysten.
John kertoi kääntyneensä buddhalaisuudesta kristinuskoon muutamia vuosia sitten, antaneensa elämänsä Jeesukselle ja täyttyneensä Pyhällä Hengellä. Minä kerroin, että taisin saada uskon lahjan kasteessa ollessani parin kuukauden ikäinen. Etten ole koskaan kokenut mitään järisyttävää, lähinnä rauhaa ja turvaa Jumalassa.
Olimme yhtä mieltä siitä, että erimielisyydet ja niiden ratkominen ovat luonnollinen osa ihmiselämää. Pohdimme, kuinka tärkeää erilaisista taustoista tulevien ihmisten on kohdata ja vaihtaa ajatuksia.
John ei kuitenkaan oikein perustanut ekumeenisesta liikkeestä, sillä hänen mielestään sen liika avoimuus vesittää Raamatun sanoman. Jos hän asuisi Busanissa, olisi hän hyvinkin saattanut olla mielenosoittajien joukossa heiluttamassa Ei Kirkkojen maailmanneuvostolle -kylttiä kokouspaikan ulkopuolella. Ja minä kun olen oppinut pitämään ekumeniaa kirkon elinehtona.
Usein sanotaan, että eroavaisuuksien sijaan tulisi keskittyä siihen mikä yhdistää. Johnin kanssa me kuitenkin keskityimme molempiin.
Keskustelimme kipeistäkin erimielisyyksistämme ja iloitsimme siitä, mikä meitä yhdisti. Seisoimme omien näkemystemme ja kokemustemme takana, mutta opimme jotakin uutta. Altistuimme toisillemme, kuuntelimme ja kunnioitimme.
Matkalla takaisin Busaniin ajattelin, että tämä jos mikä oli ekumeniaa. Uskon puhuvani meidän molempien puolesta sanoessani, että pieninkin yhteinen nimittäjä vie jo varsin pitkälle, kun tuo nimittäjä on ylösnoussut Jeesus Kristus. Yhteistä näkyä etsittäessä on siltä pohjalta mielestäni melkoisen hyvä ponnistaa.
Erotessamme vaihdoimme yhteystietoja ja toiveen tapaamisesta vielä jonakin päivänä. Taivaassa sitten viimeistään, huikkasi John. Minä uskalsin hiljaa toivoa hieman aikaisempaa jälleennäkemistä, vaikkapa Kirkkojen maailmanneuvostossa.
Blogin kirjoittaja Marjut Mulari opiskelee teologiaa. Hän edustaa Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa nuorisodelegaattina.
Tosi mukavaa lukea nuoren opiskelijan kokemuksista yleiskokouksessa! Plussaa kirkkohallinnolle, että hänet on sinne lähetetty. Kaikenikäisten äänten on kuuluttava elävässä kirkossa. Mielenkiintoinen artikkeli ja kypsää pohdiskelua. Sinusta tulee hyvä pappi, Marjut!