Kirkon opin muuttaminen vastaamaan ajan henkeä on noussut esille eri yhteyksissä. Itse asiassa muutos on jo tapahtunut ihmisten mielissä samalla kun yksilön korostus on lisääntynyt.
Kirkon uskoa ja opetusta tarkastellaan yksilön kokemusmaailmasta käsin ja arvioidaan, onko näillä keskinäistä vastaavuutta.
– – –
Yhden ikkunan muutokseen tarjoaa mielestäni Psalmin 139 lisääntynyt käyttö. Se on liitetty Kirkollisten toimitusten kirjassa kasteeseen ja hautaan siunaamiseen. Lisäksi sen mukaan on nimetty uusi rippikoulusuunnitelma.
”Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani. Sinun kirjaasi on kaikki kirjoitettu. Ennenkuin olin elänyt päivääkään olivat kaikki päiväni jo luodut.”
Psalmin 139 rukoilija on vakuuttunut Jumalan luovasta ja varjelevasta läsnäolosta elämässään sen pienestä alusta alkaen. Lopulta hän huokaa kiitollisena Jumalalle: ”Minä olen ihme, suuri ihme ja kiitän sinua siitä.”
– – –
Miksi Psalmi 139 tuntuu osuvan tämän ajan lukijan makuun? Se tarkastelee hyvin henkilökohtaisella tasolla Jumalan ja ihmisen suhdetta. Ihminen on ainutlaatuinen ihme, joka saa Jumalan huolenpidon alusta alkaen. Psalmia olisi mahdollista lukea kuvauksena ihmisen täydellisen Jumalasta riippuvuuden näkökulmasta, joka johtaa nöyrtymään Jumalan suuruuden edessä. Siksi tämä psalmi on minulle rakas.
Toinen mahdollisuus on lukea Psalmia ihmisen ainutlaatuisuuden ja riippumattomuuden näkökulmasta, jota Jumala palvelee. Luulen, että tämä lukutapa saattaa yleistyä, samalla kun jää syrjään Psalmien kirjassa muualla esiin tuleva ihmisen rajallisuus ja nöyrtyminen Jumalan tahtoon.
– – –
Monet opettajat ovat joutuneet törmäämään koulutyössä siihen, että ilman rajoja kasvaneet isän ja äidin pikku ihmeet ottavat oppimistilan ja ajan haltuunsa. Koko luokka regressoituu yhden häirikön mukana ja opettajan voimat menevät yrityksiin ylläpitää työrauha. Syysloman palauttava vaikutus kestää yhden viikon ja perjantai-iltana uupunut opettaja itkee kotona väsymystään.
Suomalainen koulu on tähän astisista hyvistä oppimistuloksistaan huolimatta kriisiytymässä. Ilman työrauhaa ja oppimismotivaatiota tulokset jäävät huonoiksi.Joiltakin opettajilta olen kuullut, että vanhemmat ovat lasten kanssa samaa maata. He eivät piittaa pätkääkään palautteesta.
Sama tilanne alkaa olla kirkossakin. Henkilökohtaiseksi ymmärretty uskonkäsitys mahdollistaa kirkon työntekijöille riippumattomuuden ja vapauden – ihmisoikeudet ja omatunto ovat perusteena olla piittaamatta pätkääkään kirkon järjestyksestä tai piispojen ohjeista.
– – –
Paimen-psalmilla 23 ”Herra on minun paimeneni” oli aiemmin rooli rakastettuna psalmina, jonka tilalle nuoremmat sukupolvet ovat alkaneet omaksua Psalmia 139.
Miten Psalmia 23 on mahdollista lukea kuvauksena ihmisen ja Jumalan suhteesta?
Kun ihminen elää Jumalan ohjauksessa, häneltä ei puutu mitään. Jumala on psalmin rukoilijan kanssa myös pimeyden ja kuoleman keskellä.
Paimenkuva edellyttää lampaiden pysyttelevän yhdessä. Vitsallaan paimen ajaa lampaita eteenpäin ravinnon ja veden äärelle, käyräsauvallaan paimen vetää laumasta eroon joutuneet jälleen yhteen. Ulkopuolelle joutuneita eksyneitä uhkaa kuolema petojen hampaissa.
Paimen-paradigma elää vahvana kirkon rakenteissa ja uskossa. Pastor ja Episkopus tarkoittavat paimenta, joka pitää huolta laumasta, seurakunnasta. Ylimmäinen paimen on Jeesus Kristus, joka on antanut henkensä lampaiden puolesta. Lampaat kuulevat hänen äänensä ja niin on yksi lauma ja yksi paimen. Tähän laumaan on mahdollista tulla vain Jeesuksen kautta, joka on ovi.
– – –
Uusi paradigma ihmelapsesta on – varmaankin tiedostamatta – johtamassa aiemman paimen-lammas -paradigman hylkäämiseen. Ensinnäkin nykyinen vapaa ja riippumaton ihminen ei siedä paimenta, joka tietää häntä paremmin,
mikä on hyväksi.
Vitsa ja sauva eivät lohduta vaan ärsyttävät. Laumassa pysyttely kyllästyttää. On tylsää kulkea muiden mukana ja totella paimenta, kun kerran olisi tarjolla riippumattomuus ja vapaus. Sitäpaitsi pimeys, kuolema ja pedot eivät ole totta – vaan ainoastaan ihmisen tiedostamattoman mielen projektiota, ajattelee ihmelapsi.
– – –
Paimenparadigmaan kuuluu myös ajatus pahoista paimenista, joita Hesekiel kuvaa. Paha paimen ei lopulta ole kiinnostunut muista kuin itsestään. Hän jättää lauman – seurakuntalaiset – oman onnensa nojaan, eikä välitä ohjata laumaa laitumille ja hyvien vesien äärelle. Paha paimen ei piittaa siitä, syntyykö ja vahvistuuko seurakunnassa elävä usko Kolmiyhteiseen Jumalaan. Sen sijaan usko ihmisen vapauteen ja riippumattomuuteen Jumalasta saa mielellään vahvistua – koska ”minä olen ihme”.
Pekka Särkiö kirjoittaa:
”Uusi paradigma ihmelapsesta on – varmaankin tiedostamatta – johtamassa aiemman paimen-lammas -paradigman hylkäämiseen. Ensinnäkin nykyinen vapaa ja riippumaton ihminen ei siedä paimenta, joka tietää häntä paremmin, mikä on hyväksi. Vitsa ja sauva eivät lohduta vaan ärsyttävät.”
Pekka Särkiö harmittelee ”aiemman paimen-lammas-paradigman” katoamista, jossa paimen tietää ihmistä paremmin, mikä on hyväksi. Aiemmin oli tosiaan vallalla vanhaluterilainen, paternalistinen (holhoava) mentaliteetti, jonka ydinajatus oli se, että sekä maalliset että kirkolliset johtajat tiesivät paremmin kuin alamaiset itse, mikä heille on hyväksi. Alamaisilta edellytettiin samanlaista kuuliaisuutta ja tottelevaisuutta johtajia kohtaan kuin lapsilta vanhempiaan kohtaan.
En tiedä ketä ärsyttää ja mikä, mutta saattaa olla, että joitain piispoja saattaa ärsyttää edellä mainitun vanhaluterilaisen kulttuurin katoaminen.
”Ensinnäkin nykyinen vapaa ja riippumaton ihminen ei siedä paimenta, joka tietää häntä paremmin, mikä on hyväksi. Vitsa ja sauva eivät lohduta vaan ärsyttävät.” blogisti
Tämä on tosiaan totta myös tämän päivän kirkossa näissä spn-avioliittoon vihkimisissä. Piispan sauvan mahdollistama kaitsenta koetaan ärsyttäväksi. Ev.lut.kirkon sivuilla piispan sauvasta kerrotaan seuraavaa: ”Piispansauva, monessa kielessä pastoraali on paimenen sauva. Sauvan yläpään lenkillä voi vetää ja nostaa uupuneita, alapään piikillä antaa vauhtia veltoille ja pitkällä varrella kyytiä pedoille.”
Vaikuttaa, että nykyyhteiskunnassa ja kirkossa tarvittaisiin paljon enemmän isällistä ja äidillistä johtamista (jopa holhoamista), koska kansalaiset/kirkon jäsenet vaikuttavat olevan totaalisesti eksyksissä milloin minkin ”suden” houkuttelemina.
Kaikenlainen kurittomuus alkaa jo päiväkoti- ja kouluvuosina ja jos/kun siihen ei kunnolla puututa vaan katsotaan kurittomuuden/itsensä toteuttamisen, olevan jokaisen ihmisoikeus , niin ei ihme, että yhteiskunta luisuu yhä enemmän anarkistiseen tilaan, jossa jokainen toteuttaa omaa agendaansa yhteisistä säännöistä välittämättä.
Piispojen valinnalle vaaleilla tehtäväänsä on varmasti jokin perusta esimerkiksi heidän teologisessa viisaudessaan, jolla on merkitystä kirkon johtamisessa. Nyt kun tätä johtajuutta kyseenalaistetaan – kuten Sari edellä – päädytään ajatukseen, että jokaisella on yhtäläiset edellytykset johtaa kirkon elämää. Onko näin tosielämässä, onkin sitten toinen asia.
Pekka Särkiö,
itsenäinen ajattelu ja itsenäisen arvostelukyvyn harjoittaminen ei merkitse mielestäni ”johtajuuden kyseenalaistamista”. Se ei myöskään mielestäni merkitse sitä, että kaikilla olisi samanlaiset edellytykset johtaa kirkkoa. Tai voihan se merkitäkin, jos lähtökohtana on vanhaluterilainen, paternalistinen ja autoritäärinen käsitys johtajuudesta, jossa johtajan katsotaan tietävän paremmin, (asiassa kuin asiassa) mikä on oikein ja väärin, ja miten ihmisten tulisi toimia.
Johtajakin voi olla joissain asioissa väärässä, vaikka sama johtaja voi monissa asioissa olla oikeassa. Tämä koskee sekä maallisia että kirkollisia/uskonnollisia johtajia. Myös piispat, paavit, kardinaalit jne. ovat toisinaan olleet väärässä ja kehottaneet ”lampaitaan” toimimaan väärin. He ovat kehottaneet lampaitaan toisinaan myös epäeettisiin tekoihin lähimmäisiään kohtaan. Myös oppi-isämme Luther, kaikesta viisaukdestaan ja teologisesta oppineisuudestaan huolimatta, kehotti ihmisiä epäeettisiin tekoihin, esim. polttamaan synagogia, riistämään juutalaisilta kaiken omaisuuden ja pistämään heidät pakkotöihin. Kristittyjen onkin hyvin tarpeellista käyttää itsenäistä arviointikykyään, hankkimaan monipuolista tietoa ja ottamaan vastuu omista teoistaan. Muuten seurauksena voi olla se, että ihmiset tottelevat sokeasti johtajiaan ja tekevät epäeettisiä tekoja, joita he myöhemmin perustelevat tyyliin: ”tottelin vain annettuja ohjeita”.
Se ei myöskään mielestäni merkitse sitä, että kaikilla olisi samanlaiset edellytykset johtaa kirkkoa. Tai voihan se merkitäkin, jos lähtökohtana on vanhaluterilainen, paternalistinen ja autoritäärinen käsitys johtajuudesta, jossa johtajan katsotaan tietävän paremmin, (asiassa kuin asiassa) mikä on oikein ja väärin, ja miten ihmisten tulisi toimia. ” Sari
Mielestäni yllä esitetty on jokseenkin asenteellinen käsitys kirkkomme johtotavasta (vanhaluterilainen, paternalistinen ja autoritäärinen) ja kirkon johtajista, piispoista. Meidän tulee muistaa, että kyseessä on kristillinen/hengellinen instituutio, minkä johtamisen tulisi perustua kirkon peruskirjaan Raamattuun. Tämä siitä huolimatta, että yhteiskunnassa mennään koko ajan individualistisempaan suuntaan, jossa jokainen kirkon luottamushenkilökin katsoo olevansa pätevämpi kirkon johtaja kuin esim. piispat.
”Meidän tulee muistaa, että kyseessä on kristillinen/hengellinen instituutio, minkä johtamisen tulisi perustua kirkon peruskirjaan Raamattuun.” Mitä Raamattuun perustuva johtaminen sitten olisi. Jeesuksen ohje taitaa olla tämä: ”Joka teidän joukossanne on suurin, se olkoon kuin nuorin, ja joka on johtaja, olkoon kuin palvelija.” Vitsa ja sauva kuuluvat Jumalalle.
Martti sanot:
“Joka teidän joukossanne on suurin, se olkoon kuin nuorin, ja joka on johtaja, olkoon kuin palvelija.”
Selittäisitkö tarkemmin, mitä tarkoitat yllä olevalla virkkeelläsi liittyen johtajuuteen?
Virke ei ole minun vaan Jeesus Nasaretilaisen. Hän sanoi Matteuksen mukaan näinkin: ”Älkää te antako kutsua itseänne rabbiksi, sillä teillä on vain yksi opettaja ja te olette kaikki veljiä. Älkää myöskään kutsuko isäksi ketään, joka on maan päällä, sillä vain yksi on teille isä, hän, joka on taivaissa. Älkää antako kutsua itseänne oppimestariksi, sillä teillä on vain yksi mestari, Kristus. Joka teistä on suurin, se olkoon toisten palvelija. Sillä joka itsensä korottaa, se alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, se korotetaan.”
Tiedän kyllä, että jaejakso on Raamatusta, mutta miten se liittyy tähän täällä käytävään johtajuuskeskusteluun?
Jeesus opetti nöyrästä asenteesta johdettavia kohtaan, mutta ei hän opettanut, että johdettavat voivat olla pöyhkeitä ja tottelemattomia johtajiaan kohtaan.
Raamatussa on myös tällainen jaejakso: ”Olkaa kuuliaiset johtajillenne ja tottelevaiset, sillä he valvovat teidän sielujanne niinkuin ne, joiden on tehtävä tili, että he voisivat tehdä sitä ilolla eikä huokaillen; sillä se ei ole teille hyödyllistä.”
Kyse on toinen toisensa kunnioittamisesta, ei siitä, että kukaan ei voisi olla johtaja. Johtajien tulee kunnioittaa johdettaviaan ja johdettavien tulee kunnioittaa ja totella johtajiaan. Ilman johtajuutta yhteiskuntaan ja kirkkoon syntyy anarkia, yleinen sekasorto.
Salme K: ”Kaikenlainen kurittomuus alkaa jo päiväkoti- ja kouluvuosina ja jos/kun siihen ei kunnolla puututa vaan katsotaan kurittomuuden/itsensä toteuttamisen, olevan jokaisen ihmisoikeus , niin ei ihme, että yhteiskunta luisuu yhä enemmän anarkistiseen tilaan, jossa jokainen toteuttaa omaa agendaansa yhteisistä säännöistä välittämättä.”
Mahdatko Salme tietää milloin Suomi oli anarkistisimmillaan? Se oli silloin kun kouluissa oli ankara kuri, lapsia hakattiin kartakepeillä ja peloteltiin piruilla ja helveteillä ja kirkko pönötti pakkouskontoineen valtansa kukkuloilla. Tampereella väkivalta ja murhat kukoistivat eikä esim. Kyttälän kaupunginosaan uskaltanut sivullinen etenkään iltaisin juurikaan mennä. Tämä oli 1900-luvun alussa. Kaipaatko noita aikoja takaisin?
Seppo,
kumpikaan ääripää ei ole hyvästä. Ei liian ankara kuri eikä kurittomuus. Mahdatko tuntea ketään päiväkodiss tai ala-asteella työskentelevää opettajaa, joilta voisit kysyä, missä tänä päivän mennään? Opettajien kädet ovat kovin sidottuja monin tavoin.
Salme Kaikusalo, lainaukseni evankeliumeista liittyvat kommenttiisi, jossa lausuit, että johtamisen tulisi perustua kirkon peruskirjaan Raamattuun. On totta, että Paavali kirjoittaa: ”Pyydämme teitä, veljet, pitämään arvossa niitä, jotka keskuudessanne näkevät vaivaa, toimivat teidän johtajinanne Herran nimissä ja ojentavat teitä.” Mitä siis on vaivannäkö ja ojentaminen? Onko se käskemistä, kieltämistä ja rankaisemista? Tuskinpa.
Käskeminen , kieltäminen ja rankaiseminen, ne kaikki ovat osa johtamista, erityisesti silloin kun lauma on kuriton, eikä halua totella tervehenkisiä ohjeita vaan juoksee suoraan rotkoon itse sitä ymmärtämättä.
”Käskeminen , kieltäminen ja rankaiseminen, ne kaikki ovat osa johtamista.” Ovatko kuitenkaan raamatullista seurakunnan paimentamista?
Salme K: ”Seppo, kumpikaan ääripää ei ole hyvästä. Ei liian ankara kuri eikä kurittomuus. Mahdatko tuntea ketään päiväkodissa tai ala-asteella työskentelevää opettajaa, joilta voisit kysyä, missä tänä päivän mennään? Opettajien kädet ovat kovin sidottuja monin tavoin.”
Joo mahdan tuntea..aikas hyvinkin… Hienoa että olet Salme antamassa tukea liberaalille ajattelulle ,jolle ääripäät ovat todellakin vieraita. Ulotapa sama muihinkin esim. teologisiin ja poliittisiin kantoihin. Sillä esimerkiksi usk. fundamentalismi, IKL, SKP ja PRS ja NSDAP edustavat kaikki ääripäitä.
Salme osuu laajempaankin ilmiöön yhteiskunnassa. Tahtoo olla niin, että laivassa ei voi olla kuin yksi kapteeni, joka päättää mihin mennään. Päättämättömyys on yksi ajan ilmiöistä. Koska ei voida päättää jokaisen mielen mukaan niin ei päätetä mitään ja asiat jäävät ilmaan roikkumaan.
Blogin ajatus, psalmin tulkinnasta, joka korottaa ihmisen pääosaan johtaa aivan varmasti hakoteille. Nykyisin tieteestä ja luodun korottamisesta (ateistinen evoluutio) kaiken pääksi johtaa automaattisesti ihmiskuntaa tilaan, jossa heikot alkavat putoilemaan kelkasta. Vahvat yksilöt tuottavat ilmapiirin, jossa heikoille ei löydy enää tilaa, koska arvot ohjautuvat sattuman varaan.
Ahdistus ihmiskunnassa tulee nykyisillään vain kasvamaan ja näillä nykyisillä arvoilla ja eväillä sitä ei tulla vähentämään. Ainoa oikea suunta olisi palata Jumalan Luomistyön tunnustamiseen ja Raamatusta nousevan maailmankuvan ja ihmiskuvan
arvostamiseen.
”Mene ja julista nämä sanat pohjoiseen päin ja sano: Palaja, sinä luopiovaimo Israel, sanoo Herra; minä en enää synkistä teille kasvojani, sillä minä olen armollinen, sanoo Herra, enkä pidä vihaa iankaikkisesti.
Ainoastaan tunne rikoksesi, että olet luopunut Herrasta, Jumalastasi, ja juossut sinne ja tänne vieraitten jumalain tykö, kaikkien viheriäin puitten alle, ettekä ole kuulleet minun ääntäni, sanoo Herra.
Palatkaa takaisin, te luopuneet lapset, sanoo Herra, sillä minä olen ottanut teidät omikseni, ja minä noudan teidät, yhden ainoankin kaupungista ja kaksi sukukunnasta, ja tuon teidät Siioniin.
Ja minä annan teille paimenet oman sydämeni mukaan, ja he kaitsevat teitä ymmärryksellä ja taidolla. Jer.3:12-15
”Nykyisin tieteestä ja luodun korottamisesta (ateistinen evoluutio) kaiken pääksi johtaa automaattisesti ihmiskuntaa tilaan, jossa heikot alkavat putoilemaan kelkasta.” Vahvimman jääminen henkiin on muuttunut nykytieteen valossa sopeutuvimman eloonjäämiseksi. Ehkä on viisasta hypätäkin kelkasta ennen kuin se suistuu jyrkänteeltä ja törmää kallioon.
Kiitos Ismo kommentista. Olen kiitollinen siitä, kun paimenille rukoillaan ymmärrystä ja taitoa etsiä Jumalan tahtoa ja kristittyjen parasta. Paimenen tehtävä on haastava, ettei siinä päädytä ”herroina hallitsemaan” ja unohtamaan seurakuntalaisten hyvä. Sarilla on edellä pointtinsa siinä, ettei seurakuntalaisia voida väheksyä tai ohittaa heitä täysivaltaisina, ajattelevina aikuisina. Samalla on tunnustettava, ettei esimerkiksi kirkon opista päätetä katugallupeissa eikä toverineuvostoissa.
Kenttäpiispa Pekka Särkiö,
Osanottomme puolustusvoimille Raaseporin onnettomuuden vuoksi.
https://www.youtube.com/watch?v=GT0vMnRvy2o
Kiitos Tuula osanoton välittämisestä puolustusvoimissa palveleville. Itse olen pyytänyt Uudenmaan prikaatin sotilaspastoria välittämään osanottoni ja surun valitteluni menehtyneiden varusmiesten omaisille.
Nuorten miesten äkillinen kuolema onnettomuudessa kesken asevelvollisuuden suorittamisen on monella tavalla traagista ja surullista. Nuori elämä päättyy lähiomaisten, sukulaisten, ystävien ja palvelustoverien suureksi järkytykseksi. Toivotan sureville voimaa menetyksen keskellä. Olkoot monien esirukoukset ja iankaikkisen elämän toivo heidän tukenaan. ”Herra, anna ikuisen valosi loistaa heille ja anna heille iankaikkinen rauha.”
Palaan vielä blogin aiheeseen, ihmisen korostumiseen samalla kun Jumala jää sivuun. Radion Aamuhartaudessa aiheena oli reformaation juhlapäivän hengessä sana. Pappi puhui koskettavasti pienen lapsen äidin arjesta, johon eri ihmisten lausumat hyvät sanat antoivat iloa. Hartaus päättyi kehotukseen muistaa, miten käytämme sanoja. Tämä on hyvää ja totta.
Asia muuttuu, kun toinen ääni luki hartaudessa toistuvasti evankeliumista erään miehen pyynnön Jeesukselle: ”Sano vain yksi sana, niin palvelijani paranee.” Jeesuksen jumalallisilla sanoilla on elämää uudistava ja eläväksi tekevä vaikutus. Jeesus oli jo alussa se Sana, jonka kautta Jumala loi kaiken hyväksi. Edellisessä hartaudessa vedettiin kuitenkin ilman ongelmia yhtäläisyysmerkki Jeesuksen Sanan ja ihmisen sanan välille. Kuvaako tämä ajatus – ehkä tiedostamatta – ajan henkeä: ihmisen sana riittää, ei tarvita Jeesuksen Sanaa?
Tuo tuskin oli hartauden pitäjän ajatus. Pikemminkin hän tahtoi sanoa, että jokainen pienikin lähimmäisenrakkautta ilmaiseva sana ihmiseltä toiselle on jumalallinen.
Martti: ”Lähimmäisenrakkautta ilmaiseva sana on jumlallinen”? Eikö tässä juuri ole vaarassa hävitä Jumalan ja ihmisen ero: Jos ihmisen sana on jumalallinen, voidaanko siis ajatella, ettei tarvita Jumalan sanaa? Tästä ajattelusta on mielestäni merkkejä.
Onko olemassa Jumalan sanaa, joka ei olisi tullut ihmisen suusta (tai kynästä)? Jumalan Sana – Logos – tuli myöskin ihmiseksi keskellemme. Eikö tämä ole kristinuskon keskeisimpiä kohtia?
Mikä tahansa ihmisen sana ei ole jumalallinen, kaukana siitä. Ilmaisemme kovin harvoin rakkautta lähimmäisillemme. Silloin, kun se tapahtuu, se on Jumalan työtä.