Otsikon kysymyksestä virisi kommentointikeskustelu erään blogikirjoituksen yhteydessä. Jäin sitten miettimään tuota asiaa. Joku voisi ajatella, että kysymys on tyhmä tai turha, mutta kyllä sitä on tarvetta pohtia.
Edellä mainitussa keskustelussa nousi minulle hieman yllättäen esille hieman yksinkertaistetusti ilmaistuna visio, jossa seurakunta ”todentuu” silloin tai vain silloin, kun seurakunta tai seurakunnan jäseniä kokoontuu yhteen ja erityisesti messuun. Tai toisin sanottuna: Seurakunta ei ole todellinen seurakunta, jos siltä puuttuu yhteys jumalanpalvelukseen eli siis yhteiseen rukoukseen, sanan kuulemiseen ja ehtoollisen nauttimiseen.
Voin osittain yhtyä tuohon ajatukseen ja samalla esitin keskustelussa myös toisenlaisen näkemyksen. Seurakunta ei ole seurakunta sanan raamatullisessa, opillisessa ja muussa merkityksessä vain ollessaan koolla sanan ja sakramentin äärellä. Seurakunta on todellinen myös ja erityisesti arjen jumalanpalveluksessa eli arjen elämän keskellä. Seurakunta eli sen jäsenet tarvitsevat kyllä yhteyttä sanaan ja ehtoolliseen, mutta sitten voi kysellä miten ja miten paljon!
Tämä keskustelu liittyy tietysti seurakuntien jäsenmäärän vähenemiseen sekä kirkon ja kristillisen uskon aseman heikkenemiseen. Kun näin kehitys kulkee, niin joudutaan kyselemään, mikä ja mitä seurakunta on ja miten huonoa kehitystä saataisiin katkaistua tai ainakin loivennettua.
Yhtenä vastauksena on esitetty pienten ja tiiviiden jumalanpalvelusyhteisöiden muodostamista. En itse torju ajatusta, mutta näen siinä samalla vaaran merkkejä sekä piirteitä, jotka eivät aivan täsmää luterilaisen seurakuntakäsityksen kanssa. Mielestäni seurakuntakäsitystä pitäisi avata vahvasti myös arjen kristityn elämän suuntaan, ei vain vahvan hengellisen (hartaus-)elämän suuntaan. Pitäisi siis nähdä ja myös opastaa, että hengellinen elämä ei ole vain kirkossa ja hartaudessa vaan se on elämän keskellä, arjen elämässä, lähimmäisten kanssa elämän jakamisessa ja hyvin monenlaisissa asioissa ja tilanteissa.
Merimieskirkkotyön piirissä pohdimme asiaa jo 1990-luvun alkupuolella. Päädyimme silloin kohtaamisen teologia ajatteluun, jonka yksi keskeinen ilmaus on: Kahden kohtaamisessa on aina läsnä Kolmas (Jumala). Ajatuksena oli, että jokaisen kohtaamisen laatu ja osaltaan myös sisältö olisi sellainen, että siinä toteutuu jotakin hyvää ja myös pyhää ilman, että välttämättä puhutaan hengellistä kieltä tai että mainitaan Jumalaa.
Edellinen kuuluu minusta luonnostaan myös ihan kirkon perusseurakuntatyöhön. Se on ammatillisuutta ja samalla se on vahvaa, sisäistettyä spiritualiteettia. Tässä onkin yksi keskeinen näkemysero, joka meillä kirkon piirissä on sitä tunnistamatta.
Osa ajattelee, että vahvaa spiritualiteettia on vahva ja runsas hartauselämä, jota voidaan toteuttaa joko kirkon perinteistä nousevana (rukoushetket ja vastaavat) tai sitten vaikka viidennen herätysliikkeen monimuotoisena hartaus- ja julistustoimintana. Näitä tarvitaan ja ne eivät ole ”pahasta”, mutta ne eivät välttämättä liitä useimpia ihmisiä uskon yhteyteen. Ne ovat – ehkä hieman mutkat oikoen sanottuna – niiden heavyusereiden kristillistä elämää. Minusta vahva spiritualiteetti on arjen keskellä elämässä aina mukana olevaa todellisuutta. Siihen liittyy myös hartauselämää, mutta hartauselämä ei ole sen mittari tai kriteeri.
Tällaista ajattelua tulisi avata ja prosessoida ja viedä keskusteluihin, jotta useammat ihmiset voisivat nähdä itsensä kristittyinä, seurakunnan osana ja sen täysivaltaisina jäseninä. Seurakuntalaisuuden sisältöä ja monimuotoista olemusta pitäisi avata ja miettiä myös seurakunnan toimintaa tältä pohjalta. Täten voisi reilusti toteutua se, minkä kommenttina ilmaisin pappien some-palstalla: ”Seurakunnan toiminnasta 95-97% on muualla kuin ”seurakunnan toiminnassa’”.
Toivo Loikkanen
Hyvä kysymys Toivo. Mielestäni vastaus riippuu siitä kuka ja mistä näkökulmasta sitä tarkastelee. Messu ei minulle ole ratkaiseva seurakunnan tuntomerrkki. Seurakunta kokoontuu mesuun, mutta messu ei luo seurakuntaa. Sehän tulee jo jo muodostuneena messuun. Koenseurakunnan pyhien yheytenä, jota kristitty luonnostaan aina kaipaa. Tänä aikana jumalanpalveluksiin ei pääse joten kärsimme yhteyden puutteesta. Jos seurakuna on vain mesuun kokoontunut joukko, niin sitten seurakuntaa ei nyt olisi lainkaan. Minulle seurakunta on kaikki ne, joiden kanssa voin kokea hengellistä yhteyttä ja jakaa se heidän kanssaan. Silloin ei edes tarvitse tietää mihin kirkkokuntaan toinen kuuluu.
Hyvä kommentti ja tiivistys: seurakunta on hengellistä yhteyttä ja elämän keskellä myös käytännöllistä yhteyttä ja keskinäistä rakkautta.
Mielenkiintoinen blogi, kiitos Toivo. Seurakunnan olemusta kannattaa meidän jokaisen pohtia, riippumatta siitä mihin kirkkokuntaan kuuluu. On hyvä kuulua seurakuntaan, jossa sinusta pidetään huolta.
Kyllä – ja kuka pitää huolta? Eivät vain työntekijät subjekteina ja seurakuntalaiset objekteina vaan seurakunnan jäsenet pitävät huolta toisistaan. Luterilainen seurakuntanäkemys, jokaisella kastetulla on ”virka” tai useampi kuten lapsen, vanhemman, sisaruksen, lähimmäisen jne virka.
Tuleekohan joskus vielä aika , jolloin tavallisina seurakuntalaisina nähtäisiin myös seurakunnan työntekijät, joita he ovatkin. Sitten nämä tavalliset yhdessä- ja tasa-arvoisina suunnittelisivat ja toeteuttaisivat seurakunnan toimintaa. Nyt kun ne tehtävät on liksahtaneet jotenkin vain viranhaltijoille.
Se on jo tätäpäivää.
Nykyisin seurakunnan käsite on hämärtynyt. Pienimmät seurakunnat ovat vanhaan tapaan paikallisyhteisön, siis pitäjän tai kaupunginosan kokoisia, suurimmat liitosten myötä syntyneet seurakunnat ovat puolen maakunnan kokoisia pelkästään hallinnollisia yksikköjä . Olisi selvempää, jos toiminnallisista paikallisyhteisöistä ja tuollaisista laaja-alaisista hallintoyksiköistä ei käytettäisi samaa nimitystä. Luontevaa olisi nimittää yhden kirkon vaikutuspiirissä olevaa alueyksikköä seurakunnaksi ja tuollaista laajempaa hallintoaluetta vaikkapa rovastikunnaksi, aluejakokin voisi paljolti noudatella nykyistä rovastikuntajakoa. Tämäntapaista organisaatiohan taannoin suunniteltiinkin, mutta se tyssäsi siihen, että kirkolliskokouksessa oli tämän asian kohdalla vääränlaista vanhoillisuutta.
Näin se kuuluu olla. Suuret liitosseurakunnat eivät ole enää seurakuntia sen eri alueiden jäsenille, jos seurakunnalla tarkoitetaan sekä kuulumis- että jumalanpalvelusyhteisöä.
Toivo Loikkasen blogeja mielelläni lukeneena pitää kysyä onko nyt kirjoitetussa kyse yhdenlaisesta uushenkisyyden harjoittamisesta katsoa ja ymmärtää modernisoidulla tavalla ilmiötä missä kirkon kuin seurakuntiemme jäsenet osallistumisaktiivisuudessa äänestävät tai uskovat jaloillaan tunnustamatta kirkkomme keskusajatusta Jumalanpalveluksen Pyhyydestä pitää yllä tietä vanhurskauttamiseen tai tulla kosketukseen Herramme kanssa leivässä ja viinissä samoin kuin ymmärtää katumusta ja syyllisyyttä ymmärtävän ripin salaisuutta Armon asiassa.
Lause oli hiukka pitkä mutta Uskomisen asiassa ei aina oikopolkua ole.
Ei ole kysymys uushenkisyydestä, vaan seurakunnan ja seurakuntalaisuuden ymmärtämisestä.
Seurakunnan ja seurakuntajäsenenyyden harjoittamisen spektseistä Autuuteen johtavana polkuna ei tänne asti ole ollut erimielisyyttä vanhurskauttamista ymmärtäen katsovat ne sitten uskoa Katolisen Kirkon todistukseen takaajana Oikeassa Uskossa ja viimedessä Itse Kirkkoon, tai Lutherilla Katolista enemmän Kristuksen työhön syntiemme sovittajana nyt harjoittamassamme uskonopissa.
Näin opetuksen antamista edelleen kannattaisin, mutta onko usko loppunut ettei mitään voida tehdä eteenpäin.
Jos oikein ymmärsin, mitä tarkoitat, niin opetusta tarvitaan edelleen. Kristillinen usko ei ole kuitenkaan vain tietoa tai ensisijaisesti tietoa vaan se on osallisuutta armosta ja uudesta elämästä Kristuksessa.
Riittääkö kirkon antamat kasteen Armolupaukset ja ja viimekädessä lupaus turvautumisessa Jumalan Armoon Uskossa tulla pelastetuksi kirkon rivijäsenenä heikosta Uskon harjoittamiseen katsomatta.
Kun näin on asia vanhurskauttamisen polussa selvä ja hyvältävältä se kuulostaa. Asiaan liittyvän teologian haluaisin kuulla.
Luther vertaili Isossa katekismuksessa saksan sanoja: Gemeinschaft, Versammlung, Kirche, Gemeine, Sammlung vai Christentum? Suomentaja esittää vastineiksi kokous, kirkko, seurakunta tai yhteys. Minusta näyttää, että hänelle oli tärkeintä, että määritteenä on pyhä, siis Jumalalle kuuluva.
Sehr interessant! Mielenkiintoista!
Sana ”seurakunta” synnyttää hyvin erilaisia mielikuvia, koska teologianhistoria, kirkkohistoria ja meidän omat hengelliset viitekehyksemme vaikuttavat. Erityisesti pietismi, vapaakirkollisuus ja ns. uuskansankirkollisuus. Siis Raamatun ja tunnustuskirjojen ja Lutherin lisäksi.
Yksi kristitty ei tee seurakuntaa, mutta kaksi tai kolme muodostaa. Silloin, kun Jumala Pyhä Henki heidät kokoaa. Komppaan siis Martti Penttiä. Samalla on hyvä muistaa, että Jumala kokoaa seurakuntansa juuri armonvälineitä käyttäen. Tästä on kysymys silloin, kun puhutaan seurakunnasta messuun kokoontuneena. Kärjistän: samanmieliset eivät kokoonnu yhteen messua viettämään vaan Jumala vetää heidät yhteen ja luo heistä seurakunnan. Yhteyden kokeminen porukan kanssa on tärkeää, koska ihminen on sosiaalinen laumaeläin ja Jumala ei kumoa luomaansa todellisuutta.
Sitäkin Luther pohti, onko kysymyksessä pyhien seurakunta vai pyhä seurakunta. Taisi päätyä kannattamaan molempia, seurakunnan pyhyytä ehkä vähän enemmän kuin seurakunnan jäsenten pyhyyttä.
Seurakunnan alkumallina on olut Qumranin yhteisö, missä oli luovuttu henk.koht. omaisuudesta, missä oli ehtoollinen ja jonka kokoontumisia johti Vanhurskauden Opettaja, ja jolla ryhmälla oli kaitsijansa eli episkopokset, (päällekatsojat)mistä nimike piispa on johdettu.
Ero Qumranin yhteisöön lienee siinä, että kristillinen seurakunta ei vetäydy maailmasta erilleen vaan näkee ktsumuksekseen olla maailman keskellä sen suolana ja valona.
Martti, tuo on keskeinen ero: ei vetäytyminen omaan pyhien piiriin vaan lähteminen maailmaan.
Onhan kristillisyydellä toisaalta erakko- ja luostariperinteensäkin.
Martti, Qumran oli essealaisten luostari-yhteisö ja essealaisia olivat myös ns village-essealaiset, (noin 5000) jotka eivät eläneet luostarissa.
Onhan kristillisyyteenkin jäänyt eristäytynyt ja eristävä luostarilaitos…
”Seurakunnan alkumallina on olut Qumranin yhteisö.” Eiköhän essealaisillakin ollut edeltäjänsä ja esikuvansa.
Martti Pentti. Varmastikin noin, koska pyhyys ei ole meidän ”omaamme” vaan Kristuksen pyhyyttä, josta olemme armosta osallisia. Itse pohdin kyllä välillä, voidaanko sellaisia kirkonkirjoihin merkittyjä, jotka eivät ollenkaan elä armonvälineiden osallisuudessa ja uskossa Kristukseen edes kaipaamatta sitä, kutsua pyhiksi. Vaikka vierastankin jaotteluja muotojumalisiin, heränneisiin, uskoviin ja tosiuskoviin jne. Tai opetuslapsiin ja tosi opetuslapsiin, kuten vanha pietismi ja moderni karismaattisuus tekevät. En muista koskaan kuulleeni saarnaa, jossa olisi esim. Lutherin Ison katekismuksen kasteluvun loppuosan mukaisesti kyselty, onko kasteen armossa eletty vai onko usko mahdollisesti ”jäänyt katkolle”.
”En muista koskaan kuulleeni saarnaa…” Oletko itse saarnannut niin?
M.P. Arvasin, että kysyt tuota 🙂 Kyllä minä pidän säännöllisesti esillä sitä, että kasteen armosta ja uskosta voi langeta epäuskoon ja tarvitsee paluuta takaisin. Ennen kaikkea rohkaisen kääntymään Jumalan puoleen ja uskomaan synnit anteeksi. Koska sama verinen evankeliumi sekä synnyttää että pitää yllä uskon. Tosin seuraan mahdollisimman tarkoin saarnatekstiä. Lähden siitä, että Lutherin tai vaikkapa kirkkoisien tekstejä ei kannata Vähää katekismusta lukuun ottamatta kopioida, mutta niiden kannattaa antaa hapattaa omaa ajattelua.
”En muista koskaan kuulleeni saarnaa…” Pidätkö siis itseäsi lähes ainutlaatuisena? Oho!
Tärkein kysymys, vaikkakin arkinen tällaisen pyhyyden keskellä, on tietysti se, että kuka maksaa teidän elannon. Todellisessa maailmassa ei Pyhällä hengellä elä.
Ja toisaalta, Kristuksen ruumis on jo niin moneen osaan lävistetty, ja silvottu, ja Jeesuksena syöty, että sitä ei pysty kursimaan kokoon edes Lemminkäisen äiti.
Hengellisiä hurmosliikkeitä on syntynyt kautta historian, ne hetken heiluu, mutta eivät kestä arjessa.
Lieneekö (5Mo8:3) sentään tarkoittanut hurmosliikettä, kun tuossa tekstissä todetaan Jahven pitäneen israelilaisia nälässä tehdäkseen heidät nöyriksi. Siis osoittaakseen, etteivät he elä ainaostaan leivästä, vaan kaikesta, mitä Herra sanoo. Ei ainoastaan leivästä eli myös Adam, kuten se hebraksi (hā·’ā·ḏām) puhekielessä myös lausutaan tekstin lopussa.
Kristillisen uskon piirissä on syntynyt myös noita hurmosliikkeitä, joista suuri osa tyrehtyi alun hurmoksen jälkeen. Kristillisen kirkon historia alkoi tavallaan myös hurmoksesta, jos ajattelemme ensimmäistä helluntaita. Kirkon historia ja elämä on jatkunut jo noin 2000 vuotta ja jatkuu edelleen hamaan tulevaisuuteen. Se on valitettavaa, että kirkko, Kristuksen ruumis maailmassa, on pirstoutunut eli jakaantunut. On onneksi myös ykseyden vahva liike, ekumeeninen liike.