Otsikon kysymyksestä virisi kommentointikeskustelu erään blogikirjoituksen yhteydessä. Jäin sitten miettimään tuota asiaa. Joku voisi ajatella, että kysymys on tyhmä tai turha, mutta kyllä sitä on tarvetta pohtia.
Edellä mainitussa keskustelussa nousi minulle hieman yllättäen esille hieman yksinkertaistetusti ilmaistuna visio, jossa seurakunta ”todentuu” silloin tai vain silloin, kun seurakunta tai seurakunnan jäseniä kokoontuu yhteen ja erityisesti messuun. Tai toisin sanottuna: Seurakunta ei ole todellinen seurakunta, jos siltä puuttuu yhteys jumalanpalvelukseen eli siis yhteiseen rukoukseen, sanan kuulemiseen ja ehtoollisen nauttimiseen.
Voin osittain yhtyä tuohon ajatukseen ja samalla esitin keskustelussa myös toisenlaisen näkemyksen. Seurakunta ei ole seurakunta sanan raamatullisessa, opillisessa ja muussa merkityksessä vain ollessaan koolla sanan ja sakramentin äärellä. Seurakunta on todellinen myös ja erityisesti arjen jumalanpalveluksessa eli arjen elämän keskellä. Seurakunta eli sen jäsenet tarvitsevat kyllä yhteyttä sanaan ja ehtoolliseen, mutta sitten voi kysellä miten ja miten paljon!
Tämä keskustelu liittyy tietysti seurakuntien jäsenmäärän vähenemiseen sekä kirkon ja kristillisen uskon aseman heikkenemiseen. Kun näin kehitys kulkee, niin joudutaan kyselemään, mikä ja mitä seurakunta on ja miten huonoa kehitystä saataisiin katkaistua tai ainakin loivennettua.
Yhtenä vastauksena on esitetty pienten ja tiiviiden jumalanpalvelusyhteisöiden muodostamista. En itse torju ajatusta, mutta näen siinä samalla vaaran merkkejä sekä piirteitä, jotka eivät aivan täsmää luterilaisen seurakuntakäsityksen kanssa. Mielestäni seurakuntakäsitystä pitäisi avata vahvasti myös arjen kristityn elämän suuntaan, ei vain vahvan hengellisen (hartaus-)elämän suuntaan. Pitäisi siis nähdä ja myös opastaa, että hengellinen elämä ei ole vain kirkossa ja hartaudessa vaan se on elämän keskellä, arjen elämässä, lähimmäisten kanssa elämän jakamisessa ja hyvin monenlaisissa asioissa ja tilanteissa.
Merimieskirkkotyön piirissä pohdimme asiaa jo 1990-luvun alkupuolella. Päädyimme silloin kohtaamisen teologia ajatteluun, jonka yksi keskeinen ilmaus on: Kahden kohtaamisessa on aina läsnä Kolmas (Jumala). Ajatuksena oli, että jokaisen kohtaamisen laatu ja osaltaan myös sisältö olisi sellainen, että siinä toteutuu jotakin hyvää ja myös pyhää ilman, että välttämättä puhutaan hengellistä kieltä tai että mainitaan Jumalaa.
Edellinen kuuluu minusta luonnostaan myös ihan kirkon perusseurakuntatyöhön. Se on ammatillisuutta ja samalla se on vahvaa, sisäistettyä spiritualiteettia. Tässä onkin yksi keskeinen näkemysero, joka meillä kirkon piirissä on sitä tunnistamatta.
Osa ajattelee, että vahvaa spiritualiteettia on vahva ja runsas hartauselämä, jota voidaan toteuttaa joko kirkon perinteistä nousevana (rukoushetket ja vastaavat) tai sitten vaikka viidennen herätysliikkeen monimuotoisena hartaus- ja julistustoimintana. Näitä tarvitaan ja ne eivät ole ”pahasta”, mutta ne eivät välttämättä liitä useimpia ihmisiä uskon yhteyteen. Ne ovat – ehkä hieman mutkat oikoen sanottuna – niiden heavyusereiden kristillistä elämää. Minusta vahva spiritualiteetti on arjen keskellä elämässä aina mukana olevaa todellisuutta. Siihen liittyy myös hartauselämää, mutta hartauselämä ei ole sen mittari tai kriteeri.
Tällaista ajattelua tulisi avata ja prosessoida ja viedä keskusteluihin, jotta useammat ihmiset voisivat nähdä itsensä kristittyinä, seurakunnan osana ja sen täysivaltaisina jäseninä. Seurakuntalaisuuden sisältöä ja monimuotoista olemusta pitäisi avata ja miettiä myös seurakunnan toimintaa tältä pohjalta. Täten voisi reilusti toteutua se, minkä kommenttina ilmaisin pappien some-palstalla: ”Seurakunnan toiminnasta 95-97% on muualla kuin ”seurakunnan toiminnassa’”.
Toivo Loikkanen
Toivo
Kiitos terveestä katsauksesta arkitodelliseen seurakunnan olemukseen liittyvästä näkökohtien esittelystä. Jo Martin Chemnitz aikoinaan totesi, että seurakuntayhteys ulottuu myös arkiseen elämään silloinkin kun seurakunta ei elää jumalanpalvelusten välistä aikaa.
Aikoinaan pidin esityksiä liturgiasta. Niissä otin esille sen miten messussa luettu Herran siunaus aloittaa koko viikon kestävän arjen jumalanpalveluksen. Messussa Jumalan siunaamat saavat voimaa jokapäiväisen elämänkutsumuksensa toteuttamiseen arkisten töidensä ja elämäntilanteittensa yhteydessä elämää kristityn elämää, Näin messusta löytyi ulottuvuus myös luterilaisen kutsumusajatuksen toteutumiseen omassa kodissaan, naapurina ja yhteiskunnan jäsenenä.
p.o. – kun seurakunta elää —
Kiitos, Matias, hyvästä kommentistasi ja sen hienosta liturgiaan liittyvästä näkökohdasta. Noin ajattelen juuri itsekin.
Martti Pentti. Totesin vain, että en ole koskaan kuullut (=muistu mieleen) että seurakuntasaarnassa kuuluisi luterilaisen parannussaarnan äänenpainoja. Eräät herätysliikkeeet ja niiden jumalanpalvelusyhteisöt ovat asia erikseen. Toivon tietysti olevani väärässä.
Marko, ainakin oma kokemukseni on, että seurakuntasaarnassa kuuluu vielä asiaansa uskovien julistajien herätteleviä äänenpainoja. Tiedämme, että aikoinaan Lutherin ja muiden uskonpuhdistajien tarkoitus oli saada Raamatulle arvovalta. Toisaalta eihän Raamatun arvovalta ole sinänsä mihinkään kadonnut nykyisinkään, vaikka tätä arvovaltaa monelta taholta yritetään horjuttaa. Eikö Lutherin saarna ole pohjimmiltaan uskoa Jumalan sanan lujaan varmuuteen siitä, minkä se lupaa? Tätä lujaa uskon varmuuden välittämistä seurakuntalaiset tarvitsevat ja myös kaipaavat, joka koituu heille lohdutukseksi ja myös herätykseksi. Ainakin toivon, että asia olisi näin.
Kosti, voi toki olla niin kuin toteat. Hyvä niin. Mutta ne viestit, joita olen kuullut eri tahoilta, kertovat täysin päinvastaista.
Totesit Marko, ettet muista saarnaa, jossa olisi kyselty ”onko kasteen armossa eletty vai onko usko mahdollisesti ”jäänyt katkolle”. Se täytyy myöntää, etten minäkään ole tuollaista seurakuntasaarnaa kuullut. En myöskään sellaista, jossa olisi kysytty, ”oletko autuas, tai onko sinulla passi?” Toisin sanoen, Pyhän Hengen todistus Jumalan lapseudesta. Kuinka vieraannuttavilta ja epätasa-arvoiselta tuollaiset kysymykset kuulostaisivat seurakuntalaisten korvissa nykyään?
Kun viittasin noihin ”herätteleviin äänenpainoihin”, ei niitä tosin oikein useasti kuule, eikä tuolla tavalla. Mutta kuten tiedät, Jumalan sanan julistaminen on vaikea ”taiteen laji”. Tiedän sen myös omalla tavallani. Edesmennyt Oulun piispa Hannes Leinonen oli kerran Vimpelin kirkossa saarnatuolissa aloittanut saarnansa sanomalla: ”Aika on lyhyt!” Ja siihen hän oli myös samantien saarnansa lopettanut. Näin kerrotaan, vaan mikä oli tuon totuuden vaikutus seurakuntalaisiin?
”Dogminjulistuksen paine ja totutut käytännöt voivat kaventaa kirkon mahdollisuuksia”, sanoo filosofi ja teologian ylioppilas Esa Saarinen uutisen mukaan. Mitä hän tuolla tarkoittaa, selviää huomenna.
Kosti, en tarkoita eri herätysliikkeiden ”slangia” vaikka monet ilmaisut voivat olla hyviä kiteytyksiä. En tarkoita myöskään Lutherin tai jonkun muun papukaijamaista toistamista tai että jokaikisen saarnan pitäisi sisältää herätysjulistusta tms. On kysymys itse asiasta: opetetaanko, että kaikki kastetut pelastuvat vai että kaikki kastetut, jotka uskovat, pelastuvat? Epäilen, että kovin moni meistä on kadottanut ns. ikuisuusperspektiivin. On eri asia opastaa kastettuja elämään ihmisiksi kuin uskomaan Kristukseen ja seuraamaan Häntä elämän valinnoissa ja sanoittaa tämä kasteen armossa elämiseksi. Pitäen samalla mielessä asian vakavuus. Minulle on ollut hätkähdyttävää huomata, että kokonaisen jumalanpalveluksen (varsinkin sanajumalanpalveluksen) voi nykyään pitää valikoimalla synnintunnustuksen, rukoukset ja virret niin, että vain tämänpuoleinen elämä korostuu ja monet luterilaisen kristillisyyden peruslinjaukset ovat poissa. Saarnat ovat sitten oma asiansa. Kolmiyhteisen Jumalan nimi ja raamatunkohtien käyttö ovat toki jäljellä.
Tämä kommentti on hyvä kiteytys blogistin otsikon kysymykseen. Seurakunta on seurakunta silloin, kun se opastaa jäseniään kasteen armossa elämiseen.
”On eri asia opastaa kastettuja elämään ihmisiksi kuin uskomaan Kristukseen ja seuraamaan Häntä elämän valinnoissa ja sanoittaa tämä kasteen armossa elämiseksi.” Onko se sentään aivan eri asia? Jumalan Poika syntyi ihmiseksi myös ollakseen esikuvana siitä, miten ihmisen tulee elää. Ihmisiksi eletään juuri seuraamalla Häntä elämän valinnoissa.
Marko, niin ehdottoman tärkeä kuin kaste pelastuksen perustuksena onkin, niin mikäli uskosta on langettu voi oikeutetusti kysyä, pelastuvatko kaikki kastetut? Taannoin eräs tuntemani seurakuntapastori oli eräässä kokouksessa tuon kysymyksen äärellä ”pelastuvatko kaikki kastetut” todennut: ”kun on kerran lapsena kastettu ja humalassa kuolee, niin kaikki on silloin hyvin.” Niin, onko kaikki silloin hyvin, hän varmaan halusi kysyä. Vai oliko ”ikuisuusperspektiivi kadonnut”, kuten kirjoitit.
Olet luonnollisesti paremmin perillä siitä, mikä tilanne seurakunnissa on yleisesti ottaen. En sinänsä tarkoittanut Lutherin saarnojen toistamista, vaan viittasin lähinnä siihen, millä vakavuudella ja uskonluottamuksella hän suhtautui Jumalan sanaan. Tunsin erään jo edesmenneen papin, jonka julistus oli kohtikäyvää, voimakasta ja iskevää uskoa herättävää puhetta synnistä ja armosta, joka ei jättänyt kuulijaa kylmäksi. Ehkä siksi, kun hänelle oli tullut ristinteologia sangen tutuksi.
Kosti,
¨Ristin teologia¨- määritelmä on tarpeeton. Tarpeeton siksi, että se sysää syrjään Raamatun. Puhuiko tuntemasi pappi olevansa ristin- teologi! Otoksesi perusteella hän saarnasi parannuksesta, mikä perustuu Jeesuksen ristiin ja Jeesuksen kuolleista nousemiseen kolmen päivän kuluttua hautauksesta.
Itse asia ikäänkuin ¨voimaantuu¨, kun sitä ei tueta inhimillisellä ymmärtämisellä, oivalluksilla, kuten ristinteologia tai kunnianteologia ja teologia.
Toisaalta Sana avautuu eli sulautuu uskossa ja tuon prosessin tulos omin sanoin ilmaistuna on aina yksi-yhteen Kirjoitusten kanssa.
Niinpä niin, Reijo. Taitaa tuo ”ristinteologia” olla kuitenkin ihan Raamatusta löytyvä. Sanoohan Jumala itse Paavalia tarkoittaen (Apt9:16) ”Minä tahdon näyttää hänelle, kuinka paljon hänen pitää kärsimän minun nimeni tähden.” Uskoa kun seuraa aina risti tavalla tai toisella. Risti, mitä se sitten onkin meille annettuna nöyryyttää meitä ylpeitä. Ristin pimeydessä opitaan myös tuntemaan jotakin Jumalan salatusta olemuksesta, kuten myös Hänen huolenpidostaan kuten (Ps23:4) antaa ymmärtää.
”Kolmen päivän kuluttua hautauksesta” Tämä on ehkä sivuseikka, mutta haluan kuitenkin sen korjata. ’Kolmantena päivänä’ ei ole sama kuin ’kolmen päivän kuluttua’. Jeesus oli haudassa perjantai-illasta sunnuntaiaamuun noin puolitoista vuorokautta.
Kosti,
Viittaan fraasiin, mikä on liitettävissä kirkon moniin ¨kasvoihin¨. Monimuotoisuus avaa monelle ihmiselle toivoa, kun Toivoa ei ole edes tarjota. Tämä iso alkukirjain tarkoittaa elävää toivoa, pelastusvarmuutta, mikä on läsnä ennen ¨viimeistä veräjää¨.
Risti edustaa kärsimistä, voittoa, alennusta ja ylennystä. On kysymys Hänestä, jota ilman me emme voi mitään tehdä, ei edes olla kristittyjä, eli Kristuksen seuraajia, sanan, tittelin Antiokiassa alotetun merkityksen edustajia. Jeesuksen seuraaminen, on joka päivä, kieltää itsensä, ottaa oma ristinsä ja seurata Häntä. Tälle maailmalle Jeesuksen seuraaminen edellämainittuun perustuen on hullutus, naurettavuus. Paavali on kokenut jokapäiväisen, kokosydämisen seuraamisen ihanuuden, mikä sitä kokemattomalle on hullutusta.
Kirkkorakennelmat tuottavat ilmaisuja, jotka esitetään Alkuperäistä asiaa parantelevaksi. Kuten ehkä liiankin usein viittaan teologia-sanaan, joka toimii ikäänkuin kaapuna sille mitä Kirjoituksiin on lisätty, poistettu tai muutettu/paranneltu. Teologia, teologi toimii aina tulkinnan kautta, eli ohjaten selvän tekstin, ilmaisun kokemisesta tunnustuskirjojen, kirkkoisien, erämaamunkkien jms ¨viisauksiin¨. Näin on ikäänkuin pakko toimia, koska Sana ei uskossa sulaudu. Tästä esimerkki voisi olla 2.Kor.12:9-12.
Tässä Paavali kertoo ilmestyksestä, ilmeisesti omastaan. Se alkaa todellisesta kokemuksesta, mikä koettiin tilassa, mistä hän ei tiedä. Tämä kokemus oli mahdollista kokea vain ihmisen katoamattomassa kerroksessa, hengessä (ei henkisyydessä). Tämä valtava kokemus voidaan katsoa edustavan kunnian teologiaa, tämän kunnia/risti-teologia-idean puitteissa. Tämä sama kunniakas kokemus muuttuikin vähemmän kunniakkaaksi, kun Jumala sallii saatanan enkelin rusikoinnin. – Tämä Jumalallinen kokemisen synteesi avaa Paavalin käsityskyvyn uskon kautta tietämään että, ¨Minun armossani on sinulle kyllin¨, mikä on järjen, inhimillisen viisauden vastainen, eli ¨..sillä minun voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa¨.
Kirkollis-uskonnollisessa kentässä on painotuksia kuten menestysteologia, kveekkarit/körtit, lestadiolaisuus, korkeakirkollisuus, muotojumalisuus, kokemusvapaa uskonnollisuus, pietismi, kirkon jäsenyys, jne. Nämä kaikki edustaa kirkon moniäänisyyttä ja se on tämän päivän tulkinnan mukaan kirkon voima, mikä tylpästi ilmaistuna tarkoittaa, että nämä kaikki suuntaukset ovat voima sakramenttien voimaannuttamana. Ensimmäin voimaannutus on itseasiassa se loppuunasti kestävä. Viittaan täällä esitettyihin useisiin kommentteihin, jos todetaan, että kaikki on horjunut, kuten usko, mutta lapsikaste on pysynyt lujana merkityksessään. Täiden lausumien ongelma on, että ne todella ovat ¨kehällisiä¨asioita, ajallisia.
Yhteenvetona: on oppeja jumaluuksista, niinkuin teologia-sana sitä tarkoittaa. On tarpeetonta puhua kreikaksi, koska sen merkitys tässä yhteydessä ei avaudu edes teologeille.
Siksi kaikki teologia-liitteelliset ilmaisut ovat tarpeettomia. Niitä tarvitaan vain, kun asian ydin ei avaudu tai se ei miellytä.
Kun olen heikko olen vahva ja joka tilassa, vt 2.kor.6:8, …kunniassa ja häpeässä.
Ei ole merkitystä kunnialla eikä häpeällä, jos emme ole uskossa, siksi kumpaakaan ei pidä teologisoida, sillä kumpaakin ulottuvuutta kohtaamme joka tapauksessa, kun ja vaikka Kristusta seuraamme.
Kosti,
Lähetettyäni huomasin, että vastaukseni sinulle on pitkähkö. Johtuu paljon siitäkin, että tokaisutyyppinen keskustelu ei perustele ja joskus kertoo ettei olla asiassa sisällä ei omilla eikä Raamatun perusteilla. Eli väärin-oikein ei useinkaan kerro miksi.
Reijo Totesit, että ”Paavali on kokenut jokapäiväisen, kokosydämisen seuraamisen ihanuuden, mikä sitä kokemattomalle on hullutusta.”
Varmaan myös silloin, kun hän sai juutalaisilta viisi kertaa 40 raipaniskua yhtä vaille. Ehkä tuohon voi soveltaa sanaa ristinteologia, ilman, että se menee kovin kauas Raamatun ajatuksesta. Huomasin äskettäin, että Petri Mäkilä on kirjoittanut kirjan ”Klassisen helluntailaisuuden teologinen ihmiskäsitys.”
Kosti,
Kaikkeen voi soveltaa ja kaikkea voi tulkita.
Kun ¨ristinteologia¨- kehittyy sanonnasta opinkaltaiseksi käsitteeksi, niin se kätkee alleen mitä milloinkin, tai ainakin raipaniskut Paavalin selkään. Tämä minun virke pitäisi kirkastaa, miksi mm ristinteologia-käsitettä ei tarvi luoda.
Sen tarpeettomuuden lisäksi se on myös hämmentävä ja teologien tulkintojen varassa, eikä silloinkaan yksinkertaiselle uskovalle selviä. Kuitenkin Paavalin kertomus omista kärsimyksistään ja näystään on yksinkertaisemmallekin Jeesuksen seuraajalle kirkas, eli paradoksi aukeaa, ¨kun olen heikko olen(kin) väkevä¨, 2. Kor.12:10. ¨
Miksi tämän ymmärtäminen sellaisenaan uskossa, ei kiinnosta, vaan muotoillaan teologista pohdintaa otsikolla : Kunnian ja ristin teologiat.
Uskossasulautumisklausuulia ei oteta huomioon? Ehkä siksi, että Raamatun ulkopuolisia käsitteitä ei usko avaa, ei mene hengelliseen ruuansulatukseen.
Reijo, otan tähän lyhyen lainauksen Petri Mäkilän kirjoituksesta RV 40/201. ”Useimpien helluntailaisten mielestä teologiaa ei voi erottaa Raamatusta. Tämä kuvaakin hyvin sitä ensimmäistä metodologista luonteenpiirrettä, joka on ominaista helluntailaisuudelle. Helluntailaisuus pyrkii siten olemaan läpikotaisin ”raamatullista” Helluntailaisen uskon ja käytännön lähtökohta ja perustus on ollut Raamatun teksti.”
Teologia käsitteenä esiintyy siis myös helluntailaisuudessa. Kyllä minulla ainakin omasta mielestäni on ollut tässä yhteydessä perustana Raamatun teksti (Apt9:16). Ja yhä enemmän VT:n hebrea, kiitos internetin. Miksi edelliseen tekstiin viitaten ei siis voi käyttää sanaa ”ristinteologia, kun teologia käsitteenä ei ole vieras myöskään helluntailaisuudessa.” Kysyt, ”miksi tämän (2Kor.12:10) ymmärtäminen sellaisenaan uskossa, ei kiinnosta, vaan muotoillaan teologista pohdintaa otsikolla : Kunnian ja ristin teologiat. Niin voidaan tietysti kysyä kumpi ihmistä miellyttää enemmän, menestys(teologia) elämässä vai ristin alla vaeltaminen uskossa Jumalan armosta.
”Viittaan täällä esitettyihin useisiin kommentteihin, jos todetaan, että kaikki on horjunut, kuten usko, mutta lapsikaste on pysynyt lujana merkityksessään.”
Helluntailainen ei ymmärrä, että luterilaisen ylistää Jumalaa kasteesta ja ehtoollisesta, jotka itse kirkkauden Herra Jeesus Kristus on asettanut. Luterilainen ei halveksi näitä.
Kristuksen työ Golgatalla kestää, se ei horju, siihen on ankkuroitu Pyhä kaste sekä Pyhä ehtoollinen. Helluntailaisen usko ei horju koskaan, koska oma kääntymys kokemus, oma ratkaisu on niin vahva?
Kosti,
Niinkuin Mäkilä toteaa, niin Raamatusta ei mitään eroteta, vaikka sitä teologiaksi nimitettäisiin. Olen tehnyt hyvinkin selväksi, että teologia-sana on Platonin ilmaisu omalla kielellään. Kun sitä sitten ei ole kulloisellekin kielelle käännetty, niin platonilaisuus on uinut tähän vierasperäiseen ilmaisuun sisälle. Kyllä helluntalaisuus käyttää sanaa teologia, mutta ei täytä sitä tulkinnoilla. Tulkinnoilla tarkoitan pelastusoppia ja perustaa, mikä on Apostolien ja Profeettojen päälle rakennettu. Eli ei ole muuta perustuskirjaa kuin Raamattu ja Seurakunnan perustaminen on ilman teologiaa, tulkintoja kerrottu Apt. 2 luku.
Reijo, kirjoitat, että ”helluntalaisuus käyttää sanaa teologia, mutta ei täytä sitä tulkinnoilla.” Tuossa Mäkilän tekstissä kuitenkin korostetaan sitä, että ”on myös tärkeää tunnistaa ne raamatuntulkinnalliset silmälasit, joiden kautta helluntailaisuus katsoo ja tulkitsee tekstejä.” Itse korostat, ettei ole muuta kuin perustuskirjaa kuin Raamattu ja ilman teologisia tulkintoja kerrottu Apt.2 luku. Robert William Menzies tuossa Mäkilän tekstin mukaan kuitenkin toteaa, että helluntaiteologian Hengen toimintaa korostavassa teologiassa painotettiin asioita toisin kuin Paavali kristologisessa opetuksissaan.
Paavalin opetuksetko tässä pohjimmiltaan siis jotenkin kiikastavat? Lisäksi tuossa tekstissä huomautetaan, että ”helluntailaisessa käytännön teologiassa on ollut vaikeuksia vastustaa kiusausta korottaa henkilökohtaiset kokemukset ja ilmestykset Raamatun sanan tasolle.” Siksi näköjään myös helluntailaiset teologit ja pastorit painottavat opin ja opetuksen rakentamista Raamatun sanasta eikä ihmisten kokemuksista. Mitä sitten tulee uskonvanhurskauteen, se ilmaistaan (1Moos15:6) Abram uskoi Herraan ja Herra luki sen hänelle vanhurskaudesi. Siis kirjaimellisesti mitään siihen lisäämättä, paitsi että usko vei myös hänet ristin alle.
Martti Pentti. Olen samaa mieltä siitä, että Kristus on annettu meille kasteessa sekä lahjaksi että esikuvaksi. Vanhat puhuivat kasteen lahjasta ja velvoituksesta. Minäkin seuraan sitä joskus kastepuheissa. Mutta pelkkä Kristuksen esikuvan jäljittely ilman uskoa Häneen ei auta. Yksin Kristuksen ja sakramentin uskominen vanhurskauttaa ja tekee meistä Jumalan silmissä hyviä hedelmiä tuottavia puita. Jos ja kun usko puuttuu, ohjataan kastettuja kirjaimellisesti teko-pyhyyteen.
Voiko Kristusta seurata tekopyhästi? Epäilen. Hän oli maanpäällisen vaelluksensa aikana vastaan oman aikansa tekopyhiä ja ulkokultaisia. Sen esikuvan mukaan elävä on samoin vastaan oman aikamme hurskastelijoita.
Voiko kasteen armosta langeta pois?
Mikäli näin olisi, ei kaiketi Lutherkaan olisi voinut todeta taistelun tiimellyksessä: ”Olen kastettu, olen pelastuva.” Usko horjuu kaste ei.
Hyvin todettu. Se, minkä Jumala itse on säätänyt, on kestävää ja pysyvää, peruskallio.
Martti Pentti, Evankeliumeista käy ilmi, että Jeesuksen uskominen Kristukseksi pelastaa. Kyllä häntä voi valitettavasti myös näennäisseurata eri tavoin. Tällaisen arviointi ei tietysti ole meidän ihmisten asia. Mutta Uusi testamentti kehottaa meitä myös tutkimaan ja koettelemaan itseämme.
Kosti V, Paavali puhuu kirjeissään niistä, jotka nyt vaeltavat ristin vihollisina. Olivat siis kastettuja ja uskoneet. Hän muistuttaa myös Israelin kansan korpivaelluksesta, jossa kansa oli saanut kasteen Moosekseen, mutta sortui erämaahan kiusattuaan Jumalaa. Käsitän niin, että on eri asia turvautua Kristukseen ja kasteeseensa uskon heikkoudessa kuin väärinkäyttää kastettuna olemistaan.
Kasteesta on hyvä saarnata sekä lahjana ja velvoituksena (usko ja rakkaus) että varoittavana lakina ja lohduttavana evankeliumina. Näkökulmia on useita.
”Kyllä häntä voi valitettavasti myös näennäisseurata eri tavoin.” Jos tarkoitat sitä, että tahtoo antaa lähimmäisilleen vaikutelman Jeesuksen seuraajasta, olen samaa mieltä. Eihän sellainen mitään oikeaa seuraamista ole.
Marko, näin asian myös ymmärrän, kuten kirjoitit. Kastetut uskovat olivat menneet uskon ja ristin ahtaasta portista sisälle, mutta he eivät jaksaneet kilvoitella ristin alla. Sen kaiken vaivan ja kärsimyksen keskellä, joka liittyyy elämään Jumalan yhteydessä Kristusta seuraten. Vaikeaa tuo ristin koulu oli myös Paavalille ja hänkin pyysi, että Jumala ottaisi pois sen pistimen, joka rusikoi häntä. Jumalan vastauksen omaksuminen; ”Minun armossani on sinulle kyllin,” vetää välillä sanattomaksi sen ristin keskellä, jota me uskovina kristittyinä kaikki joudumme tavalla tai toisella kantamaan. Tässä me myös olemme mielestäni keskeisen asian äärellä, vaikka sen sanoittaminen ei ole helppoa eikä yksioikoista.
Seurakunta on myös Jeesuksen seuraamista. Sehän on osallisuutta Kristuksen ruumiiseen, jäsenenä olemista kokonaisuudessa, jonka päänä on Herra itse.
Miten voitte puhua siitä miten Helluntailainen, tai Luterilainen Raamatun tekstiä käsittää? Ikään kuin kaikki Helluntailaiset olisivat samassa karsinassa, kuin Reijo Mänttäri.
Kukin uskokoon valitsemallaan tavalla, olkoon sitten luterilainen tai helluntailainen? Sitäkö tarkoitat?
Uskonoppi ja yksittäisen uskovan poikkeamat siitä ovat kuitenkin kaksi eri asiaa, eikö niin?
Jokaisessa ’karsinassa’ on monenlaisia lampaita. On niitä, jotka tunnistavat muidenkin laumojen lampaat rakkaiksi sisarikseen ja veljikseen. On myös niitä, jotka jaottelevat omankin lauman jäsenet oikeisiin ja vääriin.
Reijo M. muistaakseni ja käsittääkseni väitti, että heillä on Raamattu, josta he suoraan oppinsa lukevat. Vai erehdyikö tässä?
Pekka Veli, olet oikeassa.
”Eli ei ole muuta perustuskirjaa kuin Raamattu ja Seurakunnan perustaminen on ilman teologiaa, tulkintoja kerrottu Apt. 2 luku.” (Mänttäri)
Näin Helluntailainen opettaa. Sanovat, että heillä ei ole uskonoppia, vaan Raamattu. Käsitykset voivat kuitenkin vaihdella paljon.
Pekka-Veli,
Kuten aina ja tästä eteenkinpäin, voit osoittaa kysymykset suoraan minulle, täällä foorumilla tai suoraa begra1@hotmail.com.
Kysymyksessäsi näen asenteellisuutta, vaikka tiedät, että minulle ainoa perusta on Sana/Jeesus, seurakuntaruumis. Tämän kun sisäistää, uskon kautta omaksuu, niin Apostolien tekojen toisen luvun kirvoittavat kirjoitukset avautuvat ja selitysoppiei muutu tulkintaopiksi.