Ruotsalainen yhdistys hankki itselleen piispan. KG Hammar sanoi siihen, että se on pikkuisen sopimatonta. Talvella 2005 Missionsprovinsen vihki ensimmäisen pappinsa Niko Vannasmaan Suomeen. Vihkimistä ennen vihittäville tehtiin jonkinlainen ”testi”. Kaikki olivat ns. ”muodollisesti päteviä”. Silloinen arkkipiispa Jukka Paarma totesi ykskantaan, että Vannasmaan tapaus ei kuulu hänelle, koska Suomen ev.lut. kirkossa Vannasmaa on ainoastaan maallikko. Tähän asti Luther-säätiön papit ovat olleet ruotsalaisen hiippakunnan alaisia pappeja ja lähetystyössä Suomessa.
Sitten tuli maaliskuu 2010, ja luthersäätiöläiset vihkivät oman piispansa, viidesläisen Matti Väisäsen. Syntyi termi ”postimyyntipiispa”, kun arvuuteltiin, Hobby Hallistako ne pannumyssyt ja piispansauvat on tilattu. Väisänen menetti oikeutensa pappina Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa.
Väisäsen piispuus oli luonteeltaan vähän sama kuin vaikka körttiläisten Herättäjä-Yhdistys vihkaisisi toiminnanjohtajansa Simo Juntusen itselleen piispaksi. Ajatus naurattaa tyhmempääkin, mutta se havainnollistaa kahden eri tradition erilaisuuden. Toiset ovat matalalla, toiset pitävät kekkereitään sauvat ja hiipat heiluen.
Vajaan 15 vuoden ajalta täytyy sanoa, että luthersäätiöläiset ovat pikkuisen kovia poikia vedättämään. Piispa Olavi Rimpiläisen aikaan nuo ns. synodin miehet menivät Ouluun saadakseen sukuelinsertifioidun pappisvihkimyksen. Ja ennen kuin ”Rimpi-Ollikaan” jäi edes eläkkeelle, perustettiin kiireesti säätiö, jonka papit olivat evankelisluterilaisen kirkon vihkimiä. Tällä konstilla Tunnustuskirja-mafia koetti lyödä evankelisluterilaiseen kirkkoon sukuelinsertifioidun kiilan. Sitten he alkoivat hankkia sukuelinsertifioituja pappeja ostamalla laivaliput Ruotsiin. Että kun kenialaisen LML:n jäsenkirkon piispa on Ruotsissa vihkinyt, niin kuka uskaltaa kiistää sen vihkimyksen pätevyyden, sitä argumenttia jäbät käyttivät. Tätä tunnelia pitkin oli tarkoitus marssittaa kasvavan säätiön turvaamana lisää kaftaanit kovina kulkevia kirkasotsaisia koppalakkiluterilaisia pastoreita.
Torstaina, helmikuun 17. päivänä vuonna 2005 kirjoitin Vannasmaa-keissistä kommentin lehteen:
”Kysymyksessä on siten Suomeen perustettu uusi lähetyskirkko, jonka tuore pastori tekee lähetystyötä Suomessa, aivan kuten Luther-säätiön dekaani Juhana Pohjola on itse sanonut. Kiista naispappeudesta siirtyy siten kahden eri kirkon väliseksi ekumeeniseksi neuvonpidoksi.
Ongelma ei ratkenne tähän, sillä kumpikin osapuoli sanoo edustavansa aitoa luterilaisuutta. On vain ajan kysymys, milloin mainittu lähetyskirkko kastaa lapsia. Millainen asema säätiön kastamalla on Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa? Pahimmassa tapauksessa jostakusta pienokaisesta tehdään kirkkopoliittinen pelinappula.”
Pian se aika koitti, ja muutama Luther-säätiössä kastettu vauveliini liitettiin ev.lut. väestörekisteriin. Mutta evankelisluterilainen inkvisitio oli jossain kalatorilla, ja näin ollen Suomen ev.lut. kirkko tekikin Luther-säätiön toiminnasta evankelisluterilaisen kirkon toimintaa.
Vaan sitten tullaan syyskuuhun 2008. Piispainkokous antoi yksiselitteisen ohjeen. Luther-säätiön kasteet ovat piispainkokouksen mukaan kirkkolain ja kirkon järjestyksen vastaisia. Säätiössä kasteita toimittaneilla ei yksinkertaisesti ole lupaa tehdä niin. No, kastaa ei tarvitse uudelleen, mutta kirkkoherrojen piti ottaa käyttöön kirkon yhteyteen ottamisen kaava. Mitään ongelmaa ei siis ole ollut kohta viiteen vuoteen.
Täysin ulkopuolinen kysyy jo, mitä hiiskatin väliä on sillä, roiskiiko H2O:ta kirvespappi vai Väätäisen Kalle. Ja millä sanamuodolla. Nämä ovat tämmöisiä koukeroita, valtapeliäkin. Niin kuin se, kun piispa ekskommunikoitiin Mellunkylässä 2004. Ymmärrän siis vähän Antti Kylliäistäkin tässä, että ”kaikki käy”. Millään ei ole väliä. On joskus aivan järkevä ajatella, että ainakaan kovin monella asialla ei ole väliä. Mutta tämä venkoilu totuudenomistamisessa on ruvennut nyppimään niin, että minusta on ihan mukava, että tuo omasta mielestään muita niin paljon parempi porukka pystyttää nyt kunnolla sen oman kirkkonsa.
Siispä on hienoa, että sedät saivat vihdoin perustettua oman hiippakuntansa. Luther-säätiö on hallintorakenteiltaan ja yhteiskunnalliselta asemaltaan amerikkalaistyyppinen luterilainen kirkkokunta, jossa ehkä on myös joitain piirteitä Saksan maakirkoista. Säätiöläisten omalla hiippakunnalla ei ole mitään tekemistä Suomen evankelisluterilaisen kirkon kanssa. Se ei ole milloinkaan saanut penninjeniä ev.lut. kirkolta. Eikä Amerikasta, vaikka sellaisesta huhuttiin parisen vuotta sitten. Selvitin asian tilaamalla Patentti- ja rekisterihallituksesta säätiön tasekirjat. Hirmuisen varovaisella riskillä oli sijoituksia ja kauheasti myyty patalappuja. Pari aika messevää testamenttiakin oli.
Luther-säätiötä ei voi erottaa ev.lut. kirkosta, koska ei ole mitään erotettavaa.
Yksittäisiltä papeilta kyllä voidaan ottaa ja onkin otettu pappisoikeudet Suomen ev.lut. kirkossa. Sitten siellä on muutama, joka edelleen toimii ev.lut. piispan alaisena, vaikka onkin varmaan kirjoittanut mielipidekirjoituksen, jossa marttyyrin juhlavalla äänenvärinällä kerrotaan, että ”me sanoudumme irti piispoista”.
Itsekin monta kertaa päivässä sanoudun irti piispojen mielipiteistä. Niin ikään vastustan jyrkästi joitakin ajatuksia, joita itse olen esittänyt. Kiistän biologisen neitseestä syntymisen ja lääketieteellisen henkiinheräämisen. En usko, että kaikkien olemassa olevien olioiden joukossa on persoonallinen olio, jonka nimi on Perkele. En ole varma, lähteekö Henki Pojasta. Minusta olisi kiva joskus tavata henkilö, joka ehdottoman varmana tietäisi, mistä Henki lähtee. Martinillahan se lähtee.
Tässä käy nyt niin, että lopuiltakin ev.lut. papeilta Luther-säätiössä viedään papinoikeudet. Säätiön miehet ovat tässä asiassa antaneet nyt siihen oikeasti tilaisuuden, kun yhdistys hahmottuu kirkkona.
Joten toivon vain niin kuin mallikelpoinen liberalisti välinpitämättömän ystävällisesti uudelle kirkkokunnalle menestystä patalappujen kanssa.
Säätiötä kannattavat Suomen ev.lut. kirkon jäsenet voivat edelleen luonnollisesti osallistua säätiön tapahtumiin samalla tavalla kuin luterilaiset voivat maksaa kausikortin hathajoogaan tai mennä Valamon luostarin retriittiin ja ostaa sieltä marmeladia, ikoneita ja makoisaa marjaviiniä. Samat jäsenet voivat käydä Vermon raveissa ja Puuhamaassa. Omasta puolestani he voivat omaksua buddhalaisen hengittämisen ilman, että siitä tarvitsee ensin tehdä kristillistä hengittämistä. Joku havaitsee, että Kylliäisellä on tässä pointsinsa. Ainoa ongelma on ns. ”suvaitsemattomuuden suvaitseminen”. Miten se on. Ehkä joku suvaitsee sitä, että väkivaltainen mies naapurissa ei suvaitse vaimoaan.
Mutta onko muuten niin, että Luther-säätiö miellyttää ihmisiä, jotka haluavat itselleen jonkun auktoriteetin, jonka alle voi juosten kiiruhtaa alistumaan? Saattaa säätiöläisten kannalta olla jännittävää, että tämä säätiö seuratessaan Nokia Missio Churchin tietä katkaisee nyt historiallissosiologiset siteensä Kekkosen ajan Suomeen. Siitä varmana alkaa jännittävä taival. Vaan eipä hätää mitään, muut ovatkin jo tehneet saman. Ja hyvin menee. 50 000 meni rikki että heilahti.
Hienoa, Dante ja Petri!
Niin. Minusta kysymys on kahdesta eri asiasta. Saatanasta ja pahasta. Persoonan-pahan pohdinnoissa on kaiketi kysymys siitä, että lähdetään pahan ilmenemisestä eli pahuuksista. Sitten pahuudet tai niiden summa nähdään niin täytenä pahana, että se personoidaan. Ja kun henkimaailman rooligalleriassa on yksi joutilaana kuljeskeleva olento, liitetään persoonallinen pahuus siihen, ja niin meiullä on paholainen.
Toinen tapa lähestyä on ottaa tarkasteluun Raamatussa ja kritillisessä traditiossa tunnettu olento nimeltä saatana eli perkele ja kysyä, millainen se on. Saattaa saada muitakin määritteitä kuin paha.
Onko saatanalla substanssi vai onko se vain välineellinen käsite, jolla pahan ominaisuuteen pääsee käsiksi? Pahan käyttöliittymä. Kohtasiko Jeesus erämaassa olennon vai kuvataanko hänen kokemia kiusauksia puhuvana olentona?
Kohta pohditaan onko Perkeleellä nenä.
Minusta hyvä määritelmä pahuudelle on pyrkimys ei-olemiseen. Silloinhan juuri Perkele on se ei-oleminen, siinä missä Jumala on oleminen. Kaikenmaailman demonit sun muut ovat olemisen vastustamista.
Tässä systeemissä, jos sellaiseen on kallellaan, on niinkin, että sitten jos helvetti=kadotus, henkilökohtainen elämän ja ajan loppuminen olematttomuuteen eli juuri se mitä ateisti sanoo olevan kuoleman jälkeen, niin kristillinen käsitys taivaasta on se, että oleminen ei lopu vaan täydellistyy siten, että kuoleman pelko (tai toive) ei tule enää kyseeseen.
Eikä sillä Perkeleellä ole nenää. Tai kasvoja, ellei sitten omani, kuten on tässä hienosti keskusteltu. Kun maailmassa on niin paljon pahaa on toki helppo ajatella että joku tai jokin sitä aiheuttaa, ja sitten jo verhon takaa pukinsorkka vilahtaa ja ihmisiä kaatuu rivissä. Onko pukinsorkka myös välineellinen käsite siinä missä saatana itsekin?
Sekava purkaus tämä.
Yritin sanoa, ettei ”persoonallinen Paha” ole vastakohta ”meissä muodon saavalle Pahalle”. Yhtä vähän kuin Jumala on meidän toiveidemme ideaalitason henkilöitymä, yhtä vähän sitä on Perkele – mutta sillä erotuksella, että Perkelekin on vain Jumalan Perkele eli Hänen valtaansa alistettu, ja että se häviää kerran siihen ikuiseen kadotukseen, johon haudataan myös meissä oleva persoonallinen pahuus. Tosi oleminen on pelkkää hyvyyttä.
Onpas täällä mielenkiintoista keskustelua pahan olemuksesta. Itse olen asian ymmärtänyt niin, että pahan persoonallisuus tarkoittaa lähinnä sitä, että pahalla on olemassa Jumalasta riippumaton tahto, autarkheia ja suunnitelmallinen intentio vastustaa hyvää. Näin ollen paha ei ole vain hyvän negaatiota, vaan se on itsessään olemassa ja vaikuttamassa tässä maailmassa, vaikka se ei saisi ketään koskaan tempaistua mukaansa.
Niin.
Pahan ”Jumalasta riippumaton tahto” on paremminkin ”Jumalan vastainen tahto”. Se on aina sittenkin suhteessa Jumalaan, vaikka se tekee kaikkensa ollakseen Jumalan vastakohta ja ”Anti-Jumala”.
Pahan ”Jumalan riippumaton tahto” oli huolimattomasti sanottu. On parempi puhua tahdosta, joka on Jumalan vastainen, joskin tämä tahto on ”jotakin” itsessään olevaaa.
Luther kirjoittaa ”Sidotussa ratkaisuvallassa” (lyhentäen ja tiivistäen):
”Saatana ja langennut ihminen eivät voi tahtoa sitä mikä on hyvää, mutta heidän turmeltunut ja Jumalasta poiskääntynyt tahtonsa ja luontonsa on kuitenkin jotakin. Jumala vaikuttaa kaiken kaikessa ja ilman Häntä ei tapahdu mitään eikä mikään vaikuta. Koska siis Jumala panee kaiken liikkeelle ja vaikuttaa kaiken kaikessa, hän tempaa mukaan ja välttämättä panee myös liikkeeseen Saatanan ja jumalattomat ja vaikuttaa heissä, mutta hän toimii heissä heidän luontonsa mukaan ja toteuttaa pahaa pahojen välityksellä.”
Saatana on ”jotakin” itsessään, omassa varassaan ja luonnossaan, ei pelkästään hyvän negaatiota. Saatanalla on itsenäinen ”paha tahto”, jonka Jumala kaikkivaltiudessaan panee kuitenkin liikkeelle.
Niin – se on sitä subsistenssia, joka leimaa myös langennutta ihmistä. Paha ja Jumalasta erossa elävä ihninen on ikäänkuin kana, joka juoksee vielä senkin jälkeen, kun sen pää on leikattu pois, tai hyrrä, joka jää pyörimään vielä sittenkin, kun pyörittäjä, Jumala, irrottaa siitä otteensa.
Lopulta, pohjimmiltaan, Paha ei kuitenkaan ole autarkki, emme myöskään me. Siihen Paha kyllä pyrkii, ”olemaan niin kuin Jumala”, mutta siihen se ei koskaan pääse – riippumattomuuteen Jumalasta. Eikä se ymmärrä, että Jumalan olemus on ykseyttä kolminaisuudessa eli Rakkauden suhde.
Pahan riiippumattomuus, sen Jumalasta irtaantunut tahto ja oleminen on sittenkin rajattua. Ja sen se tietää viimeistän sen jälkeen, kun Kristus nousi kuolleista. Ja sen tähden se vihaa erityisesti kaikkia niitä, jotka ovat Kristuksessa.
Emme ole siinä mielessä autarkkeja, että olisimme Jumalasta riippumattomia, mutta jos Saatanan ”persoonallisuus” pitäisi jotenkin määritellä, niin ajattelen sen tarkoittavan autarkheiaa tai intentionaalisuutta samassa merkityksessä kuin ihminenkin on intentionaalinen ja ainakin suhteellisesti autarkki. Jos sanan uskovani persoonalliseen pahaan tai Saatanaan, niin tarkoitan sillä, että on olemassa voima, joka on intentiossaan täydellisen paha ja jonka intentiot eivät ole riippuvaisia ihmisistä.
… vai onko sittenkin? Olisiko Pahalla mitään valtaa tai intentionaalista olemista Jumalasta irrallaan, elleivät esivanhempamme olisi langenneet? Kysyn, mutten vastaa.