Ruotsalainen yhdistys hankki itselleen piispan. KG Hammar sanoi siihen, että se on pikkuisen sopimatonta. Talvella 2005 Missionsprovinsen vihki ensimmäisen pappinsa Niko Vannasmaan Suomeen. Vihkimistä ennen vihittäville tehtiin jonkinlainen ”testi”. Kaikki olivat ns. ”muodollisesti päteviä”. Silloinen arkkipiispa Jukka Paarma totesi ykskantaan, että Vannasmaan tapaus ei kuulu hänelle, koska Suomen ev.lut. kirkossa Vannasmaa on ainoastaan maallikko. Tähän asti Luther-säätiön papit ovat olleet ruotsalaisen hiippakunnan alaisia pappeja ja lähetystyössä Suomessa.
Sitten tuli maaliskuu 2010, ja luthersäätiöläiset vihkivät oman piispansa, viidesläisen Matti Väisäsen. Syntyi termi ”postimyyntipiispa”, kun arvuuteltiin, Hobby Hallistako ne pannumyssyt ja piispansauvat on tilattu. Väisänen menetti oikeutensa pappina Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa.
Väisäsen piispuus oli luonteeltaan vähän sama kuin vaikka körttiläisten Herättäjä-Yhdistys vihkaisisi toiminnanjohtajansa Simo Juntusen itselleen piispaksi. Ajatus naurattaa tyhmempääkin, mutta se havainnollistaa kahden eri tradition erilaisuuden. Toiset ovat matalalla, toiset pitävät kekkereitään sauvat ja hiipat heiluen.
Vajaan 15 vuoden ajalta täytyy sanoa, että luthersäätiöläiset ovat pikkuisen kovia poikia vedättämään. Piispa Olavi Rimpiläisen aikaan nuo ns. synodin miehet menivät Ouluun saadakseen sukuelinsertifioidun pappisvihkimyksen. Ja ennen kuin ”Rimpi-Ollikaan” jäi edes eläkkeelle, perustettiin kiireesti säätiö, jonka papit olivat evankelisluterilaisen kirkon vihkimiä. Tällä konstilla Tunnustuskirja-mafia koetti lyödä evankelisluterilaiseen kirkkoon sukuelinsertifioidun kiilan. Sitten he alkoivat hankkia sukuelinsertifioituja pappeja ostamalla laivaliput Ruotsiin. Että kun kenialaisen LML:n jäsenkirkon piispa on Ruotsissa vihkinyt, niin kuka uskaltaa kiistää sen vihkimyksen pätevyyden, sitä argumenttia jäbät käyttivät. Tätä tunnelia pitkin oli tarkoitus marssittaa kasvavan säätiön turvaamana lisää kaftaanit kovina kulkevia kirkasotsaisia koppalakkiluterilaisia pastoreita.
Torstaina, helmikuun 17. päivänä vuonna 2005 kirjoitin Vannasmaa-keissistä kommentin lehteen:
”Kysymyksessä on siten Suomeen perustettu uusi lähetyskirkko, jonka tuore pastori tekee lähetystyötä Suomessa, aivan kuten Luther-säätiön dekaani Juhana Pohjola on itse sanonut. Kiista naispappeudesta siirtyy siten kahden eri kirkon väliseksi ekumeeniseksi neuvonpidoksi.
Ongelma ei ratkenne tähän, sillä kumpikin osapuoli sanoo edustavansa aitoa luterilaisuutta. On vain ajan kysymys, milloin mainittu lähetyskirkko kastaa lapsia. Millainen asema säätiön kastamalla on Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa? Pahimmassa tapauksessa jostakusta pienokaisesta tehdään kirkkopoliittinen pelinappula.”
Pian se aika koitti, ja muutama Luther-säätiössä kastettu vauveliini liitettiin ev.lut. väestörekisteriin. Mutta evankelisluterilainen inkvisitio oli jossain kalatorilla, ja näin ollen Suomen ev.lut. kirkko tekikin Luther-säätiön toiminnasta evankelisluterilaisen kirkon toimintaa.
Vaan sitten tullaan syyskuuhun 2008. Piispainkokous antoi yksiselitteisen ohjeen. Luther-säätiön kasteet ovat piispainkokouksen mukaan kirkkolain ja kirkon järjestyksen vastaisia. Säätiössä kasteita toimittaneilla ei yksinkertaisesti ole lupaa tehdä niin. No, kastaa ei tarvitse uudelleen, mutta kirkkoherrojen piti ottaa käyttöön kirkon yhteyteen ottamisen kaava. Mitään ongelmaa ei siis ole ollut kohta viiteen vuoteen.
Täysin ulkopuolinen kysyy jo, mitä hiiskatin väliä on sillä, roiskiiko H2O:ta kirvespappi vai Väätäisen Kalle. Ja millä sanamuodolla. Nämä ovat tämmöisiä koukeroita, valtapeliäkin. Niin kuin se, kun piispa ekskommunikoitiin Mellunkylässä 2004. Ymmärrän siis vähän Antti Kylliäistäkin tässä, että ”kaikki käy”. Millään ei ole väliä. On joskus aivan järkevä ajatella, että ainakaan kovin monella asialla ei ole väliä. Mutta tämä venkoilu totuudenomistamisessa on ruvennut nyppimään niin, että minusta on ihan mukava, että tuo omasta mielestään muita niin paljon parempi porukka pystyttää nyt kunnolla sen oman kirkkonsa.
Siispä on hienoa, että sedät saivat vihdoin perustettua oman hiippakuntansa. Luther-säätiö on hallintorakenteiltaan ja yhteiskunnalliselta asemaltaan amerikkalaistyyppinen luterilainen kirkkokunta, jossa ehkä on myös joitain piirteitä Saksan maakirkoista. Säätiöläisten omalla hiippakunnalla ei ole mitään tekemistä Suomen evankelisluterilaisen kirkon kanssa. Se ei ole milloinkaan saanut penninjeniä ev.lut. kirkolta. Eikä Amerikasta, vaikka sellaisesta huhuttiin parisen vuotta sitten. Selvitin asian tilaamalla Patentti- ja rekisterihallituksesta säätiön tasekirjat. Hirmuisen varovaisella riskillä oli sijoituksia ja kauheasti myyty patalappuja. Pari aika messevää testamenttiakin oli.
Luther-säätiötä ei voi erottaa ev.lut. kirkosta, koska ei ole mitään erotettavaa.
Yksittäisiltä papeilta kyllä voidaan ottaa ja onkin otettu pappisoikeudet Suomen ev.lut. kirkossa. Sitten siellä on muutama, joka edelleen toimii ev.lut. piispan alaisena, vaikka onkin varmaan kirjoittanut mielipidekirjoituksen, jossa marttyyrin juhlavalla äänenvärinällä kerrotaan, että ”me sanoudumme irti piispoista”.
Itsekin monta kertaa päivässä sanoudun irti piispojen mielipiteistä. Niin ikään vastustan jyrkästi joitakin ajatuksia, joita itse olen esittänyt. Kiistän biologisen neitseestä syntymisen ja lääketieteellisen henkiinheräämisen. En usko, että kaikkien olemassa olevien olioiden joukossa on persoonallinen olio, jonka nimi on Perkele. En ole varma, lähteekö Henki Pojasta. Minusta olisi kiva joskus tavata henkilö, joka ehdottoman varmana tietäisi, mistä Henki lähtee. Martinillahan se lähtee.
Tässä käy nyt niin, että lopuiltakin ev.lut. papeilta Luther-säätiössä viedään papinoikeudet. Säätiön miehet ovat tässä asiassa antaneet nyt siihen oikeasti tilaisuuden, kun yhdistys hahmottuu kirkkona.
Joten toivon vain niin kuin mallikelpoinen liberalisti välinpitämättömän ystävällisesti uudelle kirkkokunnalle menestystä patalappujen kanssa.
Säätiötä kannattavat Suomen ev.lut. kirkon jäsenet voivat edelleen luonnollisesti osallistua säätiön tapahtumiin samalla tavalla kuin luterilaiset voivat maksaa kausikortin hathajoogaan tai mennä Valamon luostarin retriittiin ja ostaa sieltä marmeladia, ikoneita ja makoisaa marjaviiniä. Samat jäsenet voivat käydä Vermon raveissa ja Puuhamaassa. Omasta puolestani he voivat omaksua buddhalaisen hengittämisen ilman, että siitä tarvitsee ensin tehdä kristillistä hengittämistä. Joku havaitsee, että Kylliäisellä on tässä pointsinsa. Ainoa ongelma on ns. ”suvaitsemattomuuden suvaitseminen”. Miten se on. Ehkä joku suvaitsee sitä, että väkivaltainen mies naapurissa ei suvaitse vaimoaan.
Mutta onko muuten niin, että Luther-säätiö miellyttää ihmisiä, jotka haluavat itselleen jonkun auktoriteetin, jonka alle voi juosten kiiruhtaa alistumaan? Saattaa säätiöläisten kannalta olla jännittävää, että tämä säätiö seuratessaan Nokia Missio Churchin tietä katkaisee nyt historiallissosiologiset siteensä Kekkosen ajan Suomeen. Siitä varmana alkaa jännittävä taival. Vaan eipä hätää mitään, muut ovatkin jo tehneet saman. Ja hyvin menee. 50 000 meni rikki että heilahti.
Jos Jumala on persoonallinen ja paha on Jumalan vastapooli, niin pitäisikö ajatella, että paha on persoonaton?
Olla persoona ja olla persoonallinen ovat kaksi eri asiaa. Pahuus ei kiteydy yhteen persoonaan.
Koko persoonan käsite on tässä liian vaikea. Voisihan ajatella, että nimenomaan epäpersoonallinen yksilökin niin sanoen elää kaikkein pahimman elämän.
Usein mietityttää, miksi saatanan olemassaolemista kutsutaan radikaaliksi pahaksi. Minusta on paljon kammottavampi ja radikaalimpi ajatus, että ilman saatanaa ja riivaajiakin olemme niin pahaan taipuvaisia ja kykeneviä. Saatana tuntuu jopa helpolta ja helpottavalta ratkaisulta. jos ei ole saatanaa, ihmiskunta joutuu katsomaan kollektiiviseen peiliin ja kauhistumaan. Tämä tuli taas eilen mieleen, kun television ajankohtaisohjelmassa kerrottiin Intian naisten oloista.
Saatanan olemassaolemista en kuitenkaan kiellä, mutta se on eri kategorian kysymys kuin radikaalin pahan kohtaaminen. Joudumme kohtaamaan sen joka tapauksessa riippumatta siitä, mikä on käsityksemme henkimaailman roolijaosta.
’Paha’ on jotakin sellaista, jolla ei ole olemista itsessään. Se on ikäänkuin virus, joka tarvitsee ”isäntäeläimen” ollakseen olemassa.
En tiedä, voiko tätä minua viisaammilta oppimaani näkemystä soveltaa myös persoonalliseen Pahaan, jonka olemassaoloon vankasti uskon, koska näen sen hirveät kasvot maailmassa ja inhimillisen pahuuden takana, mutta myös peilissä, kun katson siihen ilman Kristusta, Vapahtajaani. Mutta ajattelen, muidenkin ajatuksiin yhtyen, että Paha on sekä persoonallinen, Jumalasta poispäin ja itseensä kääntynyt henkiolento että tämän henkiolennon transpersoonallista olemista meissä ja meidän kauttamme.
Ja kaikkia näitä ajatellessani kauhistun sydänjuuriani myöten ja katson pian siihen Peiliin, josta en näe Pahan kasvoja, vaan Hänet, jonka oma olen ja joka on voittanut persoonallisen Pahan minussa ja maailmassa ja maailman ulkopuolisessa olemattomassa olemisessa.
Martti Vaahtoranta kirjoitti:
Minusta tuo kuvaus on mahdottoman hyvin muotoiltu. Mutta puhe persoonasta ja persoonallisuuudesta on ongelmallista, ellei nyt tarkoin kerrota, mitä sillä sanalla tarkoitetaan. Tässä antiikin ajattelu ja moderni ajattelu joutuvat jännitteeseen, samoin teologia ja psykologia. Asia on hedelmällinen, hyvin hedelmällinen.
Radikaalista pahasta puhumisen ongelma on minusta siinä, että radikaalius ainakin omassa mielikuvassani on samaa kuin että pusken pahuuden johonkin ultimaan, jonnekin eksistenssin ”syrjäseuduille”, ”sinne jonnekin” 70 miljoonaa uhria hävittäneeseen Maohon ja sitä rataa. Arjen pahuus on ihan yhtä totta tässä ja nyt. Kaikkein raskainta on se, että usein hyvillä asioilla on paha kääntöpuolensa.
Hannah Arendt on puhunut ”pahan banaliteetista”. Hän tarkoittaa sillä käsittääkseni juuri radikaalin pahan ilmenemistä kansallissosialistisessa järjestelmässä ”vain käskettyä työtänsä” tekevän virkamiehen hahmossa, tämän toimittaessa juutalaisia keskitysleirille.
Minusta on olemassa ”inhimillistä pahaa”, jonka voi jollakin järjellisellä tavalla selittää, ja ”radikaalia pahaa”, johon kaikki rationaalit selitykset kilpistyvät. Kaikkein pelottavinta tämä ”radikaali paha” on kuitenkin siellä, missä siitä tulee banaalia ja arkipäiväistä – kuten vaikkapa sosiaalisista syistä abortteja tehtaillessa tai tiettyjen kriteerien täyttyessä armomurhia tehtäessä. Tekevät vain velvollisuutensa, ja me muut käännämme katseemme muualle tai kohautamme olkapäitämme.
Patristiikassa persoona otettiin Jumalan yhteydessä käyttöön kreikan prosooponin käännöksenä. Kreikkalainen tausta on teatterinaamiossa, kasvoissa. Persoona taas rakentuu läpi olemista merkitsevästä per -sanasta ja sonare -sanasta, joka tarkoittaa soimista. Tässä käyttöyhteydessä persoonallinen tarkoittaa yksinkertaisesti vain sitä, että joku on persoona. Lisäksi persoonasta ajatellaan, että tämä on jokin olio erotuksena suomen sanasta olento, joka näyttäisi antavan oliolle jo sellaisia attribuutteja, joita olion ollakseen olio ei tarvitse sisältää. Jos näemme pahan kasvot, näemme pahan persoonan, voisi ehkä sanoa. Jos taas tämä vertauskuva on vieras, silloin puhe persoonallisesta pahasta on vaikeammin nieltävissä, kyse on pikemminkin yleisestä, eri puolille levittäytyneestä olemisen vinoutuneisuudesta. Persoonallisen Jumalan vastakohtana paha voisi olla persoonaton ehkä siinä merkityksessä, että pahan tietoisuus olisi tietoisuutta siitä, että pahassa ei ole minkäänlaista olevaa.
Voisiko ajatella, että Paha on ’persoonallista’, koska se on itsestään tietoista, ja ’transpersoonallista’, kun se liittyy meidän ihmisten persoonalliseen tietoisuuteen itsestämme?
Voisiko ajatella, että niin kuin pelastavassa uskon suhteessa Jumalaan elävässä ihmisessä (”henki”) voi nähdä kuvan Kolmiyhteisestä Jumalasta, uskosta osattomassa, Jumalasta poispäin kääntyneessä ihmisessä (”liha”) näkyy ”Perkeleen inhottava naamari”, kuten Johann Gerhard tilannetta kuvaa – vääristynyt analoginen kuva Jumalasta?
Voisiko ajatella, että kumpikin näistä voi näkyä omista kasvoistamme, kun Jumalan ja Perkeleen taistelukenttänä katsomme syvälle peiliin?
Tuli mieleen Danten Helvetti. Siinä Lucifer on Jumalan negaatio, jonka rangaistus on se, että hänen muotonsa on merkki Jumalasta. Kaukaa katsoen Lucifer näyttää ristiltä, sillä hän rinnastaan asti virtaan jäätyneenä rimpuilee irti ja paiskoo siivillään tuulta kuin tuulimylly. Hänen otsastaan eroaa kolmet kasvot kuten Jumalan kolminaisuudessa. Kolmiyhteinen Lucifer edustaa tietämättömyyttä, voimattomuutta ja vihaa. Luciferin tunteet ja ajatukset ovat kuolleet ja hän on muuttunut sieluttomaksi koneeksi. Ainoa häneen jäänyt sielullinen ominaisuus on tietoisuus tästä konemaisesta olotilasta sekä siihen liittyvä toinen havainto itsestä: Lucifer on tietoinen siitä, että hän on muuttunut merkiksi siitä, mitä hän vihaa, Jumalasta. Lucifer on ikään kuin vakavimmalla tavalla kuviteltavissa oleva vajaamielinen, jolla on huikeimman lahjakkuuden kyky käsittää, mitä on olla henkisesti täysin pimeä.