Ruotsalainen yhdistys hankki itselleen piispan. KG Hammar sanoi siihen, että se on pikkuisen sopimatonta. Talvella 2005 Missionsprovinsen vihki ensimmäisen pappinsa Niko Vannasmaan Suomeen. Vihkimistä ennen vihittäville tehtiin jonkinlainen ”testi”. Kaikki olivat ns. ”muodollisesti päteviä”. Silloinen arkkipiispa Jukka Paarma totesi ykskantaan, että Vannasmaan tapaus ei kuulu hänelle, koska Suomen ev.lut. kirkossa Vannasmaa on ainoastaan maallikko. Tähän asti Luther-säätiön papit ovat olleet ruotsalaisen hiippakunnan alaisia pappeja ja lähetystyössä Suomessa.
Sitten tuli maaliskuu 2010, ja luthersäätiöläiset vihkivät oman piispansa, viidesläisen Matti Väisäsen. Syntyi termi ”postimyyntipiispa”, kun arvuuteltiin, Hobby Hallistako ne pannumyssyt ja piispansauvat on tilattu. Väisänen menetti oikeutensa pappina Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa.
Väisäsen piispuus oli luonteeltaan vähän sama kuin vaikka körttiläisten Herättäjä-Yhdistys vihkaisisi toiminnanjohtajansa Simo Juntusen itselleen piispaksi. Ajatus naurattaa tyhmempääkin, mutta se havainnollistaa kahden eri tradition erilaisuuden. Toiset ovat matalalla, toiset pitävät kekkereitään sauvat ja hiipat heiluen.
Vajaan 15 vuoden ajalta täytyy sanoa, että luthersäätiöläiset ovat pikkuisen kovia poikia vedättämään. Piispa Olavi Rimpiläisen aikaan nuo ns. synodin miehet menivät Ouluun saadakseen sukuelinsertifioidun pappisvihkimyksen. Ja ennen kuin ”Rimpi-Ollikaan” jäi edes eläkkeelle, perustettiin kiireesti säätiö, jonka papit olivat evankelisluterilaisen kirkon vihkimiä. Tällä konstilla Tunnustuskirja-mafia koetti lyödä evankelisluterilaiseen kirkkoon sukuelinsertifioidun kiilan. Sitten he alkoivat hankkia sukuelinsertifioituja pappeja ostamalla laivaliput Ruotsiin. Että kun kenialaisen LML:n jäsenkirkon piispa on Ruotsissa vihkinyt, niin kuka uskaltaa kiistää sen vihkimyksen pätevyyden, sitä argumenttia jäbät käyttivät. Tätä tunnelia pitkin oli tarkoitus marssittaa kasvavan säätiön turvaamana lisää kaftaanit kovina kulkevia kirkasotsaisia koppalakkiluterilaisia pastoreita.
Torstaina, helmikuun 17. päivänä vuonna 2005 kirjoitin Vannasmaa-keissistä kommentin lehteen:
”Kysymyksessä on siten Suomeen perustettu uusi lähetyskirkko, jonka tuore pastori tekee lähetystyötä Suomessa, aivan kuten Luther-säätiön dekaani Juhana Pohjola on itse sanonut. Kiista naispappeudesta siirtyy siten kahden eri kirkon väliseksi ekumeeniseksi neuvonpidoksi.
Ongelma ei ratkenne tähän, sillä kumpikin osapuoli sanoo edustavansa aitoa luterilaisuutta. On vain ajan kysymys, milloin mainittu lähetyskirkko kastaa lapsia. Millainen asema säätiön kastamalla on Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa? Pahimmassa tapauksessa jostakusta pienokaisesta tehdään kirkkopoliittinen pelinappula.”
Pian se aika koitti, ja muutama Luther-säätiössä kastettu vauveliini liitettiin ev.lut. väestörekisteriin. Mutta evankelisluterilainen inkvisitio oli jossain kalatorilla, ja näin ollen Suomen ev.lut. kirkko tekikin Luther-säätiön toiminnasta evankelisluterilaisen kirkon toimintaa.
Vaan sitten tullaan syyskuuhun 2008. Piispainkokous antoi yksiselitteisen ohjeen. Luther-säätiön kasteet ovat piispainkokouksen mukaan kirkkolain ja kirkon järjestyksen vastaisia. Säätiössä kasteita toimittaneilla ei yksinkertaisesti ole lupaa tehdä niin. No, kastaa ei tarvitse uudelleen, mutta kirkkoherrojen piti ottaa käyttöön kirkon yhteyteen ottamisen kaava. Mitään ongelmaa ei siis ole ollut kohta viiteen vuoteen.
Täysin ulkopuolinen kysyy jo, mitä hiiskatin väliä on sillä, roiskiiko H2O:ta kirvespappi vai Väätäisen Kalle. Ja millä sanamuodolla. Nämä ovat tämmöisiä koukeroita, valtapeliäkin. Niin kuin se, kun piispa ekskommunikoitiin Mellunkylässä 2004. Ymmärrän siis vähän Antti Kylliäistäkin tässä, että ”kaikki käy”. Millään ei ole väliä. On joskus aivan järkevä ajatella, että ainakaan kovin monella asialla ei ole väliä. Mutta tämä venkoilu totuudenomistamisessa on ruvennut nyppimään niin, että minusta on ihan mukava, että tuo omasta mielestään muita niin paljon parempi porukka pystyttää nyt kunnolla sen oman kirkkonsa.
Siispä on hienoa, että sedät saivat vihdoin perustettua oman hiippakuntansa. Luther-säätiö on hallintorakenteiltaan ja yhteiskunnalliselta asemaltaan amerikkalaistyyppinen luterilainen kirkkokunta, jossa ehkä on myös joitain piirteitä Saksan maakirkoista. Säätiöläisten omalla hiippakunnalla ei ole mitään tekemistä Suomen evankelisluterilaisen kirkon kanssa. Se ei ole milloinkaan saanut penninjeniä ev.lut. kirkolta. Eikä Amerikasta, vaikka sellaisesta huhuttiin parisen vuotta sitten. Selvitin asian tilaamalla Patentti- ja rekisterihallituksesta säätiön tasekirjat. Hirmuisen varovaisella riskillä oli sijoituksia ja kauheasti myyty patalappuja. Pari aika messevää testamenttiakin oli.
Luther-säätiötä ei voi erottaa ev.lut. kirkosta, koska ei ole mitään erotettavaa.
Yksittäisiltä papeilta kyllä voidaan ottaa ja onkin otettu pappisoikeudet Suomen ev.lut. kirkossa. Sitten siellä on muutama, joka edelleen toimii ev.lut. piispan alaisena, vaikka onkin varmaan kirjoittanut mielipidekirjoituksen, jossa marttyyrin juhlavalla äänenvärinällä kerrotaan, että ”me sanoudumme irti piispoista”.
Itsekin monta kertaa päivässä sanoudun irti piispojen mielipiteistä. Niin ikään vastustan jyrkästi joitakin ajatuksia, joita itse olen esittänyt. Kiistän biologisen neitseestä syntymisen ja lääketieteellisen henkiinheräämisen. En usko, että kaikkien olemassa olevien olioiden joukossa on persoonallinen olio, jonka nimi on Perkele. En ole varma, lähteekö Henki Pojasta. Minusta olisi kiva joskus tavata henkilö, joka ehdottoman varmana tietäisi, mistä Henki lähtee. Martinillahan se lähtee.
Tässä käy nyt niin, että lopuiltakin ev.lut. papeilta Luther-säätiössä viedään papinoikeudet. Säätiön miehet ovat tässä asiassa antaneet nyt siihen oikeasti tilaisuuden, kun yhdistys hahmottuu kirkkona.
Joten toivon vain niin kuin mallikelpoinen liberalisti välinpitämättömän ystävällisesti uudelle kirkkokunnalle menestystä patalappujen kanssa.
Säätiötä kannattavat Suomen ev.lut. kirkon jäsenet voivat edelleen luonnollisesti osallistua säätiön tapahtumiin samalla tavalla kuin luterilaiset voivat maksaa kausikortin hathajoogaan tai mennä Valamon luostarin retriittiin ja ostaa sieltä marmeladia, ikoneita ja makoisaa marjaviiniä. Samat jäsenet voivat käydä Vermon raveissa ja Puuhamaassa. Omasta puolestani he voivat omaksua buddhalaisen hengittämisen ilman, että siitä tarvitsee ensin tehdä kristillistä hengittämistä. Joku havaitsee, että Kylliäisellä on tässä pointsinsa. Ainoa ongelma on ns. ”suvaitsemattomuuden suvaitseminen”. Miten se on. Ehkä joku suvaitsee sitä, että väkivaltainen mies naapurissa ei suvaitse vaimoaan.
Mutta onko muuten niin, että Luther-säätiö miellyttää ihmisiä, jotka haluavat itselleen jonkun auktoriteetin, jonka alle voi juosten kiiruhtaa alistumaan? Saattaa säätiöläisten kannalta olla jännittävää, että tämä säätiö seuratessaan Nokia Missio Churchin tietä katkaisee nyt historiallissosiologiset siteensä Kekkosen ajan Suomeen. Siitä varmana alkaa jännittävä taival. Vaan eipä hätää mitään, muut ovatkin jo tehneet saman. Ja hyvin menee. 50 000 meni rikki että heilahti.
Kyllähän tämmöistä retoriikkaa on varmaan harjoitettu joskus myös teologisesti konservatiivien parissa. Mutta onko Lähetyshiippakunnassa?
Joskus kauan sitten kyselin, mikä sinua, Juhani Huttunen, oikein vaivaa. En kysy enää. Älä sinäkään minulta.
Mutta siunausta kuitenkin.
Voisit kuitenkin siivota suusi.
En tiedä, että onko Luther-säätiö vienyt keneltäkään ev.lut. papilta pappisoikeuksia. Jos kaikilta ev.lut. papeilta viedään pappisoikeudet, niin silloin tulisi kirkolla kova pappispula ja Lähetyshiippakuntaan tarvittaisiin lisää piispoja ja pappeja, jotta pappispula helpottuisi. Tällöin varmaan jokainen ev.lut seurakunta haluaisi liittyä Lähetyshiippakuntaan. Mielenkiintoista aikoja eletään.
Taannoin mentiin jumalanpalvelukseen, meitä oli isompi seurue, johon kuului yksi säätiön mies. Kirkonmenojen alettua havahduin että toinen papeista oli nainen ja keksin katsoa seurueeseemme kuulunutta säätiön miestä ja se oli tosi pelokkaan näköinen. Se muuttui yhä huonompaan suuntaan kun ehtoollisen aika koitti, mutta siinä oli sellainen tietynlainen sosiaalinen paine miksi se ei voinut kieltäytyä osallistumasta, kun se käveli alttaria kohti se oli niin kalmankalpea että, ja aloin itsekin pelätä että mitä tässä käy. Mutta se polvistui ja sen oli pakko ottaa herramme jeesuksen kristuksen veri vastaan naispapin kädestä. Luulin että se saa halvauksen sillä hetkellä, mutta se kesti, otti leivän ja viinin ja kun katsoin sitä ennen kun noustiin ylös niin sen silmistä valui vuolaat kyynelvirat. Tarkkailin sitä loppuaikana, tuntui että sen kasvoilla oli vihdoin valoa, säteilyä ja siitä oikein huomasi kuinka se on jättänyt taakseen melkoisen painolastin tai vastaavaa, en ollut sitä ennen sellaisena nähnyt.
Kuulin jälkeen että se oli sanonut siitä eräälle, että se oli joutunut kohtaamaan pahimman pelkonsa jonka ympärille se oli rakentanut hirmuisen muurin ja kohdentanut kaiken ikävän tämän yhden asian syyksi, mutta nyt se oli tuntenut suuren helpoituksen ja tunsi olevansa vapaa. Mutta sitten kuulin taas jälkeenpäin että se oli muuttunut taas ennalleen ja osallistui säätiön toimintaan ja kielsi kaiken ja oli kova vatsustamaan naisia ja kirkkoa.
Hyvä kirjoitus. Samaa mieltä olen siitä, että Luther-säätiö kulkee Nokia Missio Churchin tietä, tosin lyhyellä tähtäimellä hiukan paremmalla menestyksellä.
Rimpiläinen muuten oli paitsi korkeakirkollinen ja körtti, myös vanhoillislestadiolaisten ja kaikkien naispappeuden vastustajien suosikki, mutta tuskin olisi Herättäjä-yhdistyksen jäsenäänestyksessä voittanut ”piispanvaalia.”
Tarina kertoo, että piispa Rimpiläinen olisi kyllästynyt kasvatustyöhön ja maailman parantamiseen yhteiskunnallisin keinoin ollessaan Joensuun Normaalilyseon uskonnon ja psykologian lehtorina ja siksi päättänyt siirtyä kirkon piiriin. Oli miten oli, tuossa vihkimysasiassa symppaan emerituspiispoistamme enemmän Rimpiläistä, joka oli toimissaan ja kommenteissaan avoin ja johdomukainen, kuin Sihvosta, joka vihki naisia papeiksi, vaikka ei, omien sanojensa mukaan, ”ollut siitä kovin innostunut”.
Olen samaa mieltä. Rimpiläinen tuli valituksi Ouluun piispaksi juuri silloin kun hoitokokouskohu oli kuumimmillaan. Ei ottanut siihen muuten kantaa paitsi että näyttäytyi ensimmäisenä järjestävän hiippakunnan piispana vl-liikkeen suviseuroissa kesällä 1980, mikä tietysti oli pieni kumarrus sinne, mistä päin piispaksi valintaan riittävät äänet olivat tulleet. Sitäpaitsi Rimpiläinen tuli virkaan kirkon tutkimuskeskuksen johtajan pallilta jos en väärin muista.
Minusta ei ole syytä olla huolissaan siitä, mikä Juhani Huttusta vaivaa. Enkä oikein sitäkään ymmärrä, että kun lennokkaalla tyylillä kirjoitetaan asiaa, niin käsketään siivota suu. Tai oikeastaan ymmärrän, ymmärrän siis niin, että kun ei ole kykyä keskusteluun niin alkaa määräily. Ikävää ja siksi(kin) Lähetyshiippakunta tulee jäämään ikuisesti pieneksi siirtomaaherraklubiksi.
Huttunen sanoi kaksi tosiasiaa. Ensinnäkin, Luther-Säätiötä ei voi erottaa kirkosta, koska ei kirkkoon mitään säätiöitä kuulu vaan henkilöitä. Toiseksi, nyt on piispojen aika tarttua hankalaan asiaan tosissaan ja myönteisiä merkkejä on jo ilmassa. Kuopion piispa sen sanoi selvimmin, että hänen hiippakuntansa pappi ei voi toimia Lähetyshiippakunnassa pappina ja vieläpä perusteli sen. Piispa on puhunut, odotamme toimia.
Piispat eivät tietystikään voi julkisuudessa ottaa kantaa yksittäisiin henkilöihin, joiden asioita he mahdollisesti tulevat käsittelemään hallintoasioina. Muutaman tuhannen jäsenen Lähetyshiippakunta on joka tapauksessa ajanut itsensä nurkkaan. Ulos pääsy ei ole helppoa.
Kun mielipide ja arvostelun kohde on oikea ja linja turvallisen virallinen, tyyli saa olla näköjään millainen tahansa. Tyyli ja asiasisältö ovat kyllä mielestäni kaksi eri asiaa. Hyvältä blogilta odottaisi molempia.
Tänään siis meni sata donaa rikki, että heilahti. Kansalaisaloite tasa-arvoisesta avioliittolaista siis.
Juhani, uskotko uskoosi: ”En usko, että kaikkien olemassa olevien olioiden joukossa on persoonallinen olio, jonka nimi on Perkele”? Vastasit: ”En usko…”
”Kristillinen usko Saatanasta (Perkeleestä) nousee uskosta ja kokemuksesta, ettei ihmisen ja Jumalan vastainen pahuus ole vain ihmisen syntiä, vaan vielä radikaalimpaa pahuutta, joka ylittää ihmisen rajat”, kirjoitti Seppo A. Teinonen (Ajasta ylösnousemukseen). Vaikka kaikki tässä todellisuudessa on polaarista, Jumala ja Saatana eivät ole keskenään polaarisia, vielä vähemmän dualistinen taistelupari. Paha ei ole myöskään hyvän puutetta tai päinvastoin, eikä Kantin ”absoluuttisen egoismin idea”.
Kirkko sen sijaan opettaa (uskoon ja kokemukseen perustuen), että Paha on persoonallisesti olemassa. Perkele on Jumalan hyväksi luoma enkeli, joka lankesi ja pitää ihmistä vallassaan, mutta jonka Kristus on voittanut ja joka on tuomittu ikuiseen kadotukseen (Bragan synodi 561). Luterilainen kirkko uskoo samoin.
”Kuka on ahkerin piispa ja prelaatti Englannissa?”, kysyi Hugh Latimer, tai Suomessa, kysyy AE. Kerron sen teille: Perkele…Hän ei ole koskaan poissa hiippakunnastaan.
”Luther-säätiön” (ja vastaavien) syntysanat lausui arkkipiispa Gustaf Johansson naapurimaan arkkipiispalle: ”Naathan, Naathan, du är Saathan.” GJ (tai kuka tahansa) ei vain oivaltanut, että Saatana oli myös omien kakkuloiden takana.