Tässä bloggauksessa käsittelemäni asiat voivat monien mielestä olla outoja, hämäriä, ristiriitaisia, järjenvastaisia, vastenmielisiä ja mitä suurimmassa määrin torjuntaa herättäviä. Aloitan kuitenkin reippaan paradoksaalisesti väittämällä, että kristityt saavat rohkaisua ennen kaikkea Kristuksen kuolemasta. Englannin kielessä ei tunneta meikäläistä Pitkääperjantaita vaan Hyvä perjantai, Good Friday…
Piispa Ignatios Antiokialainen (kuoli n. v. 110 j.Kr) todistaa: ”Sikäli kuin minusta on kysymys, pidän parempana kuolla Jeesuksessa Kristuksessa kuin olla maaliman suurimman valtakunnan hallitsijana. Hän, joka kuoli puolestamme, on kaikkea sitä mitä etsin. Hän, joka nousi kuolleista puolestamme, on koko minun ikäväni… Antakaa minun jäljitellä Jumalani kärsimystä”.
Psalmissa 90 kirjoittaja pyytää: ”Opeta meitä laskemaan päivämme oikein, että saisimme viisaan sydämen”. On siis viisautta pitää mielessä, että Jumalalla on tiedossa päiviemme lukumäärä, toisin kuin meillä itsellämme. Onneksi.
Psalmissa 39 taas rukoillaan: ”Herra, opeta minua ajattelemaan loppuani, ja mikä minun päivieni mitta on. Katso, kämmenen leveydeksi sinä teit minun päiväni, ja minun elämäni on sinun edessäsi niin kuin ei mitään. Ja nyt, mitä minä odotan, Herra? Sinuun minä panen toivoni”.
Oppi-isämme Martti Luther kirjoittaa: Sinä et tiedä, mitä Jumala aikoo tehdä sinulle tai jollekulle toiselle, elätkö vai kuoletko huomenna, oletko silloin terve vai sairas tai mitä sinulle tapahtuu. Jos Jumala olisi antanut meidän koko elämämme ajan tietää, miten pitkä tai lyhyt elinaikamme tulee olemaan, olisimme joka suhteessa vielä paljon pahempia. Nyt emme tunne ennakolta yhtään ainoaa elämämme hetkeä, emmekä kuitenkaan luovu pahuudestamme.
Meidän on Lutherin mukaan totuteltava uskossa halveksimaan kuolemaa. Se on meille vain syvä, sikeä, makea uni. Arkku on meille vain Herramme Kristuksen syli tai paratiisi, hauta vain pehmeä leposija, niin kuin Jumalan edessä todellisuudessa onkin.
Mitä syvemmälle kuolemaa tarkastellaan, sitä paremmin nähdään ja tajutaan, kuinka vaikeaa ja vaarallista kuoleminen on. Elämän aikana täytyisi totutella kuoleman ajatukseen ja päästää se lähelle, kun se vielä on matkan päässä ja aikaa vielä on. Lutherin aikana kirkko opetti, että jokaisen kristityn tulisi meditoida kuolemaa tunnin verran päivässä.
Mutta kun kuolema tulee lähelle, se jo sinänsä on niin voimakas, että sen ajatteleminen on vaarallista ja hyödytöntä. Silloin on häädettävä sen kuva mielestä ja kieltäydyttävä sitä katsomasta. Kuolema perustaa voimansa ja vahvuutensa meidän luontomme heikkouteen ja siihen, että me sopimattomalla ajalla katselemme ja tutkistelemme sitä liikaa.
Kun sitten kuolema lähestyy uskovaa kristittyä, sanoo kristitty: ”Tervetuloa, rakas kuolema, mitä hyvää sinä tuot minulle? Mitä sinä haet täältä? Etkö tiedä, kuka minulla on täällä luonani? Kristus on minun vanhurskauteni…”
Niin uhmaavat kristityt kuolemaa ja sanovat: ”’Kuolema, missä on sinun otasi? Elämä on minulle Kristus, ja kuolema on voitto.’ Kuolema on minulle voitto, sillä se päästää minut aikaisemmin elämään”. Siinä näet, mitä kuolema saa kristityissä aikaan. Se on heille vain voitto, he eivät menetä siinä mitään, mutta se pureutuu heihin kuolettavasti. Kuolema on elämän alku.
Jeesuksen kärsimyksen mietiskelyn eli meditaation juuret ovat luostareissa harjoitetussa Raamatun lukemisessa. Se toteutettiin hitaasti ja eläytyvästi. Munkit syventyivät erityisesti niihin tekstikohtiin, joissa Jeesuksen kärsimys tuli esille. Kun lukemista kehitettiin yhä eläytyvämmäksi, huomio kohdistui tapahtumien yksityiskohtiin eri sielunkykyjen avulla. Aktivoimalla mielikuvitusta lukija vedettiin mukaan tapahtumiin. Hänelle annettiin ikään kuin näyttelijän rooli pyhissä tapahtumissa.
Koska kristitty eli Jeesuksen elämän vaiheissa, hän vastasi niihin ihmiselämän tunteiden asteikolla, ilolla ja surulla. Samastuminen Kristuksen elämään johti lopulta haluun jäljitellä hänen hyveitään, erityisesti nöyryyttä ja köyhyyttä, jopa haluun saada elää Kristuksen kanssa hänen tuskassaan.
Tästä on hyvänä esimerkkinä eri puolilla maailmaa esitettävä kärsimysnäytelmä ristin tie, Via Crucis, jota on esitetty Helsingin keskustassa tähän mennessä jo 21 kertaa. Tarkempia tietoja tästä:
Kristuksen kärsimystä ei voi tarkastella ilman rukousta. Siksi on syytä muuttaa tarkastelu minä-muotoon:
Muistelen Kristuksen kärsimystä, taistelua, ruoskimista, ristiinnaulitsemista, haavoja, surmaamista ja hautaan valmistamista. En jätä huomioimatta ylösnousemustakaan, vaan ajattelen Jeesuksen loistavaa pääsiäistä ja ihmeellistä taivaaseen astumista.
Näin meditoiden Kristuksen kärsimys siirtyy nykyhetkeen ja lahjoittaa hengellisen voiman. Syvällinen mietiskely siirtää minut pyhiin tapahtumiin, ei historiallisessa mielessä vaan mielikuvituksessa.
Blogini alussa sanoin, että nämä asiat ovat järjenvastaisia. Järkeilemällä ne eivät avaudu, järjen valo ei anna niihin viisautta. Nämä asiat on kohdattava henkilökohtaisella tasolla, kohtaamalla, avautumalla, eläytymällä.
* * * * * * * *
Vieraalla maalla kaukana on kumpu kivinen, lapsetkin jo tietävät sen:
Kuvateksti: Salvador Dalin näkemys Kristuksen ristin merkityksestä
Piispat eivät suostu keskustelemaan niistä vakavista ongelmista, jotka ovat syynä esikoislestadiolaisten toimintaan.
”Lue kirje”
En lue koska se on tarkoitettu yksityiseksi.
”Kotimaa24 on saanut luvan julkaista piispojen yksityisen viestin (lue uutisen alta) esikoislestadiolaiselle liikkeelle. Piispat varoittavat monin perustein liikettä ottamasta sakramentteja omiin käsiinsä.”
Miten kansanliikeelle voidaan lähettää ”yksityinen viesti”?
Tarkoitanee kuitenkin että piispat ovat lähettäneen ko. avoimen kirjeen yksityisluonteisesti, ei siis virkansa edustajina.
Edellä sanottu pätee suuressa määrin myös vanhoillislestadiolaiseen liikkeeseen. Miksi sitä ei kohdella samoin kuin Luther-säätiötä tai esikoisia? Vanhoillis-lestadiolaisuudessahan ei tunnusteta kirkkomme virkaa (synninpäästö edellyttää uskonveljen synninpäästöä), sakramentteja (ne eivät välitä heidän mukaansa syntien anteeksiantamusta) eikä evankeliumia (anteeksiantamus on pätevä vain vanhoillis-lestadiolaisen liikkeen sisällä).
Luterilaisessa kirkossa armonvälineet ja niiden käyttö, samoin kuin evankeliumin ja lain uskomisen kautta vanhurskauttamiseen johtava opetus, ovat kirkollisen ja myös seurakunnan sisäisen elämän perusta. Kirkon järjestys ei ole Jumalan sanan määräämää kuten ei muutkaan perinteisiin sidotuksi ymmärretyt muotoajatukset- ja tavat. Koko asiaa pitää katsoa sen kannalta, edistävätkö tavat ja toiminta Jumalan armotalouden hoitoa. Kyseenä olevassa asiassa varmasti edistää.
Piispoille voisi esittää ”vakavan toiveen”, että herätysliikkeiden toiveet mm.naispappeudesta otettaisiin kuuleviin korviin.
Jukka Romppaiselle huomioksi, että jos herätysliikkeen edustajien ratkaisu liittyisi virkakantakysymykseen, irtaantuminen olisi tapahtunut jo 25 vuotta sitten. Nyt päällimmäisenä on varmasti aivan muut syyt.
Tilanne on huomattavasti muuttunut ja kiristynyt sitten vuoden 1986. Ns. Heikan komitean mietintö oli askel suuntaan, jonka hedelmiä nyt korjataan.
Mutta varmasti tässä on muistakin asioista kyse.
Martti lyhyt on näkökenttäsi kun kehtaat syyllistää Heikan toteamalla:
” Ns. Heikan komitean mietintö oli askel suuntaan, jonka hedelmiä nyt korjataan.”
Muistuisikohan mieleen mitä taannoin tapahui Piispa huoviselle? Entäpä ne mielipiteet joita olette laukoneet kirkosta ja naispuolisista papeista. Onkohan sinulla vähän omalehmä tai -sonni ojassa kun et voi nähdä hengenheimolaistesi toiminnoissa mitään joka olisi aiheuttaa näitä tilanteita ja on pakottanut siihen että on otettu kovemmat otteet käyttöön.
Edellinen kommentti oli vähän huonosti ilmaistu, mutta tarkoittaa siis sitä, että kirkon tulisi antaa arvoa niillekin herätysliikkeille, jotka eivät hyväksy naispappeutta. Nyt näitä liikkeitä on vain kehotettu luopumaan periaatteistaan ja nöyrtymään kirkon päätöksiin. Lopputulos ei hyvältä näytä.
Kivimäki ei tunne tätä asiaa ja sen taustoja. Ei Romppanen aivan väärässä ole.
Piispat ovat tulleet kaunilla tavalla myös esikoislestadiolaisia vastaan, samoin monet, monet kirkkoherrat.
Naispappeus/naiskirkkoherrat on johtanut siihen, että seurakunnat eivät suostu järjestämään messuja, jossa miespapit palvelisivat. Tämä taas johtaa siihen, että esikoislestadiolaiset eivät voi nauttia ehtoollista, joten on ymmärrettävää, että jotain ongelman poistamiseksi on tehtävä.
Joissakin seurakunnissa tämä perusteltu toivomus on otettu huomioon, mutta ilmeisesti näitä seurakuntia on yhä harvemmassa.
Jukka Romppanen
Kun vaikutat nimenomaan esikoislestadiolaisten tilannetta tuntevan, niin ovatko he tässä asiassa siis tiukempia kuin esimerkiksi vanhoollislestadiolaiset? Hehän tukeutuvat kirkkomme sakramenteihin.
Toisaalta esimerkiksi Sleyn piirissä vietetään rukoushuoneilla messuja kirkkomme virkaan vihittyjen pastorien toimittamana ja kirkkomme tuomiokapitulien luvalla. Miksi tämä käytäntö ei sovellu esikoislestadiolaisille?
Esikoisten tapauksessa asian ydin ei ole siinä, saadaanko miespappeja palvelemaan vai ei. Esikoisten johto Ruotsissa haluaa yhtenäistää käytännöt eri maissa (USA, Norja, Ruotsi ja nyt viimeisenä Suomi). Tavoitteena heillä on irrottaa esikoiset kokonaan kirkosta ja luterilaisuudesta, ja perustaa oma erillinen kirkkokunta. Kysymys on paljon muustakin kuin pelkästä sakramenttiasiasta, ennen kaikkea uskon- ja lainvanhurskauden opillisesta taistelusta sekä seurakuntaopista. Kristuksen kirkko rajataan tässä kiistassa ihmissilmin tunnistettavaksi ja käsittämään vain oman liikkeen piiriin kuuluvat ihmiset.
Otin tähän samaiseen asiaan kantaa 24.10.2014 blogikirjoituksessani.
Mielessäni oli hyvin samantyyppisiä ajatuksia piispojen kanssa.
https://www.kotimaa.fi/kurittomat-sakramentit-murtaa-kirkon-uskottavuuden/
Joskus olen ollut enemmänkin perillä esikoislestadiolaisuudesta, vähemmän nykyään (vastauksena Kivimäen viittaukseen). Vanhoillislestadiolaisuudesta en osaa sanoa.
Mutta ymmärtääkseni ongelmana on ollut tuo aikaisemmissa kommenteissa mainittu piispa Heikan paperi, jossa kielletään pappien työvuorojen järjestäminen. Tämä on johtanut siihen, että herätysliikkeet eivät ole voineet saada miespappia messuun. Todennäköisesti SLEY:n messuihinkaan ei lähetetä naispappia, joten vastaava järjestely olisi varmaan yksi ratkaisuvaihtoehto ongelmaan, mikäli kirkko ei muuta pysty tarjoamaan.
Kirkko ei varsinaisesti ”lähetä” Sleyn mesuihin ketään pappia, vaan jumalanpalveluksen toimitavat papit tulevat Selyn omasta piiristä.
Paikalliseurakunnan tehtävänä ei ole järjestää messuja erikseen eri herätysliikeille, mutta ne voivat antaa herätysliikkeen käyttöön tiloja. Kun herätysliike itse järjestää messun, se kutsuu sitä toimittamaan jonkun kirkomme pappisvirassa, mutta ei välttämättä papin virassa olevan henkilön.
Mikään ei kiellä herätysliikettä kutsumaan paikallisessa seurakunnassa papin virassa olevaa miestä tehtävään ihan henkilökohtaisesti, eikä työvuorojärjestelyjä koskeva Heikan paperi tällöin koske ko, tilannetta.
Heikan paperi kielsi pastorista itsestään johtuvat perusteet työvuorojen järjestelyihin. ei jumalanpamveluksen viettämistä miespuolisen papin toimittamana.
Jukka, herätysliike on kirkkoherran armoilla. Jos kirkkoherra ei anna lupaa ehtoollisen viettoon, niin messua ei voi viettää kirkkoherran seurakunnan alueella edes herätysliikkeen omissa tiloissa.