Nykyhetki on tietysti porvarillisemman kristityn painajaisuni. Helsingin yliopiston opiskelijat makaavat patjoilla yliopiston päärakennuksen lattialla. Kummisedän mukaan patjoille mentiin, kun sotatila mafiaperheiden kesken. Osoittavat mieltä oikeistohallitusta vastaan. Yötä myöten. Valvooko edes kukaan, ettei kahta samalla patjalla? Tai että olisivat edes eri sukupuolta!?
Moni on myös rientänyt kertomaan, että kun hän opiskeli, hän söi pelkkää tölkkihernekeittoa haalealla vedellä jatkettuna, tölkki riitti viikon, teki yötä päivää töitä ja säästi matkalippukuluissa, kun hiihti yliopistolle. Ei silloin kapinoitu, lorvittu velttona yliopiston lattialla ties mitä tekemässä eikä vaadittu valtiolta ilmaista rahaa.
Mielenosoitus yliopistolla on kuitenkin toistaiseksi vielä vaatimaton ja siksi jääkin. Vain hyvin pieni osa ylioppilaista on mukana. Hyvä muistaa, että osattiin sitä ennenkin, ja etenkin silloin.
Joku jo ehti entisessä twitterissä epäilemään, ettei niistä vanhaa valtaajistakaan, pitkätukista, veltoista norkoilijoista tullut mitään paitsi sosiaalipummeja. Käsitystä saattaisi olla tarpeellista hiukan tarkentaa, mutta olkoon.
Puoli vuosisataa sitten ei porvari nukkunut. Oli ihan todellinen ”vaara”, että opiskelijat valtaavat yliopiston ja muuttavat koko yhteiskuntaa. Silloin ei osoitettu mieltä hallitusta vastaan vaan ensisijaisesti vanhoilliseksi ja dementoituneeksi väitettyä professorikuntaa kohtaan.
Seuraavassa muutama sananen vanhan valtauksesta, Mikko Juvasta puolustamassa klassisen yliopiston perustavia arvoja ja yliopistokriisistä vuosina 1969 – 1973. Aloitetaan alusta
————————————————————–
1. Vanhan valtaus
1960-luvun puolivälin jälkeen yliopistoon tulvi uusia opiskelijoita suurista ikäluokista. Tilat kävivät ahtaaksi, opettajakuntaa oli vähän ja mikä pahinta: uusilla ylioppilailla oli uusia ajatuksia. Heillä ei myöskään ollut omakohtaisia kokemuksia sodasta, ei edes lapsena.
Kymmenen vuoden jakso Salaman Juhannustansseista 1964 eteenpäin oli nuorten. Nuorisoprotesti kohdistui kolmeen asiaan. Kaikki niistä valtaa suomalaisessa yhteiskunnassa pitäville piireille tabuja: maanpuolustukseen, perheeseen ja kirkkoon.
Nuorisoprotesti oli kansainvälinen ilmiö. Vuonna 1968 alkoi tapahtua. Ensin luodista sai läntisen Saksan opiskelijoiden radikaali ja karismaattinen johtaja Rudi Dutschke. Ympäri Saksan liittotasavaltaa leimahti väkivaltaisia mielenosoituksia.
Daniel Cohn-Benditin johtama paikallinen protesti puolestaan johti kuuluisan Sorbonnen valtaamiseen ja pian koko Ranska oli liekeissä.
Vaikka Lapissa kaikki kukki nopeasti, muuten meillä ei pidetty kiirettä. Helsingin yliopistossa kaikki oli hyvin. Kaikki valta oli professoreilla ja radikaalimmatkin heistä olivat Erik Allardtin tapaisia liberaaleja hyvin käyttäytyviä sivistysporvareita. Raoul Palmgrenkin pakotettiin professoriksi Ouluun.
Mutta pinnan alla kyti.
Marraskuun 25. päivän iltana opiskelijat valtasivat vanhan ylioppilastalon. Myöhemmin tapahtuma on saanut lähes mytologiset mittasuhteet. Valtausta oli etukäteen jonkin verran valmisteltu, mutta tapahtuma itsessään oli lähinnä vallankumouslaulujen laulamista ja eri tahoilta saapuneiden tuenosoitusten ja sähkeiden ääneen lukemista.
Kirkon kauhukakaraksikin sittemmin mainittu Heikki Räisänen puolestaan muisteli, ettei vanhan valtaus kiinnostanut häntä pätkän vertaa. Räisänen arvelee olleensa samana iltana kun vanha vallattiin yliopiston kirjastossa suorittamassa väitöskirjansa oikolukua.
Jos suomalainen opiskelijaradikalismi oli kansainvälisten esikuvien innoittamaa, sitä ei sitä vastoin ollut valtion päämiehen reaktio.
Kun muualla valtaapitävä establishmentti kauhisteli ylioppilaiden mielenilmauksia, Suomessa valtion päämies tuki niitä. Kekkonen kukaties vanhana AKS:n radikaalina tunsi sympatiaa kapinoivia ylioppilaita kohtaan. On myös muistettava, että vasta dementia nujersi Kekkosen taipumuksen ärsyttää porvaristoa. Ehkäpä strategisessa poliittisessa älyssä ylivertainen presidentti tajusi varhemmin kuin muut, mikä oli ajan henki ja keiden kanssa kannatti liittoutua.
Vanha siis vallattiin 25.11.1968. Seuraavana päivänä siellä oli tarkoitus pitää ylioppilaskunnan satavuotisjuhlat. Ne päädyttiin lopulta pitämään Konservatoriossa. Siellä sitten istuivat niin yliopiston kuin ylioppilaskunnan johto frakkeihin pukeutuneina ja arvomerkein koristeltuina.
Satavuotisjuhlien yllättävin hetki koettiin, kun Tasavallan Presidentti piti juhlapuheen. Kekkosen sanoma oli selvä: tulevaisuus on nuorison. Yliopisto on käpertynyt impivaaralaiseen rauhaan. Kekkosen mukaan meikäläiset yliopistot olivat jo vuosikymmeniä onnistuneet tehokkaasti tukahduttamaan kaikki radikalismin idut.
Kekkonen kritisoi erityisesti sitä, että työläis- ja talonpoikaiskodeista tulevat opiskelijat hylkäävät yliopistossa vanhempiensa arvot ja siirtyvät sosiaalisen nousun myötä poliittiseen oikeistoon. Kekkonen asettui mahdollisimman näkyvästi nuorisokapinan tukijaksi.
—————————————————————
2. Mikko Juva – kirkkohistorian professori yliopistoa puolustamassa
Kirkolla oli oma mies kaikkein keskeisimmällä paikalla ylioppilaslevottomuuksien hikisimpinä vuosina: Suomen ja Skandinavian kirkkohistorian professori Mikko Juva.
Juva oli palannut takaisin yliopistoon oltuaan kaksi vuotta kansanedustajana ja joitakin vuosia uudelleen yhtyneen liberaalipuolueen puheenjohtajana. Juvan sanaili myöhemmin, ettei hänestä ollut poliitikoksi.
Professoriksi teologiseen tiedekuntaan Juva oli valittu pitkälti ansiokkaan suomalaista uskonnollista vapaamielisyyttä 1840-luvulta 1880-luvulle käsitelleen kolmiosainen tutkimuksensa perusteella. Juva oli myös tutkinut Varsinais-Suomalaista seurakuntaelämää 1600- ja 1700-luvuilla.
Juvaa on jälkiarvioinneissa pidetty erinomaisena luennoitsijana, mutta varsinainen tieteellinen työ taisi kiireisellä miehellä jäädä toisarvoiseen asemaan.
Juvan kolmiosainen kirjasarja vapaamielisestä uskonnollisuudesta kannattaa kuitenkin lukea siksikin, että siinä tuodaan seikkaperäisesti esiin, kuinka Suomen sivistyneistö ja kirkko reagoivat esimerkiksi evoluutioteoriaan. Nythän on toki niin, että evoluutioteorian tulosta Suomeen on vasta 150 vuotta, mikä ei ole mitään, ja on siksi ymmärrettävää, että kirkon konservatiivisiipi painii Darwininsa kanssa osin edelleen.
Mielestäni siistein ja jos voi sanoa viehättävin Juvan monista kirjoista ja tutkimuksista on eläkevuosina kirjoitettu elämänkerta L.P. Tapanisesta, IKL:n kansanedustajasta, joka sotavuosien jälkeen liittyi Suomi-Neuvostoliitto-seuraan, kuten moni muukin. Ylitornion lestadiolaisesta kirkkoherra Tapanisesta tuli sittemmin 1960-luvun alussa muutamaksi vuodeksi piispa Ouluun.
Mikko Juva toimi lisäksi arkkipiispana vuosina 1978-82. Juva oli tunnettu siitä, että osasi sanoittaa kristinuskoa niin, että myös ”kirkkokansan” tiiveimmän piirin ulkopuolella olevat kirkon rivijäsenetkin kuuntelivat, mitä sanottavaa arkkipiispalla oli. Myös työväenliikkeen parissa Juva nautti arvostusta. Siellä lienee myös muistettu Juvan vuosikymmeniä aiemmin järjestämät keskustelutilaisuudet ja väittelyt ASS:n (Akateeminen Sosialistiseura) kanssa.
Kirkon kaikkein sisimpiin piireihin Juva ei välttämättä koskaan kuulunut. Mikko Juvan varsinainen pappiskokemus seurakunnissakin oli enemmän kuin ohut. Taisi olla jopa niin, että hengellisimmät tahot olisivat jo 1978 halunneet John Vikströmin piispaksi, mutta Juva taisi maallikkojen äänin ja vähän sammutetuin lyhdyin ajaa paitsi Vikströmin, myös kirkon konservatiivien ehdokkaan Samuel Lehtosen ohi. Jonnet ei ehkä muista, mutta Samuel Lehtosen isä oli Aleksi Lehtonen, ekumeniasta innoittunut arkkipiispa 1945-51.
Kirkon konservatiivit eivät Mikko Juvaa välttämättä suurella kaiholla ole muistelleet. Syynä ehkä, että Juva oli myös teologisesti liberaali ja otti rohkeasti ja terävästi kantaa yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Lisäksi Juva omasi ns. funktionaalisen virkakäsityksen. Toisin sanoen katsoi, että itse virka on lähinnä kirkollinen järjestelykysymys ja jumalallinen säätämys koskee vain viran tehtäviä, siis että evankeliumia julistetaan ja sakramentit tulevat jaetuksi. Kaiken muun ”pahan” lisäksi Juvan kaikki lapset toimivat kansandemokraattisen liikkeen kaikissa suunnissa ja Juva itse puuhasi pitkään yhteys-liikkeen parissa.
Juva jäi hiukan yllättäen eläkkeelle arkkipiispan hommista jo neljän vuoden jälkeen. Suurimpana syynä ehkä se, ettei Juvan organisoima ja suunnittelema hallinnonuudistus mennyt läpi kirkolliskokouksessa. Juva luultavasti oli liian nopea mies liian hitaassa kirkossa. Juvan hallintoreformi toteutettiin kokolailla Juvan mobiliseeraamassa muodossa myöhemmin, kun kirkolliskokouksellekin valkeni, mitä on tehtävä.
Kun oli selvää, että Kekkonen ei enää kykene jatkamaan presidenttinä, pidettiin myös Mikko Juvaa mahdollisena porvaripuolueiden yhteisenä ehdokkaana. Olihan Juva kirkonmiehenä kasvanut korkoa Turun piispantalossa, kun sekulaarimmat Suomen Pankissa. En epäile, etteikö Suomi olisi saanut Juvasta pätevää presidenttiä. Idän suhteetkin olivat kunnossa ja patriarkka Pimen vieraillut Suomessa kirkon (=Juvan) kutsumana.
Kuumina yliopistokapina-vuosina 1969-1973 Mikko Juva toimi ensin Helsingin yliopiston vararehtorina 1968-71, sitten rehtorina 1971-73 ja lopulta Helsingin yliopiston kanslerina 1973-78. Yliopistojen puolustusta varten oli myös perustettu korkeakoulujen rehtorien neuvosto. Juva toimi neuvoston pääsihteerinä.
———————————————————–
3. Mies ja ääni – vaikka väkisin
Jukka Tarkka väittää muutoin kelpo Puntila-bibliografiassaan, että vanhan valtauksessa ei spontaanin tapahtuman ohjelmallista sisältöä valmisteltu etukäteen. Ja kun jotain piti löytää, keksittiin, että vaaditaan mies ja ääni-reformia yliopistoon.
Helsingin yliopistoa oli etenkin itsenäisyydestä alkaen melko yksinvaltaisesti hallinneet professorit konsistoreissaan ja paine uudistuksiin oli kieltämättä patoutunut. Läntisen maailman ylioppilaslevottomuudet puhkaisivat padon täälläkin, tosin suomalaisittain verraten hillitysti.
Mies ja ääni-periaate tarkoitti lyhykäisyydessään sitä, että jokaisella yliopistoyhteisön jäsenellä – opiskelijoilla, professoreilla ja muulla työntekijäkunnalla – olisi ollut yksi ääni. Lyhyellä matematiikallakin tämä tottakai tarkoitti myös sitä, että lukumääräisesti ylivoimaiset opiskelijat olisivat saaneet vallan yliopistossa.
Moni professori kavahti siirtymistä mies ja ääni- demokratiaan. Olihan mahdollista, että professori voisi saada esimiehekseen opiskelijan.
Opiskelijaliike lähes yhtenä naisena ja miehenä kannatti mies ja ääni-periaatetta, professorit vastustivat. Poliittista tukea mies ja ääni sai paitsi presidentti Kekkoselta, myös 1968-70 opetusministerinä toimineelta Johannes Virolaiselta ja opetusministeriön muilta virkamiehiltä, etenkin Jaakko Nummiselta. Virolainen puolestaan halusi ohittaa vasemmistopuolueet vasemmalta, mutta ei ollut Kekkosen veroinen taktikko.
Mies ja ääni-uudistusta yritettiin SDP:n, SKDL:n ja Keskustapuolueen voimin runnoa läpi kolmeen otteeseen: 1970, 1971 ja 1972. Mikään niistä ei mennyt maaliin saakka, mikä jälkikäteen arvioitaessa koitui yliopistolaitoksen onneksi.
Pitkään ajattelin itsekin, että mitään hullumpaa kuin mies ja ääni-reformi oli vaikea keksiä. Perustuihan yliopisto riippumattomalla tieteelliselle tutkimukselle ja rakensi opetuksensa näiden tutkimusten tuloksille. Olin väärässä. Jyrki Kataisen (Kok) fantastiseksi kutsuma vuoden 2010- yliopistouudistus sai yliopistot muutamassa kuukaudessa sekaisin eikä tilanne ole siitä kuin pahentunut.
Vuoden 1970 maaliskuussa oli enemmän kuin lähellä, että mies ja ääni-lakiesitys olisi mennyt vasemmistoenemmistöisessä eduskunnassa heittämällä läpi. Eduskuntavaalit olivat kuitenkin tulossa ja eduskunta jäämässä vaalilomalle.
Professoriliitto päätti organisoida jarrutuksen Helsingin yliopiston professorien toimesta. Parin viikon mittainen puhemaratoni riittäisi. HY:n professorit toimittivat päivittäin satoja liuskoja puhemateriaalia arkadian mäelle.
Oululaisen kansanedustajan Armas Leinosen puhe kesti ennätykselliset kuusi tuntia, sen ylitti sittemmin käsittääkseni vasta toinen oululainen kansanedustaja Sebastian Tynkkynen vuosikymmeniä myöhemmin. Leinonen oli liberaalipuolueen kansanedustaja ja SRK:n puheenjohtaja vuosikymmeniä. Tietäjät tietää lisäksi kertoa, että Armas Leinonen oli myöhemmin Oulun piispaksi valitun Hannes Leinosen setä.
Mutta Professoriliitto onnistui viivytystaistelussa, ja eduskunta lähti vaalilomalle.
—————————————
Jos yliopiston torjuntavoitto halutaan personifioida, Mikko Juva oli se mies, joka torppasi mies- ja ääni-uudistuksen Suomen yliopistoista.
Juva oli yliopiston rehtoreista se, joka erityisesti oli ottanut sydämen asiakseen mies- ja ääni periaatteen kaatamisen. Ja onnistui siinä.
Helsingin yliopiston ylioppilaskunnassa oli 1969 valtasuhteet muuttuneet. Tiedekuntajärjestöt menettivät kannatustaan ja vasemmiston, ja etenkin punaisemman vasemmiston kannatus nousi. Valtaa ylioppilaskunnassa toki piti edelleen – toisin kuin yleensä oletetaan – poliittinen oikeisto. Mutta hegemonia ja aloite oli siirtynyt vasemmalle.
1969-1973 luentolakkojen keskipisteenä Helsingin yliopistossa oli valtiotieteellinen tiedekunta ja etenkin Franzenia, missä useimmat valtsikan laitokset sijaitsivat. Joskus paljon myöhemmin istuessani psykologian luennolla Franzenian jyrkästi nousevassa luentosalissa ajatusten harhaillessa en sano mihin, vähän apeana myös mietin, että juuri täällä tehtiin suomalaista yliopistovallankumousta aikoinaan. Valitettavasti ihminen ei voi valita sukupolvea johon syntyy.
Nimenomaan Franzeniassa välit opiskelijoiden ja opettajien välillä kärjistyivät. Yliopiston vararehtorina Mikko Juva joutui kerran jos toisenkin lähtemään keskustayliopistosta erillään sijaitsevaan Franzeniaan sopua rakentamaan.
Juva kertoo muistelmissaan, että tärkeintä oli, ettei konflikti ulkomaiden tapaan pääsisi riistäytymään väkivallaksi. Tärkeänä pidettiin myös sitä, ettei yliopistoon jouduttaisi kutsumaan poliisia paikalle.
Franzeniassa opiskelijat myös aloittivat luentolakon, mikä jonkin ajan kuluttua levisi Porthaniaan. Teologisesta tiedekunnastakin otettiin yhteyttä vararehtori Juvaan. Professori Parvio soitti ja kertoi, että eräs opiskelija olisi halunnut muuttaa luennon marxilaiseksi keskustelutilaisuudeksi, mihin Parvio ei ollut suostunut. Jääköön opiskelijan nimi nyt mainitsematta.
Sittemmin julkkistoimittajana tunnetuksi tullut Mattiesko Hytönen muisteli tapahtumia myöhemmin: ”Rehtori Erkki Kivinen sai tietää Porthanian tapahtumista kansliaansa yliopiston päärakennukseen. Kun Kivinen epäröi, mitä tehdä, vararehtori Mikko Juva astui rehtorin rinnalle ja ohikin. Juva käytti luentolakon aikana todellista rehtorin valtaa Helsingin yliopistossa.
Juva itse on kertonut noudattaneensa mies ja ääni-kamppailussa Maon strategiaa: kun vastustaja perääntyy, edetään, kun vastustaja hyökkää, joustetaan. Aina kuitenkin säilytettävä kosketus hyökkääjään.
Juvan on sanottu olleen mies- ja ääni-taistelussa liian jyrkkä. On jopa väitetty, että Juva, vanha sotien aikainen eturivintaistelija ja joukkueenjohtajana, olisi kokenut käyvänsä jälleen sotaa. Esimerkiksi Mikko Juvan professorikollega, poliittisen historian professorina ja vuosikymmenen vaihteessa myös kansanedustaja toiminut L.A. Puntila piti Juvaa aivan liian joustamattomana, jopa jonkinlaisen kostomielialan vallassa toimineena.
On toisaalta myös sanottu, että Juva omasi poikkeuksellisenkin rohkeuden kohdata vastustajat silmästä silmään ja antautua tasaveroiseen keskusteluun. Juva osasi joustaa tarpeen vaatiessa, vaikka pitkin hampain ja hyväksyi opiskelijoiden kohtuulliset vaatimukset, mutta ei toisaalta tinkinyt klassiseksi ymmärtämänsä yliopiston perusarvoista.
Niin tai näin, on epäilemättä totta, että Juva oli keskeinen henkilö 1960-luvun lopun ja 1970-luvun alun yliopistokriiseissä. Mikko Juvan muistelmat kannattaa lukea. Niissä on muistelmiksi kohtuullisen vähän jälkiviisautta. Muistelmissaan Juva käsittelee perusteellisesti ja osin hyvin yksityiskohtaisesti mies- ja ääni-taistoa.
Henkilökohtaisesti olen ihmetellyt, miksi Mikko Juvasta ei ymmärrykseni mukaan ole kirjoitettu elämänkertaa, ei tehty väitöskirjaa eikä muutakaan tutkimusta muutamaa gradua lukuun ottamatta. Ainakaan tutkimuskohteen tärkeyden, materiaalin ja lähteiden puutteesta se ei ole kiinni.
Ai niin, ….miten vanhan valtaus ja mies ja ääni-taistelu lopulta päättyivät? Ylioppilaat pitivät vanhaa hallussaan reilun vuorokauden ja lähtiessään siivosivat jälkensä. Mies ja ääni-taistelun konkreettisin saavutus epäilemättä oli opiskelijoiden saama oma ilmoitustaulu Porthaniaan. Myöhemmin toteutettiin kolmikantaan perustuva yliopiston hallinnonuudistus, jossa opiskelijat saivat kolmanneksen äänivallasta.
Samaa ollaan tehty Valtimolla, mutta eipä ole mediaa paikalla näkynyt… toiset tekevät töitä, toiset puhuvat siitä?
Nykyajan opiskelijat vaativat itselleen lisää taloudellisia etuja. Vuonna 1968 tavoitteena oli perimmiltään Suomen liittäminen neuvostotasavallaksi osaksi Neuvostoliittoa. Eri tilanteet siis.
Pari huomiota Jarin kommenttiin. Vuonna 1968 ns. nuorisokapina ei ollut vielä erityisen puoluepolitisoitunut, mutta muutamaa vuotta myöhemmin oli. Silloinkaan edes niin kutsutut nuortaistolaiset eivät olleet olleet liittämässä Suomea Neuvostoliittoon. Kokonaan toinen juttu on, että mikäli jostain kumman syystä taistolaiset olisivat saaneet vallan Suomessa, se toki olisi voinut johtaa ”neuvostotasavallan” tyyppiseen asemaan. Mutta vallasta taistolaiset olivat kaukana, ei muutama kirjailija tai teatterikorkeakoulu ole kovin hyvin vallankumousarmeija. SKP:n vähemmistökin sai vaaleissa äänistä tuskin seitsemää prosenttia ja ainut taistolaisministeri ikinä oli Erkki Tuominen vajaan vuoden verran oikeusministerinä 1970-71 Karjalaisen II hallituksessa.
Kari-Matti jo vastasikin Jari Haukalle, pätevästi.
Lisäksi vähän Erkki Tuomisesta oikeusministerinä. Toimin tuohon aikaan Skdl:n byroossa ja vastasin poliittisesta valmistelutyöstä. Niinpä syntyi ajatus miettiä juristiporukalla lainsäädännön uudistamistarpeita ja laatia perusteltuja ehdotuksia uudistuksista. Niitä kyllä löytyi. Asunnossani Tarkk’ampujankadulla kokosimme yhteenvedon, joka sitten esiteltiin Erkki Tuomiselle. Yhteenkään ehdotukseen hän ei tarttunut. Juristina hän oli konservatiivinen.
Selvitykseksi tämän ajan lukijalle, että tuohon aikaan hallitusohjelmat eivät olleet satasivuisia lunttia, joihin on kirjattu pienimmätkin hankkeet. Ministerillä oli liikkumavaraa panna uudistuksia liikkeelle.
Kirjoittelin kieli poskessa (olisi pitänyt varoittaa).
Näistä hyvin voivan ja joutilaan nuorison ilmavaivoista saamme aina välillä nauttia. Heille tulee hyvä mieli, ja onneksi ei ole ollut väkivaltaa. Ja saivat tavata presidentinkin. Kaikin puolin maailma on siis taas mallillaan.
Mikko Juva taisi olla liberaali teologia. Ehkä joku voi valaista miten liberaali teologia eroaa ateismista. Itse en osaa hahmottaa erottavia tekijöitä, vaikka niitä varmaan onkin. Siis valistakaa minua veljet ja sisaret.
Jormalle: mielenkiintoista! Minulla ylipäänsä se käsitys, ettei etenkään SKP:n vähemmistö ollut erityisen radikaalia noin kulttuurisessa mielessä.
SKP taisi olla siitä mielenkiintoinen puolue, että aina 1960-lukuun saakka se todella oli työväenpuolue myös kirjaimellisesti. Toisin kuin esimerkiksi Ranskan kommunistipuolue tai Italian, SKP:stä akateeminen porukka loisti poissaololla, jotain Palmgrenia tai Ryömää lukuunottamatta.
Jarille. Juva on minusta mielenkiintoinen sikälikin, että Juvan teologiassa yhdistyivät niin yksilön sielun pelastus kuin sosiaalinen ja eettinen ulottuvuus, samalla painoarvolla. Ne eivät olleet Juvalle vaihtoehtoja.
No ei ollut läheskään kaikkien opiskelijoiden. Taas tuo tyypillinewn funkkujen hyperbola argumenttivirhe.
Nuortaistolaisista on olemassa paljon virheellisiä käsityksiä. Sosiaalinen tausta ei mitenkään Helsingin yliopistossa poikennut muista. Ja Tampereella tymrin jäsenet taisivat olla muuta yliopistoa keskimääräisesti työväenluokkaisempaa sosiaaliselta taustaltaan. Edellisestä kirjoittanut Kimmo Rentola hyvän artikkelin, jälkimmäistä tutkinut Anna Kontula gradussaan.
Kari-Matille: Kulttuurisesti taistolaisuus, erityisesti keski-ikäinen ja vanhempi polvi, oli konservatiivista ja pitkälle myös konformistista. Tämä tuli esiin muun muassa suhtautumisessa Timo K. Mukkaan ja hänen teoksiinsa (Maa on syntinen laulu. Tabu etc.). Lapin vasemmistolainen väki piti niistä, mutta ”oikeaoppiset” nyrpistivät nenäänsä.
Onkohan Jari H ottanut vakuutuksia? Minusta siinä kohtaa kulkee uskon ja epäuskon raja. Savonlinnan piispanakin toimineen O.I. Collianderin isoisä, Valkealan kartanon omistaja ja herätykseen tullut pietisti, ei suostunut ottamaan edes palovakuutuksia. Uskonkäsitys oli ehdoton. Seurauksena vararikko. Kartanon päärakennus paloi. Kaksikin kertaa.
Mielenosoituksilla on oma kiistämätön paikkansa. Olen kuitenkin ihmetellyt sitä, miksi Vanhan valtausta sanotaan valtaukseksi. Ylioppilaat valtasivat oman talonsa?
Yksi tuon ajan asia liittyy siihen, mitä kirjoitat Juvasta sotaveteraanina. Tietääkseni Juvalla ei ollut tällaisia suhteita tai ainakaan mieltymyksiä, mutta Suomen Tiedeakatemian historiassa on kiinnostava luku siitä, miten monet Helsingin yliopiston professoreista olivat olleet läheisissä tekemisissä kansallissosialismin kanssa, ja tämäkin oli yksi professoreita ja vuoden 1968 ylioppilasnuorisoa erottava tekijä.
Yliopisto ei kenties Helsingissä erityisesti politisoitunut, mutta opetushallinto kyllä 1970-luvulta alkaen.
Oma kiinnostava sivujuonne on se, että kun menin opiskelijaksi Helsingin yliopistoon 1980-luvulla, minut ylioppilaskunnan jäsenenä liitettiin automaattisesti Suomi-Neuvostoliitto-seuran tukijaksi.
Juva ei koskaan liittynyt esimerkiksi Akateemiseen Karjala Seuraan. Opetusministeriö kieltämättä politisoitui ja kouluhallitus. Yksi esimerkki oli ns. pirkkalan kokeilu, josta dosentti Jari Leskinen kirjoittanut. Luin Leskisen kirjan, kun se ilmestyi ja siinä mielestäni kyllä koko tutkimuskohde pistetään niin sanoakseni lievästi Prokrusteen vuoteeseen. Leskisen tutkimuksen rahoitti Suomalaisen Yhteiskunnan Tuki-säätiö.
Minä kuuluin joskus kauan sitten 1980-luvulla Tampereen yliopiston ylioppilaskuntaan (HY:n ylioppilaskuntaan vasta 2000-luvulla). Mihinköhän minut on liitetty: Suomi-Pohjois-Korea-seuraan ehkä?
Tosiasiassa Tampereen yliopisto oli Helsingin yliopistoa huomattavasti politisoituneempi, silti sanottava, että vielä vuosikymmentä, lähes kahta myöhemmin jonkun Eskolan tai Hemanuksen opetus oli ehdotonta priimaa.
Ainakin Bruno Salmiala ja Vilho Annala olivat molemmat sekä Helsingin yliopiston professoreita että IKL:n kansanedustajia. Molemmat toki jatkoivat professorina 1950-luvun loppupuolelle.
Niin ja olihan sitten tietenkin Yrjö Ruutu omintakeisella kansallisella valtiososialismillaan.
Yllättävää näinkin myöhään oltiin tietoisia Neuvostoliiton katsomisesta sinne tulleita kohtaan.
Mummoni velipojista kaksi jäi Amerikoista palaamisen jälkeen sinne tielleen uskoessaan hyvään järjestykseen kuin elämään.
Antti Hyvönen selvisi yhtenä velipoikana, ja pääsi Sirola-Opistossakin aina vararehtorina nuoria opettamaan.
Antista löytyy katsomalla tietoa, ja luettavia ovat Hänen työväenliikkeeseen katsovat kirjansa.
Sieltä löytyy muun muassa myöhemmin julkaistuna esilletuodut punaisten tuholeirit väkilukuineen.
Sitten täytyy huomata ettei opiskelijoita voi menneistä moittia koska Marxin todistuksessa oli asiaa mikä hyvin sydäntä aikanaan lämmitti.
Kiitos Pekka kommentista. Tiedän Hyvösen kirjat, en ole lukenut. Kuulemani mukaan eivät huonoimmasta päästä ns. sisäpiirihistoriaa.
Antilta on myös hyvä kokooma Yrjö Mäkelinin kirjoituksista mitkä sijoittuvat 1896.s jälkeiseen aikaan.
Sieltä saa hyvää tuntumaa miten Suomen miestä kuin naista haastettiin yhteisen hyvän ymmärtämiseen kun paikkoja kolotti, ja aina papin suusta lausuttuna.
”On toisaalta myös sanottu, että Juva omasi poikkeuksellisenkin rohkeuden kohdata vastustajat silmästä silmään ja antautua tasaveroiseen keskusteluun.”
En oikein kutsuisi tätä ”rohkeudeksi”. Eihän hän asettanut itseään mihinkään vaaraan. Kukaan tai mikään ei uhannut tätä hyväpalkkaista eliitin jäsentä.Varmaan oli pätevä toimija, mutta mitään erityistä rohkeutta on vaikea tunnistaa hänen toimistaan.
Täällä katsottiin millainen liberaali teologi on, ja tämä ajassaan.
Liberaali Teologi ottaa niin ajassa kuin todistuksessa esille tullutta todistuksessaan mikä katsoo hyvää konsensusta nykyisyyttä varten ja parhaiten sitä palvellakseen.
Kyse ei ole hihhuloinnista vaan Jumalan Meille antamista lahjoista joita hämmentävän monet kirkon piirissä työtänsä tekevät viimeiseen asti vastustavat.
Liberaali Teologia ei näin ole luopumista, vaan Vastuun ottamista saamastaan lahjasta palvella Kristikansaa paikallaan.
Pekka V.,
Kiitos selvennyksestä. No, olen sen verran rajoittunut, etten ymmärtänyt tuosta mitään.
Kiitos Jari Haukka: Olette oikeassa tämän olevan haikeasti ymmärrettävää, ”Liberaali Teologi ottaa niin ajassa kuin todistuksessa esille tullutta todistuksessaan mikä katsoo hyvää konsensusta nykyisyyttä varten ja parhaiten sitä palvellakseen”.
Juvan funktionaalinen virkakäsitys kuulostaa hyvältä.
Samaa mieltä. Juvalle virka oli lähinnä järjestelykysymys. Jäi funktionaalisessa virkakäsityksessään silloisessa piispakunnassa yksin.
Juva ja esimerkiksi Olavi Rimpiläinen olivat monesta asiasta eri- ja jopa usein päinvastaista mieltä. Rimpiläinen piti silti Juvaa lämpimänä, empaattisena ja rehellisenä miehenä. Tässä olisi ehkä oppimista nykyistäkin aikaa silmälläpitäen.
Totisemmat ja jyrkemmät pojat etenkin evankelisen liikkeen (Simo Kiviranta yms.) ja rukoilevaisuudenkin (Anssi Simojoki) piirissä toki pitivät Juvaa häikäilemättömänä vallankäyttäjänä, mitä Juva sitäkin epäilemättä oli.
Pappien erehtymättömyysoppi hiljentää seurakuntalaiset. Vastaan ei parane mitään mennä sanomaan.
Kari-Matti,
olihan näillä taustoja mainitsemiesi lisäksi: Edvin Linkomies ja Niilo Pesonen. Ei kylläkään enää virassa vuonna 1968.
Kävin kouluni Tampereella 1970-80 luvuilla, joten on eläviä muistoja katkeruuden kentiltä. Mutta olihan tietenkin Helsingin yliopiston Porthania-rakennuskin valmistettu niille nuorille, jotka käyvät kriittistä keskustelua.
Eskolan tunsin. Hän oli meillä yötä ja mietti rukouksen teologiaa. Urjalan vinkkeli oli tuossa vaiheessa jo hieman väistynyt. Yksi hauskimmista tuon aikaisista Tampereen yliopiston väitöskirjoista on Tarmo Koskisen Jokapäiväinen leipämme. Siinä oli yksi luku juustosta. Väitöskirjan keskeinen tulos oli se, että kaupunkilaiset syövät juustoa viinin kanssa ja maalaiset kulutustuotteena.
Petri. Niilo Pesonen vaikuttaa olleen sotien aikana rodunparannuskomitean puheenjohtajana. Alan mies siis. Eskolaa en varsinaisesti tuntenut. Luennoilla olen istunut ja joskus Tillikassa vääntänyt kättä. Kukaties ajallinen etäisyys, mutta jälkimmäisestä muistikuvat kylläkin hataria ja hiukan sumuisia. Porthanian paikalla muuten oli ennen Porthaniaa teologisen tiedekunnan seminaarikirjasto. Tiililän kirjassa Antti. J. Pietilästä siitä kuva. Vaikuttaa lähinnä hökkeliltä, joka menisi hengähdyksestä kasaan. Tosin tuuli puhaltaa, missä tahtoo.
Kari-Matti, prof. Niilo Pesonen, jonka Kekkonen sitten nimitti Kansanterveyslaitoksen johtajaksi, oli perustamassa Suomeen rotuhygienian laitosta. Hän oli kiinnostunut kaksostutkimuksesta ja teoriasta, jonka mukaan maalaiset ovat terveempiä kuin kaupunkilaiset. Hän toimi myös Saksan armeijan tehtävissä tutkimassa Stalinin joukkohautoja.
Teema kiinnostaa hieman henkilökohtaisesti, koska Niilo Pesonen oli Wilhelmi Malmivaaran tyttärenpoika ja edeltäjäni toimessa Vilho Pesosen veli. Olen kysynyt tutkijoilta, löytyykö kirjeenvaihdosta merkkejä, mutta eivät ole löytäneet. Työpaikkani edeltäjäni aikana oli hetken aikaa myös Virosta Suomeen kuljetettujen inkeriläisten internointileiri.
Olikohan Matti Pesonen mitään sukua?
Tuli vaan mieleen, kun viime aikoina kirjoitettu parikin kirjaa Edward Westermarckista, että myös Westermarck harrasti ja tutki myös eugeniikkaa. Toki kuoli jo 1939.