”Metsästä kuului moottorikelkan pärinää. Pian kelkka sukelsi näkyviin suoaukealle. Kelkan edellä jolkotti susi. Sen juoksu oli jo vaivalloista. Ajaja otti kuomun alta katkaistun luodikon ja osoitti sillä suden niskaa. Kuudensadan metrin päässä tähystyspaikaltaan valkeaan naamioasuun pukeutunut mies katsoi diopteritähtäimen läpi maapallon vaarallisinta petoa. Mannlicher -tarkkuskiväärin paineaalto ravisti lumia puista. Pantasusi jolkotti pienen matkan päässä metsään ja katsoi miestä. Sen tassuista jäi verijälkiä. Kova hangen pinta oli saanut tassut haavoille. – Kelkka oli kyljellään suoaukealla ja ajaja liikkumatta sen vieressä. ”
__ _ _
Toivottavasti tämä ei ole kuva tilanteesta parinkymmenen vuoden kuluttua. Yhä useammat eläinlajit ovat sukupuuton partaalla. Erityisesti se koskee suuria nisäkkäitä, joiden elinalueet ovat pirstoutuneet ja jotka joutuvat kampailemaan tilasta sekä ravinnosta. Varsinkin lihansyöjät ovat vaikeassa tilanteessa, kun ne törmäävät ihmisen reviiriin. Sitä ne tosin yleensä välttävät mahdollisimman pitkään.
_ _ _
Lapsena luin kirjan ”Pippa. Savannin kaunotar”. Nyt maapallon nopeinta maanisäkästä gepardia uhkaa sukupuutto. Sata vuotta sitten niitä oli 100 000, nyt enää vain prosentti hajallaan eri puolilla Afrikkaa. Vielä huonompi tilanne on sen sisarella aasiangepardilla, tai lähisukulaisella Amurin leopardilla, joita on jäljellä muutamia kymmeniä. Sama kohtalo odottaa maapallon suurinta maanisäkästä Afrikan norsua. Niitä elää enää muutamia prosentteja sadan vuoden takaisesta populaatiosta. Salametsästäjät tappavat syöksyhampaiden takia vuosittain kymmeniä tuhansia norsuja. Suomalainen vapaaehtoistiimi on koulutettujen koirien ansiosta paljastanut norsunluukätköjä ja myyntikanavia on saatu näin katkaistua. Sama uhkaava tilanne on sarvikuonoilla, joita tapetaan niiden sarvien vuoksi.
_ _ _
Kansallispuistojen vartijat Afrikassa ovat aseistautuneet rynnäkkökivääreillä. Heitä vastassa on kymmeniä tuhansia aseistautuneita salametsästäjiä. Onko pelkästään puiston vartijoiden varassa, elääkö maapallolla vielä 20 vuoden kuluttua norsuja, sarvikuonoja, gepardeja, leijonia tai muita harvinaisia eläimiä? Onko vartijoiden ja salametsästäjien sota väistämätöntä? Mikä itseisarvo on norsuilla, gepardeilla – tai susilla? Kuinka paljon maailmasta puuttuisi ilman niitä? Entä millä keinoilla niitä ollaan valmiit suojelemaan, samalla kun populaatiot uhkaavat loppua?
_ _ _
Vastaan kysymykseen: gepardien, norsujen – jopa susien – häviäminen maailman eläimistöstä olisi erittäin suuri tappio ja siksi eläinten sekä niiden elinympäristöjen häviämistä vastaan on kamppailtava tosissaan ja eri foorumeilla. Luonto ja siihen kuuluvat harvinaiset kasvit sekä eläimet eivät ole vain jonkin valtion saati yksityisten ihmisten, jotka saisivat päättää niiden kohtalosta oman päänsä mukaan. Harvinaiset kasvit ja eläimet ovat osa maailman luonnonperintöä. Vastuu niiden elinmahdollisuuksista ja elämän jatkumisesta myös tulevaisuudessa kuuluu kaikille.
_ _ _
Islannissa ja Grönlannissa valasturismista on tullut kannattavaa liiketoimintaa. Kymmenet tuhannet turistit haluavat nähdä valaan nousevan veneen vieressä pintaan hengittämään. Vähitellen paikallisetkin ovat alkaneet oivaltaa valaiden arvon muutenkin kuin traanitynnyreinä. Entisistä metsästäjistä on tullut valasretkien vetäjiä. Sama voisi tapahtua Afrikan savanneilla ja Ilomantsin metsissä.
Viimeisten, harvinaisten yksilöiden suojelu voi olla menestyksekästä vain, jos siitä on rahallista hyötyä paikallisille ihmisille – tai jos he saavat salametsästäjinä pelätä rauhoitettujen eläinten vartijoita.
Itse toivon, että ensimmäinen vaihtoehto olisi totta. Yhä useammat ovat halukkaita tulemaan järjestetyille retkillä, joiden aikana he voivat nähdä villejä eläimiä, kuten karhuja tai susia niiden omassa ympäristössään. Paikallisia ihmisiä voidaan silloin palkita villieläinten suojelusta ja maksaa riittäviä korvauksia heidän kärsimistään vahingoista. Näin elävä susi on heille monin verroin arvokkaampi kuin kuollut hukka.
Suomalaiseen luontoon osana Siperian taigan läntistä reunaa on aina kuulunut karhuja, susia, ilveksiä ja ahmoja. Niin pitää olla vastakin.
Ainoana mahdollisuutena karhujen säilymiselle on niiden asuinalueiden rajaaminen muurilla. Karhut tulevat helposti aidan läpi. Joten ne ei riitä. Tuskinpa muureja aletaan karhujen takia rakentamaan. Joten ihmisasutuksen laajetessa karhujen tila katoaa.
Yksi haaveeni on päästä näkemään karhu luonnossa. Toivottavasti se ei tapahdu kuitenkaan emokarhun kanssa silmäkkäin.
Joudumme jatkossa valinnan eteen. Jääkö metsät ja maaseutu pedoille. Tuskin kovin suurta innostusta karhujen suojeluun syntyy, kun ne tappavat ihmisiä.
Ihan samasta taistelusta on kyse Tansanian luonnonsuojelualeiden rajamailla.
Norsujen tuhottua perheiden toimeentulon mahdollisuudet, niin suojeluun ei innostusta löydy. Hyödyn suojelusta nappaavat rikkaat safarien järjestäjät.
Niiden paikallisten suora tuki, jotka suojelusta joutuvat kärsimään on, niin siellä, kuin täälläkin paras keino suojella eläimiä.
Pekka, hyviä huomioita. Muutama kommentti: Suomen maaseutu tyhjenee samalla kun nuorempi väki muuttaa kasvukeskuksiin. Siten villieläimille on lisää tilaa. Karhut kuten muutkin suurpedot välttelevät ihmistä. Muistaakseni karhu on tappanut ihmisen kerran viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana – lenkkeilijä joutui huomaamattaan emokarhun ja sen poikasten väliin. Saman ajan kuluessa vihainen tai häiriintynyt koira on hyökännyt muutaman kerran ihmisen kimppuun ja muistaakseni joku lapsi on kuollut. Susi ei ole tappanut ihmistä Suomessa kertaakaan 1900-2000 -luvuilla. Viimeisin tapaus on ollut joskus 1800-luvulla. Siten näiden eläinten aiheuttama todellinen hengenvaara on melko pieni. Jos on aihetta pelätä kotieläimille aiheutvaa haittaa, voisi olla mahdollista ympäröidä pihapiirejä ja laitumia sähköaidalla. Tähän voisi myöntää karhujen esiintymisalueilla harkinnanvaraista tukea. Mehiläisten hoitajat ympäröivät tarhojaan karhuaidoilla. Oma mehiläistarhani on pihalla, eikä näiden pesien suojaamiseen karhuilta ole tarvetta. Kettuja kuljeksii välillä pihalla meidän kanojen houkuttamana, mutta rappausverkosta tehty, katettu aitaus pitää ne erossa kanoista ja kukoista.
Pekka, toteat: ”Niiden paikallisten suora tuki, jotka suojelusta joutuvat kärsimään on, niin siellä, kuin täälläkin paras keino suojella eläimiä.” Tätä juuri tarkoitin! Poronhoitoalueilla porot ovat muutenkin yhä enemmän talvisin piha-aidoissa kun jäkälämaat ovat ehtyneet. Porot ruokinta-aidoissa on samalla keino suojella niitä pedoilta. Ja kun vahinkoja syntyy, on ne täysimääräisesti korvattava. Kun petojen suojelusta koituu paikallisille etua, on se paras suoja pedoille. Nyt poronhoitoalueelle eksynyt susi kaatuu melko varmasti. Vuosia sitten poromies näytti minulle vajassaan harmaan turkin. Sodankylässä asuneena ymmärrän kyllä poromiesten näkemyksiä. Isä kulki poromiesten mukana ettohommissa ja erotuksissa. Hänellä oli varuskunnan komentajana oma poromerkki ja merkissä poroja – tosin lähinnä hirvaita. Minäkin olin joskus kesällä mukana vasanleikossa.
Yksi haaveeni on päästä näkemään karhu luonnossa.
Tulipa mieleen englantilainen ystäväni, joka taannoin vieraili kesällä luonani. Koko lomansa ajan hän haaveili, että kunpa näkisi karhun. Kun menimme uimaan, hän katseli kaipaavasti metsään, että voi kun karhu tulisi. Minä siihen, että kuinkahan äkkiä juoksisit autolle, jos karhu oikeasti metsästä rannalle ilmestyisi.
Yritin selittää hänelle, etteivät suomalaisetkaan yleisesti näe karhuja. Esim. hirviä näemme kyllä ja kettuja, mutta karhuja harvoin.
Olipa outo kirjoitus, pitänee vastata samoin.
Tuo moottorikelkka juttu oli tarkoitettu suoraan Itä-Suomessa ja Poronhoito-alueellla asuvia vastaan, koska kirjoittaja oletti että kaikkihan sen sinne sijoittavat. Miksihän jos Kainuussa tai Pohjois-Karjalassa sudet syövät kymmenittäin koiria tunkeutuvat pihoihin niin 300 sudesta ei saa yhtään ampua. Mutta kun Särkiön kotiseudulla sattu yksi yksinäinen susi näkymään lähellä asuinaluetta niin heti tulee poliisilta tappolupavaikkei se ole mitään vahinkoa tehnytkään.
No jos muuria halutaan sitähän 80-luvun lopun Hypessä jotkut suunnitteli kehä II:lle että maalaiset pysyisi poissa. Rakennetaan se muuri kehä III:lle ja siirretään karhut ja sudet sen sisälle.
Yhdestä asiasta olen samaa mieltä valkoposkihanhia pitää suojella ja pitää estää yritykset rakentaa aitoja ja pelotteita helsinkiläiseten ja espoolaisten puutarhoihin että hanhet pääsevät ruokailemaan.
Minun pelloilla oli parhaimmillaan 20-30000 valkoposkihanhen lauma ruokailemassa ja viikkojen ajan vieraili tuhansien lintujen laumoja. Joutseniakin oli pari kuukautta kymmenien lintujen laumoja, kanadan hanhia ei ollut koska niitä metsästetään, en kuitenkaan itse koska kerran ammuin mutta en pitänyt hanhen lihan mausta. Onneksi oli pystykorva joka esti niitä tulemasta pihamaalle ja rappusille paskalle. Pari vuotta sitten kun olin matkoilla ja tulin kotia kaikki paikat portaat, pihamaa, puutarha oli hanhen paskassa.
Itse kasvatan nyt fasaaneja ja peltopyitä joita on tarkoitus laskea luontoon syksyllä. Itsellä on kolme riistapeltoa ja pidän yllä yhtä monta ruokintapaikkaa talvisin. Rahaa niihin menee jonkun verran.
Niin olen metsästäjä ja kalastaja. Ajan myös moottorikelkalla ruokaa mainituille paikoille.
Särkiö varmaan tietää että moottorikelkan kyydissä ei saa kuljettaa mitään asetta edes suojuksessa muuten kelkka menee valtiolle.
Jos ymmärsin oikein jutussa luonnonsuojelija ampui kelkalla liikkuneen metsästäjän. No sudesta joutuu maksamaan suuremman tapporahan kuin ihmisestä nykyisin.
Jouko, et ymmärtänyt kirjoitukseni pointtia ihan oikein. Alun kuvitteellinen tilanne sijoittuu – eitoivottavaan – tulevaisuuteen parinkymmen vuoden päähän, jolloin valtion riistanvartijat estävät kaikkein järeimmillä keinoilla viimeisten rauhoitettujen susien ampumista – samaan tapaan kuin nyt vaikkapa Keniassa ja Tansaniassa riistanvartijat koettavat estää sukupuuton vaarassa olevien gepardien, sarvikuonojen tai norsujen tappamista. Ymmärrän kyllä Pohjois-Suomessa elävien tilannetta kun olen itsekin asunut Lapissa. Siksi esitänkin, että rauhoitettujen petojen suojelu pitäisi tehdä paikallisille niin hyödylliseksi , ettei salametsästykseen olisi aihetta.
Onko Arvoisa Sotarovasti kuullut, että Helsinkiin tarvittaisiin piispa.
Siinähän voisi olla paikallaan mies joka itse pystyy operatiiviseen liikkeeseen apostolin kyydillä, polkupyöröllä tai voisi ratsastaa näyttelyhevosella. (kunnon työhevosia ei kai nykyisin paljon ole)
Eikös teillä ole kauluksessa yksi leijona. Leijonahan voisi pitää kurissa sudet hiippakunnassa ja näistä kirjoituksista päätellen te pärjäisitte myös kettujen kanssa. Ja te voisitte neuvoa kristityitä pysymään erossa gepardista.
Siinä saisi ihan oman hiippakunnan. Eikä tarvitsisi enää siellä Puolustusvoimain Pääesikunnan käytävillä katsella toisia leijonia ja muita harmaita ukkoja ja miettiä blokikirjoituksia.
Varmaan lupaatte harkita tätä. Hyvää Uutta Vuotta 2017. Olkoon vuosi alkava luojan siunaama.
Kiitos Werner uuden vuoden toivotuksista. Pääesikunnan käytävillä kulkee muuten varsin rivakoita ja salskeita miehiä ja naisia. Myös kenraalikunta on kovakuntoista porukkaa ja tiivisti työssä kiinni – monet aamusta iltaan. Turvallisuustilanteen kiristyminen maailmalla ja lähialueilla antaa sotilaille heille kuuluvaa työtä valmiuden ylläpitämisessä ja kehittämisessa. Sotilaspapit ovat siinä mukana omalta osaltaan. Oma työni on hajallaan eri puolilla Suomea. Pidin kuluneena vuonna 28 saarnaa ja lisäksi vielä enemmän muita puheita ja esitelmiä. Minäkään en siis jouda Pääesikunnassa juuri blogikirjoituksia miettimään. Mitä tulee Helsingin piispan vaaliin, niin eiköhän hiippakunnasta löydy hyviä ehdokkaita. En suhtaudu Helsinkiin välinpitämättömästi, olenhan siellä syntynyt ja kasvanut 4. polven helsinkiläisenä – tosin Santahaminassa. Kiitos kuitenkin luottamuksesta. Kenttäpiispalla ei tosin ole hiippakuntaa, mutta on koko Suomi – ja vielä rauhanturvaajat ulkona.
Ruotsissa sudet tappoivat ja söivät eläintarhassa hoitajansa. Aina suden vaarattomuutta hehkutetaan mutta samalla varoitetaan ettei susilauman kohdatessaan saa päästää niistä ketään kiertämään taakseen. Samoin sanotaan ettei saa lähteä juoksemaan pakoon koska suden metsästysvietti herää. Samoin pihasudet ammutaan. Aika kummallista toimintaa ja käytösohjeita vaarattomia eläimiä kohtaan.
Koska Suomessa joutuu luonnossa kohtaamaan susilauman? Se on hyvin poikkeuksellista. Isäni isoäiti (1869-1949) kertoi oman äitinsä tulosta Padasjoen Vesijakojärven selän yli reellä Hakian talosta Vesijaon Iittainen-Riihimäen taloon, johon hän oli mennyt avioon. Matkalla suuri susilauma alkoi ahdistaa hevosta. Susille heitettiin reestä vällyt, turkit ja viimeiseksi koira. Naiset ja pieni lapsi (kertoja) selvisivät rantaan ja metsän suojaan. Tämä tapahtui 1870-luvun alussa. Jos sudet olisivat päässeet kiinni hevosen kurkkuun ja pysäytettyä sen, olisi ainakin lapsi ollut vaarassa. Silloin myös isoisäni ja isäni – sekä minä olisimme jääneet syntymättä. Olen siis jonkinlainen kokemusasiantuntija. Silti puollan susia, joita kohdellaan väärin. Alfayksilöiden johtamat laumat kaatavat riistaa, mutta jos alfasusi kaadetaan, voi loppulauma hajota ja päätyä kiertelemään pihoja. Ihmisen aiheuttama tilanne siis?
No esimerkiksi se eläintenhoitaja kohtasi. Luin myös toisesta vastaavasta kokemuksesta. Kertoja sanoi että yksi susista erkani laumasta ja yritti kiertää. En toki sano että kaikki sudet pitää tappaa mutta eivät ne vaarattomiakaan ole.
Luin tällaisen jutun että ampujat irroittivat pantasuden pannan ja kiinnittivät sen tukkirekan perään. Susitutkijat olivat ihmeissään että susi alkoi kulkea edestakaisin metsän ja sellutehtaan väliä. ?. Itärajalla jotkut viljelijät käyvät Venäjän puolella ja maksavat sikäläislle tapporahaa susista. Näin ne eivät pääse tulemaan lainkaan Suomen puolelle.?
Juhani, eläintenhoitaja kohtasi susilauman eläinpuistossa. Se on eri asia kuin luonnossa. Ikävä kuulla, jos pitää paikkansa,että ammutun pantasuden pannalla tehdään ilkivaltaa. Pantojen avulla on tarkoitus kartoittaa susien liikkeitä ja laumojen reviirejä. Se taas auttaa elinvoimaisen kannan arvioimista.
Rotta taitaa tautien levittäjänä olla vaarallisempi villieläin kuin mikään suurpedoista. Sitä ei taida mikään uhanalaisuuskaan painaa. Aleksis Kiven patsaan perustukset Helsingin Rautatientorilla taitavat olla pahasti rottalauman nakertamat.
Katsoin juuri Kuhmossa 25.7.2015 kuvatun filmin. Filmissä karhu söi jotain raatoa ja sitä lähestyi kolme sutta rauhassa hiljalleen. Karhu söi raatoa tarkkailen susia. Karhu takaa tuli vaihdilla neljäs susi, jonka seurauksena karhu luikki pakoon. Tiedä sitten oliko sudet itärajan ylittäneitä.
Mieleni on iloinen tänään 1.1. Eilisessä Hesarissa Sami Sillanpää kirjoitti hyviä uutisia norsujen suojelusta. Kiina kieltää tämän vuoden aikana norsunluukaupan. 70% Afrikassa tapettujen norsujen syöksyhampaista on mennyt Kiinan markkinoille. Myös USA on päättänyt lopettaa norsunluukaupan. Nämä päätökset ovat tulleet viime hetkessä. Seitsemän viime vuoden aikana Afrikan villien norsujen määrä väheni 30% salametsästyksen vuoksi. 144 000 norsua katosi. Jäljellä on noin 400 000 norsua. Norsunluun kaupan kielto tuo uutta toivoa norsuille. Samassa Hesarissa oli juttu suden metsästyksestä. Ruotsissa kannanhoidolliseen pyyntiin oli annettu 24 lupaa (kanta 340 sutta). Lupien määrä puolittui vuodesta 2015. Norjassa kaatolupien määrää päätettiin laskea 47:stä 15:een. Nämä maat näyttävät ottavan tosissaan Kansainvälisen Bernin sopimuksen (1979) susien suojelusta. Suomessa susien vuotuinen kaatokiintiö poronhoitoalueen ulkopuolella on 53 sutta. Miksi se on yli kaksinkertainen Ruotsin kaatolupiin verrattuna, vaikka Suomessa kanta on pienempi (helmikuu 2016: 200-235 sutta)?
Tasavallan presidentti Sauli Niinistö puhui muutama tunti sitten varjossa vaeltamisesta globaalien uhkien keskellä:
”Ihmiset, eläimet ja kasvit, samasta juuresta, samaa ainetta”, …Niinpä se taitaa olla, ja toimeen on keskenään tultava.
Tutustuimme viime vuonna myös Sulo Karjalaiseen, jolla on karhu kaverina. Että noin katsoo eläin ihmistä, ihminen eläintä, silmästä silmään. Ymmärtävät jotain, paljonkin, toinen toisistaan? Ihmisyyttä vai eläimyyttä, luontokappaleita kumpikin. …
Varjojen maailma vaatii vastineen. Jos on ymmärrystä ja osallisuutta kansassa, ihmiskunnassa tai luomakunnassa, varjo väistyy.”
Kerran oli karhun kohtaaminen lähellä. Muutimme silloin Porlammilta Orimattilaan ja tunti muuttomme jälkeen karhu tallusteli, kaiketi jälkiämme haistellen pihan poikki.
Jaa taisi olla toinenkin läheltä piti tilanne. Rajaseudulla istuin pelkääjän paikalla. Ratissa olleen katse oli suuntautunut edemmäksi, kuin minun. Niinpä hän ehti vilaukselta nähdä jotain. Vähän myöhemmin kuulimme metsäpolulla, kuinka emokarhu kehoitteli poikiaan siirtymään loitommaksi metsän kätköihin.
Mukavia kohtaamisia, vaikka näköyhteyttä ei ollutkaan. Yleensä karhu pitää huolen siitä, ettei näköyhteyttä tule.
1918 syntynyt isoisäni joka oli sodassa 17 päivää vaille 5 vuotta mm. Karhumäessä. Elämäntyönään raivasi, ojitti ja viljeli keskisuomalaisia peltoja. Metsästi ja marjasti. Akkunat kokoajan järvelle ja isolle peltoaukealle. Sanoi, ettei ole koskaan 90 vuotisen elämänsä aikana nähnyt karhua. Eikä ole kukaan tädeistä, sedistä ja serkuistakaan.
Werner, näin varmaan on useimpien maaseudun metsien keskelläkin eläneiden kohdalla- eivät ole nähneet karhua tai sutta. En minäkään – elävänä. Viime huhtikuussa näin kuolleen suden Aunuksen Karjalassa. Kerroin siitä blogissani, jonka aiheena olivat oman aikamme Agricolat, raamatunkääntäjät. Isäni kertoi suden kohtaamisesta. Hän oli Lapin Jääkäripataljoonan komentajana palaamassa kuljettajan kanssa Ivalosta talvi-iltana muistaakseni 1978. Susi ylitti rauhallisesti tietä edempänä. Se jäi tien varteen katsomaan, kun auto ajoi hiljaa lähemmäksi, kääntyi sitten ja hävisi metsään (kirjassa Jänkien jääkäreitä ja poromiehiä. 1981).
Millainen petoeläinten määrä olisi sopiva?
1800-luvulla oli runsaasti susia niin että söivät lapsia ja aikuisia.
Sitten ne metsästettiin sukupuuttoon
100 vuoteen Suomessa ei olut susia mutta ei ollut myöskään suden tappamia lapsia.
Nyt Kainuussa ja Pohjois-Karjalassa on niin paljon susia että on vain ajan kysymys koska sudet tappavat ensimmäisen lapsen.
Vielä luonnonsuojelusta. Helsingissä rakennetaan keväisin aitoja puutarhojen ja puistojen nurmikoiden ympärille niin etteivät hanhen poikaset pääse nurmikolle ruokailemaan, samalla myös aikuiset pysyvät poissa kunnes poikaset ovat lentokykyisiä Jos niistä lentokykyisiä tuleekaan, nälkään kuolevat ja cityketutkorjaavat. Helsingissä on lupa siis näännyttää villieläimien poikasia nälkään, vihreäthän siellä valtaa pitävät. Jos täällä Pohjois-Karjalassa näännyttäisi villieläimen poikasia nälkään niin saisi isot sakot ja vielä ehdonalaista.
Käykää ensi keväänä katsomassa Humallahden rannalla kun Sibelius puisto on aidattu.
Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos määrittää elinvoimaisen kannan koon, enkä ota kantaa määriin. Kyllä Suomeen pitäisi sen verran sopia susia kuin Ruotsiinkin.
Jouko, Pohjois-Karjalassa ihmisten huoli lapsistaan on todellista, enkä halua vähätellä sitä. Kuvauksesi susien historiasta on kuitenkin aika suurpiirteinen. 1800-luvullakin suden hyökääminen ihmisten kimppuun oli harvinaista. Eikä susia hävitetty kokonaan sadaksi vuodeksi. Eihän niitä olisi silloin ollut 1900-luvullakaan. Susien hyökkääminen 1800-luvulla ihmisen kimppuun oli harvinaista. Seuraavan tapauksen 1800-luvun puolivälistä (muistaakseni Orivedeltä) kertoi isälleni hänen mummlnsa 1940-kuvulla:”Päihtynyt sotilas oli lähdössä jäätyneen järvenselän yli seuraavaan kylään. Talonväki varoitti lähtemästä yksin yönselkään, sillä jäällä on susia. Sotilas veti miekan tupesta ja kehaisi: ”missä miekka kapsaa, siellä suden häntä napsaa.” Seuraavana päivänä jäältä löytyi kuollut susi – joka oli tapettu miekalla – ja myöhemmin keskeltä selkää raadeltu sotilas, miekka tupessa. Hän ei ollut pyyhkinyt verta miekan säilästä ja se oli jäätynyt kiinni tuppeen.” Tarina kertoo jotain asenteesta susiin. Niiden kanssa pärjättiin kun oli tolkku mukana.
Pekka, vahingossa klikkasin teidän vastausta vastatakseni mutta se näköjään tarkoittaa asiattoman viestin ilmoittamista. En tarkoittanut viestiänne asiattomaksi.
Kehotan lukemaan asiaan liittyvän kirjan, en muista nyt sen nimeä , enkä heti löytänyt vaikka se minulla on. Siinä saa toisenlaisen luvan asiasta. Ottakaa huomioon että ei susivahingot silloin kirjautuneet ylös samalla tavalla kuin nykyisin. Niitä on muistitiedoissa eri suvuissa mutta ei ”kirkon kirjoissa”.
Omasta suvusta äidin ja isän puolelta on montakin tapausta jossa suden ovat hyökänneet ihmisten kimppuun, muistitietoon on jäänyt vain ne joista hyökkäyksen kohde selvisi.
Jouko, näin varmaankin on, etteivät kaikki susien aiheuttamat vahingot kirjautuneet. Tosin pitäjissä oli erikseen nimetty jahtivouti pitämässä kirjaa petovahingoista ja järjestämässä tarvittaessa susijahteja.
Metsästyskoirien jälkikoetta valmistellessa olen kahdesti nähnyt karhun luonnossa. Molemmilla kerroilla olen suon reunasta nähnyt karhun, joka rauhallisesti menee poispäin muutaman sadan metrin päässä. Lähempänäkin olen ollut. Lakkasuolla karhu lähti noin 10 metrin päästä minusta puskat ryskyen. Se oli riipinyt samoja herkkuja, joiden perässä olin, ja juuri tortun tehnyt, kun tulin häiritsemään.
Suden olen nähnyt kerran tietä ylittämässä.
Jouluna Kuopion keskustassa seikkaili susi, uutenavuotena ahma. Sudesta tuli useita valokuvia ja videokin, ahmasta ei jäänyt muuta dokumenttia kuin näkijän kertomus ja asiantuntijan tunnistamat jäljet.
Joskushan on Kainuussa päin esiettykin että otetaqn yksi susi kiinni ja lasketasn se Senaatintorilla irti. Siinä olisi cityvihreille halattavaa.
Juhani, ei susi taitaisi jäädä torille halattavaksi vaan luikkisi kiireesti Suomenlinnaan, Susisaarelle.
Marja-Sisko, sinähän olet ollut erityisen onnekas petohavaintojen suhteen! Hesarissa haastateltiin eilen rajavartijaa, jonka toiveena on nähdä karhu. 18 vuotta on hänellä mennyt ilman havaintoa.