”Metsästä kuului moottorikelkan pärinää. Pian kelkka sukelsi näkyviin suoaukealle. Kelkan edellä jolkotti susi. Sen juoksu oli jo vaivalloista. Ajaja otti kuomun alta katkaistun luodikon ja osoitti sillä suden niskaa. Kuudensadan metrin päässä tähystyspaikaltaan valkeaan naamioasuun pukeutunut mies katsoi diopteritähtäimen läpi maapallon vaarallisinta petoa. Mannlicher -tarkkuskiväärin paineaalto ravisti lumia puista. Pantasusi jolkotti pienen matkan päässä metsään ja katsoi miestä. Sen tassuista jäi verijälkiä. Kova hangen pinta oli saanut tassut haavoille. – Kelkka oli kyljellään suoaukealla ja ajaja liikkumatta sen vieressä. ”
__ _ _
Toivottavasti tämä ei ole kuva tilanteesta parinkymmenen vuoden kuluttua. Yhä useammat eläinlajit ovat sukupuuton partaalla. Erityisesti se koskee suuria nisäkkäitä, joiden elinalueet ovat pirstoutuneet ja jotka joutuvat kampailemaan tilasta sekä ravinnosta. Varsinkin lihansyöjät ovat vaikeassa tilanteessa, kun ne törmäävät ihmisen reviiriin. Sitä ne tosin yleensä välttävät mahdollisimman pitkään.
_ _ _
Lapsena luin kirjan ”Pippa. Savannin kaunotar”. Nyt maapallon nopeinta maanisäkästä gepardia uhkaa sukupuutto. Sata vuotta sitten niitä oli 100 000, nyt enää vain prosentti hajallaan eri puolilla Afrikkaa. Vielä huonompi tilanne on sen sisarella aasiangepardilla, tai lähisukulaisella Amurin leopardilla, joita on jäljellä muutamia kymmeniä. Sama kohtalo odottaa maapallon suurinta maanisäkästä Afrikan norsua. Niitä elää enää muutamia prosentteja sadan vuoden takaisesta populaatiosta. Salametsästäjät tappavat syöksyhampaiden takia vuosittain kymmeniä tuhansia norsuja. Suomalainen vapaaehtoistiimi on koulutettujen koirien ansiosta paljastanut norsunluukätköjä ja myyntikanavia on saatu näin katkaistua. Sama uhkaava tilanne on sarvikuonoilla, joita tapetaan niiden sarvien vuoksi.
_ _ _
Kansallispuistojen vartijat Afrikassa ovat aseistautuneet rynnäkkökivääreillä. Heitä vastassa on kymmeniä tuhansia aseistautuneita salametsästäjiä. Onko pelkästään puiston vartijoiden varassa, elääkö maapallolla vielä 20 vuoden kuluttua norsuja, sarvikuonoja, gepardeja, leijonia tai muita harvinaisia eläimiä? Onko vartijoiden ja salametsästäjien sota väistämätöntä? Mikä itseisarvo on norsuilla, gepardeilla – tai susilla? Kuinka paljon maailmasta puuttuisi ilman niitä? Entä millä keinoilla niitä ollaan valmiit suojelemaan, samalla kun populaatiot uhkaavat loppua?
_ _ _
Vastaan kysymykseen: gepardien, norsujen – jopa susien – häviäminen maailman eläimistöstä olisi erittäin suuri tappio ja siksi eläinten sekä niiden elinympäristöjen häviämistä vastaan on kamppailtava tosissaan ja eri foorumeilla. Luonto ja siihen kuuluvat harvinaiset kasvit sekä eläimet eivät ole vain jonkin valtion saati yksityisten ihmisten, jotka saisivat päättää niiden kohtalosta oman päänsä mukaan. Harvinaiset kasvit ja eläimet ovat osa maailman luonnonperintöä. Vastuu niiden elinmahdollisuuksista ja elämän jatkumisesta myös tulevaisuudessa kuuluu kaikille.
_ _ _
Islannissa ja Grönlannissa valasturismista on tullut kannattavaa liiketoimintaa. Kymmenet tuhannet turistit haluavat nähdä valaan nousevan veneen vieressä pintaan hengittämään. Vähitellen paikallisetkin ovat alkaneet oivaltaa valaiden arvon muutenkin kuin traanitynnyreinä. Entisistä metsästäjistä on tullut valasretkien vetäjiä. Sama voisi tapahtua Afrikan savanneilla ja Ilomantsin metsissä.
Viimeisten, harvinaisten yksilöiden suojelu voi olla menestyksekästä vain, jos siitä on rahallista hyötyä paikallisille ihmisille – tai jos he saavat salametsästäjinä pelätä rauhoitettujen eläinten vartijoita.
Itse toivon, että ensimmäinen vaihtoehto olisi totta. Yhä useammat ovat halukkaita tulemaan järjestetyille retkillä, joiden aikana he voivat nähdä villejä eläimiä, kuten karhuja tai susia niiden omassa ympäristössään. Paikallisia ihmisiä voidaan silloin palkita villieläinten suojelusta ja maksaa riittäviä korvauksia heidän kärsimistään vahingoista. Näin elävä susi on heille monin verroin arvokkaampi kuin kuollut hukka.
Suomalaiseen luontoon osana Siperian taigan läntistä reunaa on aina kuulunut karhuja, susia, ilveksiä ja ahmoja. Niin pitää olla vastakin.
Lapsiin istutetaan susipelko jo pienenä. Punahilkka luo lapsille ensimmäiset mielikuvat sudesta ja ne kaiketi on aika pysyviä. Ilkka Koiviston perhe kasvatti sudenpentuja kodissaan. Aikuistuttuaan ne siirrettiin tarhaan. Siellä Koiviston pikkutyttö kävi usein rapsuttelemassa sutta kaulasta ja kumpikin nautti suuresti.
Luin juuri Sesse Koiviston kirjan TAIIRI SOHVAPÖYDÄN ALLA. Kiinnostus susiin heräsi.
Niiden luontainen käytös poikkeaa monista muista eläimistä ja ihmisistäkin, monin positiivisin tavoin.
Lainaus kirjasta:
Barandenburg : ”Intiaanit näkivät sudessa hengenheimolaisensa. Susi oli heille sekä veli, että opettaja. Läntisen kulttuurin edustajat liittivät suteen pahuuden ulottuvuuksia, ilkeyttä, varkautta, murhanhimoisuutta. He eivät nähneet sutta. Sen sijaan he näkivät itsensä.”
Tapiiri tietty.
Pekka Pesonen :”” “Intiaanit näkivät sudessa hengenheimolaisensa. ””
Henk.olen nähnyt suden kesäasuntomme ikkunasta, kun se juoksi jään yli laiturimme editse. Lumikenkäilyyn ja jälkibongaukseen innostuneena olen kuvannut suden ja muidenkin eläinten jälkiä ja jätöksiä. Karhun jätökset kuvasin n. 50 metrin päässä kesäasunnostamme ja ilveksen jäljet mm. kesäasunnon lumiselta terassilta.
Yksi elämän tähtihetkiä oli kuunnella ilmeisesti ainoan ainakin silloin intiaanimusiikkia esittävän Poor Lodge Singersin soitantoa ja –kertomusta siitä, kuinka sudet opettivat intiaaneille rummun teon ja kuinka Suuri Henki rummun äänen kuullessaan tietää, että sen kansalla on kaikki hyvin.
Aika syvästi nyppii tuo asenne ”minä näin mökin ikkunasta suden järven jäällä”, ” en ole nähnyt sutta” jne ikään kuin se on suuri elämys nähdä susi. Tyypillistä viherkuplassa elävien diskurssia.
Mutta
– kun ole kasvattanut ja jalostanut lampaita ja karjaa, hyvä karjan jalostus vie kymmeniä vuosia, ja sitten yksi aamu NÄET että susi on tappanut ja raadellut henkihieveriin, se on elämys.
– kun olet kouluttanut hyvän metsästyskoiran, koiran koulutus vie 4 vuotta, sitten metsällä kuulet vain koiran parkaisun, jälkiä seuraamalla voi löytää jäänteet haudattuna sammalen alle, se on elämys
– aina kun lasket koiran ulos illalla kuselle et tiedä palaako, se on jokailtainen elämys
– laitat lapset hiihtämään pimeässä kouluun, ei täällä ole katuvaloja tai valaistuja hiihtolatuja, ei raitiovaunua, kaupunkijunia, linja-autoja, se on elämys
Itse 7 vuotiaana hiihdin korpisuon yli 5 km kouluun, kerran pimeässä luulin naapurin koiran juoksevan vähän aikaa ladulla edellä pimeässä. Päivällä metsästäjät olivat tulleet kotia ja kysyneet isältä että sinun poikako se hiihti tuosta suon yli aamulla. Isä vastasi siitähän se oikaisee aina. Metsästäjät olivat sanoneet että susi oli ollut makuulla siinä ladun vieressä, oli syönyt vähän aikaisemmin jäniksen joten poika säästyi. No sen jälkeen isä vei reellä aamuisin kouluun jos piti mennä yksin.
Jouko Halttunen :”Aika syvästi nyppii tuo asenne “minä näin mökin ikkunasta suden järven jäällä”, ” en ole nähnyt sutta” jne ikään kuin se on suuri elämys nähdä susi.”
Tuo lumikenkäily ja jälkibongailu oli ihan kiva harrastus siinä vaiheessa, kun tein vapaaehtoistyötä seurakunnassa ja yritimme kaikin käytettävissämme olleiden keinojen avulla turhaan auttaa nuoria, joista tein seurakuntalehteen jutunkin, jossa he sanoivat mm.:” Suuret ikäluokat mahdollistivat juppi-kulttuurin nousun ja tuhon, laman, työttömyyden, eläkepommin. Kaiken tämän nuoret joutuvat elämällään maksamaan. Nyt on herättävä eettisyyden maailmaa, ihmistä ja kaikkea elollista kohtaan. Tämän eettisyyden pitää näkyä myös talouselämässä ja politiikassa. Moraalin on pakko tulla juppi-kulttuurin jälkeen.” ja paikallinen kirkkoherra oli ainoa, joka julkisuudessa ilmaisi huolestumisensa paikkakunnan nuorten itsemurhista.
Jouko Halttusen kirjoituksen hengessä ihmetelen että jos susi kerran on niin vaaraton niin miksi ihmeessä lapset viedään autolla kouluun aina kun susi on havaittu. En ole kuullut että edes cityvihreiä olisi sanonut että ei näin saa tehdä.
Olen lukenut myös jonkun Sesse Koiviston kirjan jossa hän kertoi heillä kasvaneista villielläimistä. Eläin oppii tuntemaan hoitajansa. Mainittu susi tietenkin piti lasta laumansa jösenenä. Koivisto painotti aina että näitä rapsutuksia ei saa koskaan tehdä niin että yleisö näkee.
Jokainen eläintarhassa käynyt on nähnyt että monet kavioleläimet ovat sellaisissa tiloissa että ne voisivat halutessaan lähteä vaeltelemaan. Sudet ovat aina lukituissa tiloissa. Minkähän takia? Eläinten hoitajille opetetaan myös että villieläintä ei saa päästää selän taakse.
Kuvasin kerran luonnonpuistossa, tieltä mustia jätöksiä, joissa näkyi myös puolukoita. Olisivatkohan suden?
Siinä sitä ollaan. Hienoa kun tulee keskusteluun väriä. Toinen ääripää tästä puuttuikin. Ilman sitä ei paljoa maailmaa paranneta.
Kuka ! Juhani, on väittänyt susia vaarattomiksi?
Pekka, ei kai ihan suoraan vaarattomiksi väitetä mutta niiden vaarallisuutta kyllä vähätellään.
Ihan samoin kuin suurennellaan. Joku keskitie siinäkin olisi hyvä löytää. Muutoinhan pelkät tunteemme tekevät ratkaisut puolestamme. Toiset haluaisivat tappaa kaikki ja toiset säästää. Edes joku keskusteluyhteys pitäisi näiden ääripäiden välille saada.